Häpeästä ymmärrykseen

Minä olen jo aikaa sitten päässyt lapsettomuuden häpeästä. Minä en häpeä sitä, että en voi saada lapsia. En ole sujut sen asian kanssa, en lähellekään, mutta en häpeä sitä. Edelleen tunnen huonommuutta normaaleihin naisiin verrattuna. Olen vihainen siitä, että oma kehoni on pettänyt minut maailman tärkeimmässä asiassa. Olen pettynyt itseeni naisena, vaikka tiedän, etten voi asialle yhtään mitään. Häpeästä olen kuitenkin päässyt ja minusta se on ihan hyvä askel eteenpäin.

Koska en enää häpeä tahatonta lapsettomuuttani enkä lapsettomuushoitojakaan, koen, että voin puhua tästä muille. Voin jakaa omaa kokemustani niille, joilla ei ole hajuakaan, millaista elämää tämä on. Voin myös, mikä vielä tärkeämpää, olla vertaistukena heille, jotka käyvät tätä samaa tietä. Kun tietoisuus lisääntyy, myös ihmisten suhtautuminen toivottavasti muuttuu. Ja samalla ehkä useampikin tahattomasti lapseton, joka kärsii siitä, ettei voi/uskalla kertoa omasta tilanteestaan esimerkiksi sukulaisilleen tai työpaikallaan, rohkaistuisi olemaan avoimempi. Kaikki eivät halua avata tilannettaan muille, mutta on ihmisiä jotka haluaisivat, mutteivät uskalla.

Omalla kohdallani täytyy sanoa, että esimerkiksi töissä tästä kertominen on helpottanut. Minun ei ole näiden vuosien aikana tarvinnut kertaakaan valehdella poissaolon syitä (olen kamalan huono valehtelemaan muutenkin!), ja itse asiassa lähimmät työkaverit ovat olleet hyvin tärkeä osa tukijoukoistani. Töissä kuitenkin vietetään päivästä aika iso osa, ja minulle olisi hirveän raskasta, jos joutuisin tämän kaiken keskellä esittämään, että kaikki on ihan hyvin. Kun ei ole. Samoin on tietysti ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Ehkä muille kertominen aikanaan oli myös sitä, että halusin ennaltaehkäistä kyselyitä siitä, että miksi meillä ei vielä ole lapsia. Välillä olen miettinyt, että onko tästä puhuminen vähän itsekästäkin? Sysään koko ison asian kuulijan niskaan ja jätän sitten hänen huolekseen sen, millä tavalla tähän pitäisi suhtautua. Kun ei niitä oikeita sanoja ole, ja toinen osapuoli voi kokea tilanteen siksikin vaikeaksi. Ettei vaan sano jotain, mikä loukkaa lisää. Toisaalta toiset taas sitten eivät osaa ajatella ollenkaan, ja ne samat kliseet kuullaan jo miljoonatta kertaa.

Niin. Tavallaan tästä kertominen on nimenomaan itsekästä. Se on itsekästä siksi, että haluan helpottaa omaa oloani. Haluan tehdä oman elämäni niin helpoksi kuin vain tässä tilanteessa voin. En kuitenkaan odota keneltäkään mitään muuta kuin hiukan ymmärrystä. Sillä lapsettomuus on todellakin suuri menetys. Jossain tutkimuksissa sitä verrataan läheisen ihmisen kuolemaan. Kuinka suuri onkaan suru siitä, että kaivattua lasta ei koskaan tule. Kuinka kaikki odotukset ja ajatukset omasta loppuelämän tulevaisuudesta jäävät siltä osin kokematta. Kuinka sen asian kanssa on vain jaksettava elää. Kuinka joka päivä joutuu seuraamaan sivusta, kun toiset elävät sitä samaa unelmaa, josta itse jää paitsi.

Ei, minä en häpeä enää sitä, etten voi saada geneettistä lasta. Toivon vain, että tämä suru joskus helpottaa. Selvitäkseni jokapäiväisestä elämästä tarvitsen siis ymmärrystä siihen, että en ehkä tällä hetkellä voi ja jaksa toimia niinkuin minulta odotetaan.

Ja vielä loppuun tilannepäivitys: eletään kiertopäivää 3 ja letrot aloitin eilen. Ultra on ensi perjantaina ja sen mukaan muut lääkitykset ja siirtopäivä. Kirjoitan aiheesta lisää lähipäivinä, nyt piti saada noita muita ajatuksia purettua.

Hyviä ja huonoja uutisia

Takana on melkoinen viikko. Maanantaina sain aivan mahtavia uutisia! Kahdeksan vuoden sijaisuuksien jälkeen saan vihdoin vakinaisen työpaikan! Olin alkuviikon ilosta sekaisin. Enkä oikein vieläkään käsitä koko asiaa. Niin monta vuotta elämä on mennyt niin, että olen vaan muutaman kuukauden pätkissä (pari kertaa on ollut ylellisyyttä saada tietää jopa vuodeksi eteenpäin!) tiennyt mitä tuleman pitää ja aina jännittänyt, että jatkuuko työ vai olenko työttömänä. Lomia ei tietenkään ole kertynyt ja on ollut se ristiriita, että joko on pitkiä pätkiä töissä ilman kunnon lomaa tai sitten työttömänä. Nyt loppuu tuo noidankehä ja olen tietysti asiasta äärettömän onnellinen! :) Myös työnkuvani tulee osittain muuttumaan ja vaikka uudet haasteet jännittävätkin, niin odotan niitä jo innolla. Nyt voin olla kyllä itseeni tyytyväinen, sillä hakijoita oli 46 ja kaksi valittiin. Myös tulevaan työpariini olen hyvin tyytyväinen. Me tullaan hyvin toimeen ja osaamis- ja kiinnostuneisuusalueiltamme täydennämme varmasti hyvin toisiamme.

En sitten tiedä, johtuuko osittaisesta stressin laukeamisesta, että nyt olen lievässä flunssassa. No, eihän tässä muuten mitään, mutta kun keskiviikkona olisi edessä se laparoskopia! Ja vasta sairastin kunnon flunssan reilu kuukausi sitten. Nyt taas. Tämä alkoi perjantaina kurkkukivulla. Se on nyt lientynyt, mutta tilalle on hiipinyt tukkoisuutta. Tyypillisiä virusoireita siis. Kuumetta ei ole. Olen tehnyt viikonlopun aikana kaikkeni, jotta saisin tämän flunssan häipymään. Olen ottanut extra-annoksia sinkkiä ja C-vitamiinia, juonut teetä, jossa on haudutettua inkivääriä ja hunajaa, levännyt, ollut huivi kaulassa, imeskellyt Strepsilsiä... Tänään ajattelin vielä käydä eukalyptus-löylyissä. Huomenna minulla on sairaalassa haastattelu osastolla ja lääkärin vastaanotto. Siellä ne varmaan osaavat sanoa, että olenko leikkauskunnossa vai en vai katsotaanko vielä mikä kunto on keskiviikkona. En olisi kyllä nyt millään halunnut tällaista mutkaa matkaan. Nyt olisi niin hyvä saada tuo leikkaus pois alta, jotta olen toipunut kunnolla ennen uuden työn alkua. Ja muutenkin. Olen niin täynnä tätä oireilua, että haluan vaan päästä siitä eroon.

Oireita siis on ollut edelleen. Kipupäiviä ja vuotoja. Tällä viikolla en ole kivuista paljon joutunut kärsimään, mutta tiistaina kyllä säikähdin. Olin niin täpinöissäni, kun työpaikka varmistui, että oli pakko päästä purkamaan sitä combattiin. En ole voinut aikoihin sielläkään käydä kipujen takia. Nyt ei sattunut ollenkaan, joten eikun vaan taistelemaan! Kotiin tultuani kävin vessassa ja säikähdin, kun oli aika lailla tullut vuotoa (kp 11). Ensin ruskeaa, mutta se muuttui ihan kirkkaanpunaiseksi ja sitä kesti koko illan. Kyllähän siinä vähän panikoin, että meninkö nyt sössimään kun menin hyppimään ja huitomaan sinne combattiin. Entä jos se endometriooma puhkesi? Toisaalta ajattelen, että kai se olisi aiheuttanut aikamoisia kipuja, ja minulla ei ollut juuri mitään tuntemuksia. Kaksi seuraavaa päivääkin vielä vuotoa tuli, mutta se oli taas muuttunut ruskeaksi. Olo kyllä oli todella voipunut ja pahoinvointiakin oli, mutta nyt ajattelen, että se on voinut enteillä tätä flunssaa. Mistähän tuo vuoto johtui? Tuliko se siitä endometrioomasta vai mistä? Se on selvää, että tuo rankka liikunta sen aiheutti, mutta miksi? Pitää tätä kysyä huomenna lääkäriltä. Muutenkin tuntuu, että elämäni on yhtä vuotamista. Edellinen kiertokin oli taas lyhyenläntä, se jäi vain 22 päivään!

Nyt siis lepäilen kotona tämän päivän ja toivon, että tämä flunssa nyt tästä oikeasti jo huomiseksi korjaantuisi. Olisi kiva saada varmuus leikkaukseen pääsystä, ettei sitä tarvitsisi enää jännittää ja ainakaan lykätä eteenpäin.

Ahdistusoksennus

Tästä tulee ahdistuksenpurkupostaus. Varoituksen sana siis, että teksti on sekavaa ja jäsentymätöntä. En saa nyt purettua oloani oikein mihinkään, kun treenit on pannassa ylirasituksen takia enkä oikein halua nyt enää ketään läheistäkään vaivata ainaisella valituksellani. Ja minusta tuntuu ettei kukaan kuitenkaan tajua mistään mitään. Nyt vaan pursuaa niin, että kirjoitan sitten sen tänne.

Nyt ei mene mitenkään kovin vahvasti. Minulla on ollut jo useamman viikon ajan melko vaikeaa. Kun masennuslääkityksen lopetuksen kanssa yhtä aikaa on tullut kehon ylirasitus, on tämä kaikki vaan nyt liikaa. Lisäksi työssä on ollut kova stressi ja työn jatkokin on taas katkolla kesän jälkeen. Tähän päälle se tosiasia, ettei minulla ole ollut kunnon lomaa vuoteen. Viimeksi olin lomalla (lue: työttömänä) nelisen viikkoa viime vuoden toukokuussa ja se aika meni toipuessa hoitojen aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Tuon jälkeen pisin vapaa on ollut viikko. Pätkätyöläisen arkea siis. Kuinka kauan tätä jaksaa?

Satutin käteni viime syksynä kuntonyrkkeilytreeneissä ja se vamma jäi hoitamatta aikanaan. Menin työfyssarille ja hänen kauttaan työterveyslääkärille vasta tammikuussa. No, muutaman viikon tulehduskipulääkekuuri siihen ja lepoa kädelle. Töissä piti käyttää rannetukea. Se alkoi kuormittaa enemmän kyynärpäätä ja olkapäätä, jotka ovat olleet kipeinä siis jo monta kuukautta. Nyt olen käynyt muutaman kerran omt-fysioterapiassa, jossa on löytynyt syitä mm. kireistä lihaskalvoista, olkapään virheasennosta, liian kovasta treenistä ja vähäisestä palautumisesta, kovasta henkisestä kuormituksesta, univajeesta ja liian vähästä energiansaannista. Yläkroppaa en voi nyt salilla treenata oikeastaan ollenkaan ja combatkin harkinnan mukaan. Eilen en voinut mennä, kun käsi oireili/oireilee sen verran. Lenkit on nyt pidettävä alle puolen tunnin mittaisina. Minulla on ollut päivittäin viime viikkojen aikana sellaisia pahoinvointikohtauksia, jolloin oksennus on ollut lähellä. Tällä hetkellä kärsin ruokahaluttomuudesta. En jaksa keskittyä. Kehon lämpötila tuntuu olevan vähän koholla ja minua kylmää. Lisäksi kuukautiskierrossa on häikkää. On ollut kummallisia vuotoja ja vatsakipuja. En sitten tiedä, onko tuossa syynä tämä ylirasitus vai oman hormonitoiminnan hiipuminen (tai endometriooma). Miksi olen ajanut itseni tällaiseen tilaan?

PAINONNOUSU. Se ikuinen peikko, josta en ikinä pääse eroon. Painoni nimittäin nousi viime syksyn ja tämän kevään aikana noin 10 kg. Tätä tuntuu olevan ihan turha selittää niille, jotka eivät itse ole kärsineet koskaan ylipainosta. Siis että mitä se on, kun koko ajan pelkää sitä, että joutuu takaisin siihen mistä lähti. Siksi painonnousu aiheuttaa aina kamalaa ahdistusta. Nyt se laskee, mutta ei kovin terveellä tavalla.

SALITREENIT. Tai siis niiden puute. Minulle on ihan turha tulla sanomaan, että "tee jotain muuta". Ei sitä omaa rakasta lajia/harrastusta noin vain korvata jollain muulla. Jos rakastat kitaransoittoa ja yhtäkkiä et saakaan tehdä sitä, niin varmaan ahdistaa. Jos maalaaminen on intohimosi ja et voi tehdä sitä, ei varmasti ole kivaa. Jos lajisi on vaikkapa jalkapallo tai yleisurheilu etkä loukkaantumisen vuoksi pysty harjoittelemaan, olet varmasti maassa kun et pääse tekemään sitä mikä on sinulle ominaisinta ja missä haluat tulla paremmaksi. Minua niin ärsyttää, kun tuntuu että sali olisi jotenkin eri asia. Ihan kuin sen voisi korvata jollain muulla tuosta noin vaan. Ei voi silloin, kun se on laji, johon on kiintynyt niin kovin kuin minä olen. Ja siksi treenasin kipeänä tietäen silti, ettei siitä hyvä seuraa. Nyt sitten olen kesän aikana panostanut enemmän pitkästä aikaa juoksuun, mutta viime viikolla fysioterapeutti kehotti vähentämään sitäkin. Ja tottakai oma järkikin sanoo, että kaipaan lepoa. Mitään muuta en varmaan nyt niin kaipaakaan. Mutta kun mieli sanoo jotain ihan muuta. Eilen illalla tajusin, että miten rajoilla nyt mennään. Olin lykännyt lenkillelähtöä toiden jälkeen, koska tuntui vaan niin pahalta. Mutta kun olin päättänyt, että juoksulenkki on tehtävä, niin sinne oli mentävä. Maanantain ja eilisen lenkit olivat ensimmäiset alle puolituntiset. Maanantai-lenkki meni vielä mukavasti. Oli jopa mukava tunne, kun ei ollut loppuunajettu olo lenkin jälkeen. Eilinen olikin sitten jotain ihan muuta. Alusta asti olo oli tuskainen. Minun oli pakotettava jalkoja liikkumaan eteenpäin. Jouduin keskittymään hengitykseen. Sykekään ei noussut normaalille tasolle, vaikka keskisyke oli korkealla. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, että miten hengitän, miten jalat menee eteenpäin ja kuinka asento ei olisi niin jäykkä. Koko puolituntisen ajan tuntui, että en jaksa. Mutta ei voinut kävellä, koska olin päättänyt juosta. Kotona menin suoraan suihkuun itkemään kauheaa oloani ja sitä, miten järjettömästi toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ahdistaa, kun en saa nollata päätä treeniin ja lenkkiin. Tänään olen ollut kuin kävelevä zombie (aamulla heräsin klo 3:30) ja odotin koko päivän vaan kotiinpääsyä. Käsi ja hartia on olleet kipeinä taas ja kaikki ruoka on mennyt pakottamalla alas. Onneksi sentään sain otettua päiväunet töiden jälkeen. Tänään piti mennä venyttelytunnille, mutta en jaksanut edes sinne.

ARMOTTOMUUS omaa itseä kohtaan. Sitä olen aina ollut. Se on iso syy tähän tilanteeseen. Mitä sillä voittaa? Ei mitään, niin kuin nyt taas näen ja tunnen sen koko kropassani. Miksi en osaa olla lempeä itselleni? Miksi vaadin niin paljon? Vastaus: epäonnistuminen ja sen pelko. Olen jo epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. En pysty saamaan lasta. Se ahdistaa suunnattomasti. En pysty koskaan saamaan omaa lasta. Nyt minusta tuntuu siltä, vaikka lahjasoluhoitokin on vielä edessä. Ajatus ikuisesta lapsettomuudesta vaan tuntuu tällä hetkellä niin hirveän raskaalta kantaa. Koko loppuelämän ajan. Miten minä sen oikein jaksan kestää koko lopun elämäni ajan? Miten minä enää uskallan toivoa yhtään mitään kaikkien kokemusten jälkeen? Miten minä kestän enää yhtään pettymystä ilman, että romahdan lopullisesti? Tällaisiin ajatuksiin kun vielä yhdistetään pettymys omaan itseen (painonnousu, kehityksen pysähdys salitreeneissä), niin tässä sitä nyt ollaan. Pää täynnä liikaa kaikkea. Niin, kuten fyssarikin siis totesi, yksi syy tähän kehonikin ylirasitukseen on kova henkinen stressi. Nämä asiat kun tuppaavat menemään käsi kädessä.

Kävin minä pari viikkoa sitten juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja sain työkalujakin näiden ajatusten kanssa pärjäämiseen. Nyt vaan olen niin kovin väsynyt, että en oikein jaksaisi työstää niitä ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että pois työntämällä ja pakenemalla ne eivät ainakaan paremmaksi muutu.

Ja ensi viikolla meillä on se psykologinen neuvonta/arviointi. Samalla psykoterapeutilla, jonka luona olen siis käynyt aiemminkin ja jonka luona kävin pari viikkoa sitten. Olenko minä nyt siihen valmis? Olenko minä valmis keskustelemaan vanhemmuudesta, kun ajatus siitä tuntuu nyt niin tuskalliselta? Tai ei ajatus vanhemmuudesta vaan siitä, etten koskaan koe sitä. En uskalla ajatella miltä tuntuisi olla äiti, koska pelkään niin, ettei se koskaan toteudu.

Pohdin tuota ensi viikon käyntiä vielä omassa postauksessaan myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan piti saada suollettua tämänhetkinen olo johonkin ja ajattelin sen sitten tänne tehdä. Toivottavasti kukaan lukija ei nyt ajattele, että nyt se on seonnut lopullisesti. En ole, olen vain niin armottoman väsynyt, pettynyt ja surullinen. Ja niin yksin tämän kaiken kanssa.

Kiitoksia, työkuvioita ja painonhallintaa

Olipa mukavaa, kun edellinen kirjoitukseni herätti monipuolista keskustelua. Siitä sain itsekin uusia näkökulmia, mutta toisaalta taas omat tunteeni vahvistuivat. Siis siitä, että minun ei tarvitse oikeasti tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa omista tunteistani ja siitä, että ihmisten sanomiset saattavat loukata, vaikka tarkoitus ei olisikaan. Kiitos kaikille kommentoijille! Tämä on kyllä ehdottomasti yksi bloggaamisen parhaimpia puolia, ajatusten vaihtaminen siis. Olenkin pahoillani, kun nyt on muiden blogien kommentointikin minulta jäänyt tosi minimiin. Käyn kyllä joka päivä lukemassa kaikkien kuulumiset, mutta ei ole oikein ollut aikaa sitten kommentoida. Olette kyllä ajatuksissa!

Nyt on jäänyt blogimaailma siis vähän taustalle, sillä minun on pakko ottaa vähän etäisyyttä aiheeseen, että saan sen esseen väännettyä. Lisäksi olen nyt tällä viikolla töissäkin. Onkin ollut tosi kiva olla töissä pitkästä aikaa ja eilen kun menin, oli tosi mukava vastaanotto. Siellä oli minua kuulemma kaivattu. Ainakin loppukesästä olisi tiedossa joku työpätkä myös.

Maanantaina on minulla se lääkäriaika polilla, ja se vähän jännittää. Nyt kun olen saanut itseäni vähän nostettua sieltä aallonpohjalta, niin toivottavasti en romahda sinne takaisin sitten. Riippuu niin paljon siitä, mitä lääkäri on mieltä meidän jatkosta ja onnistumisen mahdollisuuksista. Olen myös vakuuttunut, että se laparoskopia olisi tarpeellinen ja petyn, jos lääkäri ei minua siihen määrää. Minä haluaisin nyt oikeasti tarkistuttaa kunnolla nuo lisääntymiselimet, että siellä olisi mahdollisimman hyvät olosuhteet alkiolla kiinnittyä, ja poistaa kaikki sitä hankaloittavat tekijät (vaikka se sitten tarkoittaisikin munatorven menetystä). Eihän hoidoissakaan ole muuten mitään järkeä.

Haluan raportoida tässä myös vähän tuota painonpudotusprojektia. Olin viikon ajan Easy Diet -kuurilla ja sain sinä aikana pois 3 kg. Tavoitteenani oli päästä takaisin samaan painoon, joka minulla oli viime hoidon alkaessa. Nyt on paino 500g vähemmän kuin Kevyt-projektin lopussa (jolloin siis oli viimeinen hoito alkamassa). Tiedostan toki, että suurin osa tuosta pudotuksesta oli nesteitä ja ainakin osa kiloista tulee varmasti  takaisin nyt kun palaan taas normaaliin syömiseen. Mutta oli kuitenkin ihan kokeilemisen arvoinen juttu ja jotenkin palkitsevaa nähdä painon nopea putoaminen. Ehkäpä sekin teki hyvää mielialalleni. On sentään jotain, mitä minä voin kehossani itsekin kontrolloida.

Mutta nyt: suihkuun ja ystävän kanssa aamu(päivä)palalle ihanaan kahvilaan ja sitä kautta töihin. Aurinkoista loppuviikkoa kaikille! <3

Lepopotilas

Eilen menin töihin ihan normaalisti. Vähän tuntui rinnassa painontunnetta, mutta ajattelin sen menevän ohi. Pitkin päivää olo kuitenkin huononi ja poskiontelotkin kipeytyivät. Viime yönä oli hankaluuksia nukkua, kun henki ei oikein kulkenut. Kävin tänä aamuna lääkärissä (tk) ja minut määrättiin täyslepoon. Akuutti ylähengitystieinfektio lukee sairaslomalapussa. Jos ei mene ohi viikonlopun aikana, täytyy sitten mennä ottamaan verikokeet ja katsoa aloitetaanko antibiootit. Lääkäri oli nyt sitä mieltä, että ei vielä aloiteta vaan katsotaan, meneekö levolla ohi. Ei halunnut ottaa mitään riskiä siitä, että lääkehoito voisi sekoittaa tulevan viikon munasolunkasvatteluhoitoa. Olen samaa mieltä, en halua kehooni mitään ylimääräisiä myrkkyjä tällä hetkellä, jos suinkin mahdollista välttää. Ja minullahan on maanantaina joka tapauksessa polilla se 0-ultra, niin kysyn sitten siellä heidän mielipidettään jatkohoidosta, jos tämä nyt ei mene ohi ennen maanantaita. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan mitään tällaisia infektioita ja kyllä suututtaa, että just nyt sitten piti iskeä!

Myös poissaolot töistä ottavat hermoon. Siellä ei ole muutenkaan mitenkään hyvä tilanne henkilökunnan riittävyyden suhteen, joten poissaolot vaikuttavat kaikkien jaksamiseen. Tällä viikolla olen siis ollut töissä vain eilisen. Työkaverit kyllä sanoivat, että näytän sairaalta ja tottakai he ymmärtävät poissaolot, mutta itsellä on huono omatunto. Kun tiedän, että tulen taas olemaan poissa sitten parin viikon päästä punktion takia. Mutta ei kai se auta, nyt on ihan pakko asettaa oma terveys kaiken muun edelle, tässä vaiheessa olisi ihan hyvä saada keho kuntoon. Minua joskus ärsyttää, kun olen sellainen turhankin tunnollinen kiltti tyttö ja poden huonoa omaatuntoa asioista, joista ei edes pitäisi. En todellakaan ole sellainen kyynärpäätaktikko, jollaiset tuntuvat pärjäävän parhaiten nykymaailmassa. Tosin en kyllä edes arvosta sellaisia ihmisiä. Mutta enemmän jämäkkyyttä minulla pitäisi olla kuitenkin. Tuleekohan sitä sen mukana, jos lapsi(a) tulee? Silloin täytyy aina ajatella oman lapsensa parasta ja eikös hyvät vanhemmat ole valmiita vaikka menemään läpi harmaan kiven heitä puolustaessaan? Jospa siinä samalla sitten oppisi puolustamaan myös omaa itseään.

Muukalainen olohuoneessani

Onpahan ollut viikonloppu. Vissiin on alkanut Procren tosiaan vaikuttaa, sen verran on omituista elämä ollut. Eilinen työpäivä oli aika karsea. Ihan vain siksi, että minulla oli pinna niin tiukalla koko ajan. En millään olisi jaksanut hymyillä asiakkaille ja olla ystävällinen. Enkä muillekaan. Olinkin mahdollisimman paljon sellaisissa hommissa, joissa ei tarvitse olla asiakkaiden kanssa tekemisissä. Viimeisen tunnin aikana aloin kärsiä myös pahoinvoinnista. Minun piti kerran rynnätä vessaankin, sillä olin aivan varma, että nyt lentää laatta. Ei kuitenkaan lentänyt. Ja se paha olokin helpotti onneksi. Miehen piti eilen tulla hakemaan minua töistä, mutta laittoikin viestin, ettei tulekaan. Silloin meinasi keittää ja pahasti. Olin pyörällä kuitenkin mennyt töihin ja pyöräilin sitten takaisin kotiinkin. Se olikin ihan hyvä, niin sain pahimpia höyryjä jo purkaa matkalla. Silti olin kotiin tullessani kuin myrskynmerkki. Mies sanoikin, että taitaa yksin lähteä kauppaan, että saan rauhoittua sillä aikaa. Mieli kyllä parani muutaman asteen, kun hän palasi kaupasta Geisha-levyn kanssa. :) Lisäksi nyt viikonloppuna on ilmennyt huimausta, varsinkin kun nousen ylös istuma- tai makuuasennosta. Tämä sama oire minulla on ollut aiemminkin kaikkien hormonien kanssa. Kaikkein inhottavinta on kuitenkin se, että en tunne yhtään olevani oma itseni. Meille on muuttanut muukalainen. Ihan kuin minut olisi vallannut joku ihan vieras känkkäränkkä, joka ei tarvitse edes mitään syytä sille, että alkaa raivostuttaa. Eilen sain myös hyvin ilkeän ajatuksen, jota ihan säikähdin. Ajattelin, että miksi ihmeessä minun täytyy kestää tällaista piinaa vain siksi, että pääsisimme vaihtamaan kakkavaippoja? Ja heti perään ajattelin, että nyt meille ei varmasti ikinä vauvaa tule, kun ajattelin noin pahasti. Kyllä, edelleen olen valmis kestämään ihan mitä tahansa fyysistä tai psyykkistä, että vauvan saisimme. Välillä vaan ottaa niin koville, että väkisinkin tulee tuollaiset inhottavat ajatukset mieleen. Eilinen oli tosiaan niin kamala. Mutta täytyy sanoa, että kyllä sitä lasta täytyy kaivata aika paljon, että tällaista jaksaa. Toivottavasti jaksamme... Mies on kyllä ollut tosi ymmärtäväinen ja kärsivällinen minun kanssani. Kiitos hänelle. Mutta yhdessähän me sitä lasta haluamme, joten eikös se ole ihan reiluakin, että hänkin saa oman osansa piinasta..? ;)

Tänään on onneksi ollut henkisesti helpompi päivä. Mukava oli jutella päivällä ystävän kanssa puhelimessa pitkästä aikaa. Huimausta on ollut sekä välillä lievää pahoinvointia. Ja väsymystä. Olinkin kahden vaiheilla, uskallanko lähteä pumppiin, mutta ajattelin, että se tekee mielelle hyvää. Ja kyllä tekikin! Lisäsin vielä vielä vähän painoa kyykkyihin sekä selkä-, rinta- ja hauissarjoihin. Järkyttävää, miten paljon hikoilin! Ja pulssi nousi aika korkealle, paljon ylemmäs kuin normaalisti. Jaksoin silti vääntää sarjat kunnolla ja olen siitä hitusen ylpeäkin. Ilme on varmaan ollut kyllä melkoinen. Onneksi oli protskujauheet matkassa mukana, olisi muuten ollut pyörämatka kotiin aika mahdoton tehtävä. Kotona odotti ruoka valmiina ja nyt on väsynyt, mutta hyvä olo. Vaikka vähän päästä heittääkin. Vähän jännittää, miten tuleva viikko menee. Tuleeko lisää oireita vai helpottaako? Ja milloin ne menkat alkaa? Nyt on kp 27 ja minulla keskimääräinen kierron pituus on 25 päivää. Se on ainakin selvää, että huomenna on varmasti kroppa kipeänä tämän päivän treenistä.

Viikon treenit:
Ma: BodyPump 1 h
To: Cross training 20 min., kuntosali 1 h
Pe: Cross training 20 min., hölkkä juoksumatolla 31 min.
Su: Cross training 10 min., BodyPump 1 h.
Lisäksi pyöräilyä yhteensä 55 km viikon aikana.

Töitä ja treeniä

Väsyttää. Ensimmäinen työviikko takana muutaman kuukauden tauon jälkeen ja kyllä tuntuu. Lisäksi olen käynyt salilla neljänä päivänä tällä viikolla, joten sekin väsyttää. Töissä oli jo puhetta, että jos en saa palkallista sairauslomaa hoitoviikolla, otan sitten vuosilomapäiviä siihen. Tuohon mennessä niitä kuitenkin kertyy jo muutama. Ei sitten tarvitse miettiä ansionmenetyksiä tai puolikuntoisena töihin menemistä.

Ärsyttää suunnattomasti, kun kesällä on kertynyt 4 lisäkiloa. Viime keväänä sain 10 kg pois, mutta nyt kesällä siis tullut takapakkia. Minulla oli tarkoitus pudottaa kesän aikana vielä 8 kg, mutta hah! Nyt sitten yritetään syksyllä pudotella. Toivottavasti aika riittää, kun on työt ja opiskellakin pitäisi. Myös hormonihoitojen vaikutuksia mietin. En tiedä, miten minun pääni kestää kasassa, jos joudun olemaan poissa salilta niiden takia. Tai jos paino nousee. Mutta niinkuin hoitajakin minulle sanoi, tärkeintä on kuunnella omaa kehoa ja mieltä ja mennä niiden mukaan kaikessa tänä syksynä. Täytyy osata olla itsekäs ja toisaalta itselleen armollinen. Okkei. Mites se onnistuu? :D No minä kyllä kesällä olin liiankin armollinen, kun noita kiloja pääsi kertymään. Ja nyt olen siitä tosi vihainen itselleni. Mutta se lisää vain potkua treeneihin!

Viikon treenit:
Ma: cross trainer 10 min. + kuntosali 1 h 22 min.
Ti: cross trainer 26 min. + kuntosalicircuit (ohjattu ryhmätunti) ja pitkät venyttelyt 1 h
To: cross trainer 20 min. + kuntosali 1 h 11 min. kiertoharjoittelu
Pe: cross trainer 1 h intervalli 3 x 20 min.

Huomista odotellessa

Eilen oli ensimmäinen työpäivä sitten huhtikuun. Tämä työsopimus on vuoden loppuun saakka. Onneksi, ehdin jo kesällä panikoida, että mitä siitä tulee, jos syksyn vain kotona möllötän ja vatvon hoitoasioita päivät pitkät. Onhan minulla opiskeltavaakin, mutta se ei ole niin kokopäiväistä. No, nyt ainakin syksyyn riittää puuhaa kun on työt, opiskelut ja lapsettomuushoidot. Ja pitäisi jaksaa ja ehtiä salillakin käydä.

Jännitti mennä eilen töihin, sillä tiesin joutuvani heti esimiehen (naisen) juttusille kertomaan, että joudun todennäköisesti hyppäämään kesken päivän polilla pitkin syksyä. Itse asiassa jo huomenna joudun lähtemään töistä puolta tuntia ennen vuoron loppumista. Onneksi siellä ymmärrettiin tilanteeni ja sovittiin, että korvaan aina sitten sen ajan, mitä polikäynteihin menee. Keväällähän oli sama tilanne inseminaatioiden takia, mutta silloin kävi niin hyvä tuuri poliaikojen ja työvuorojen suhteen, että jouduin vain kerran kesken päivän töistä lähtemään. Se jäi vielä vähän epäselväksi, että onko väistämättä edessä olevasta punktiopäivästä aiheutuva sairausloma palkallinen vai palkaton. Meidän polilla siis automaattisesti kirjoitetaan sairausloma punktiopäiväksi ja jos tilanne vaatii, saa sitä lisääkin. Joillakin klinikoilla kuulemma tulee automaattisesti kolme päivää. No, oli palkaton tai palkallinen, niin eipä sille mitään voi. Minun elämäni tärkein asia on tällä hetkellä se, että hoito lähtee käyntiin ja tulostakin tulisi.

Huomenna on siis ensimmäinen lääkärikäynti tulevaa IVF-hoitoa koskien. Jos kaikki menee niinkuin IVF-hoitajan kanssa puheltiin, alkaisi minulla "jarrulääke" sitten parin viikon päästä. Se on joko kertaluontoinen piikki tai sitten nenäsumutteella sumutellaan pari(?) viikkoa. Tavoitteena on saattaa kohtu ja munasarjat lepotilaan, eli keinotekoiset vaihdevuodet. Odotettavissa siis kuumia aaltoja ja känkkäränkkää? No, sitä ei voi tietää etukäteen, tuleeko noista oireita vai ei. Jotenkin vain pelkään, että minulle tulee kun kevään hormonitkin toivat sivuoireita. Ja sitten se raha! Noihin lääkkeisiin uppoaa satoja euroja. Vaikka olemmekin julkisella puolella hoidossa, ei se silti mitenkään halvaksi tule. Toki monta kertaa halvemmaksi kuin yksityisellä, kun meillä ei itse hoidoista mene kuin polimaksut. Joista kyllä niistäkin jokunen satanen kertyy syksyn mittaan, kun polimaksu on 24,70 €. Kun harmittelin rahanmenoa IVF-hoitajan luona, aviomies sanoi ihanasti, että "älä sinä siitä rahasta enää stressaa, kyllä me selvitään". Mies tietää ja näkee, että minä stressaan ihan kaikesta ja tuolla tietysti yritti huojentaa edes yhtä stressauksen aihetta. Ja osoitti sen, että toive meidän omasta pikkuisesta on tärkeämpi kuin raha.

Nyt pitäisi alkaa valmistautua salille ja sitä kautta sitten töihin iltavuoroon. Huominen on jo ihan kohta ja sitten olen taas hieman viisaampi jatkosta. Jännittää! Voi kunpa me nyt pääsisimme jo aloittamaan eikä tutkimuksessa ilmaantuisi mitään ikäviä yllätyksiä.