Entä kun toivoakaan ei enää ole?

Minulla on ollut viime aikoina taas vähän vaikeampaa henkisesti. Minusta vaan tuntuu, että mikään eikä kukaan ei oikein voi auttaa. Puhun siis tästä lapsettomuuden tuskasta. Enää ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat minulle toivoa. Jäljellä ei ole oikeastaan mitään. Konkreettisestihan meillä on siellä satojen kilomertien päässä se yksi pikkuinen ihmisentaimi odottamassa, milloin olemme valmiit ottamaan viimeisen askeleen. Minä en vain enää uskalla enkä jaksa toivoa siltä yhtään mitään.

Minua ärsytti niin paljon taannoinen Väestöliiton "Toivo"-video, etten kyennyt sitä edes esittelytekstien perusteella  katsomaan. Uskon, että videolla todellakin halutaan luoda sitä toivoa ja tarkoitus on hyvä. Ehkäpä se toimii vielä silloin, kun lapsettomuus on tuore asia. Mutta tässä vaiheessa, kun todellakin alkaa olla selvää se, että me emme kuulu siihen 80%:iin, joka loppujen lopuksi hoitojen päätteeksi lapsen saa, aloin vain nähdä punaista. Tästä keskustelimmekin yhdessä suljetussa keskusteluryhmässä, ja moni oli samaa mieltä.

Entäs se 20%, joka ei koskaan onnistu? Missä he ovat? Kuka heitä voi auttaa? Kuka voi luvata, että kaikki vielä järjestyy ja tästä pääsee yli? Ei sitä voi kukaan luvata. Kukaan ei voi tietää! Minua ei enää todellakaan lohduta yksikään "meilläkin oli enää se viimeinen mahdollisuus ja siitä se sitten tärppäsi" -tarina. Tottakai on hienoa, että niin on käynyt, mutta se ei ole millään lailla tae siitä, että meillekin kävisi yhtä hyvin. Päin vastoin, kun jo nyt tunnen itseni niin täydellisen epäonnistuneeksi, niin eipä paljon lohduta toisten onnistumiset omalla kohdalla enää sitten, kun se viimeinenkin oljenkorsi on käytetty. Tiedän, että olen tällä hetkellä todella vaikea, kun ei kukaan voi sanoa mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla väärin.

Nyt en jaksa tästä mennä edes millekään psykologille puhumaan. Ensinnäkin,minun täytyisi mennä ensin työterveyteen hakemaan lisää psykologikäyntejä. Saisin kyllä. Mutta kun ei kiinnosta mennä sinne selittämään näitä asioita.Toiseksi, en usko, että tällä hetkellä näiden asioiden jauhaminen millekään psykologillekaan auttaa. Jauhaisin vaan niitä samoja asioita, mitä tässä on jo vuosikaudet jauhettu. En minä jaksa.

Yksi syy tämänhetkiseen v***tukseen on se, että jo kaksi kiertoa peräkkäin olen syönyt Letrozolia, mutta en kummallakaan kerralla saanut ovulaatioplussaa testiin. Ekalla kerralla ei tullut yhtä tummia viivoja ja nyt toisella kerralla hymynaama jäi vain vilkkumaan eikä koskaan vahvistunut pysyväksi hymynaamaksi. Minulla oli kuitenkin viikko sitten aivan järkyttävät oikeanpuoleiset "oviskivut". En voinut edes pyöräillä töistä kotiin silloin, kun se tuli pahimmilleen. Ilman testejä olisin ollut varma, että se oli kyllä ovulaatio. Mutta hymynaama vain vilkkui... Lisäksi noille päiville tuli myös taas sellaista ruskeaa vuotoa, josta olen vähän huolissani. Endoa vai hormonijuttuja? Joka tapauksessa, kun seuraava kierto pyörähtää käyntiin, ajattelin käydä ultrassa siinä kierron puolivälissä. Jospa siellä nähtäisiin, että tapahtuuko minun munasarjassani enää mitään vai onko kyse jostain nesterakkulasta tai vastaavasta. Tämä epätietoisuus siis omalta osaltaan laskee mielialaani myös. Miten nämä tällaiset oudot vuodot sitten vaikuttavat PASsiin? Ja ei kai sitä edes voi tehdä, jos ei ovulaatiota tule? Minähän en ole päässyt koskaan PASsiin, joten en ole ihan varma näistä kuvioista. Onhan minulle suunnitteilla Letrozolin lisäksi myös Ovitrelle sitten siihen PAS-kiertoon, mutta ei kai sekään voi ovulaatiota saada aikaan, jos ei minulla enää ole, mistä ottaa?

Huoh. Ja sitten tulee joka päivä näitä raskausmahaisia pikkulastensa kanssa. Yritän katsoa ohi, mutta ei se töissä oikein aina onnistu.

Ihmisten julmuus

Minä olen siinä mielessä naiivi, että haluan uskoa aina ihmisistä hyvää. Se on joskus kostautunut, myönnetään, ja olen pettynyt kun joku ei olekaan ollut sitä mitä olin luullut. 

Nyt olen suorastaan raivoissani ihmisten julmuudesta ja ajattelemattomuudesta. En edes tiedä, onko minun järkevää kirjoittaa tästä aiheesta tänne. Kerääkö tämä postaus niitä hater-anonyymejä... Mutta on vaan ihan pakko kirjoittaa nyt, kun ottaa päähän niin.

Miksi satuttaa vielä lisää, kun toinen on jo kärsinyt ihan tarpeeksi?

Asia koskee erästä ihanaa bloggaajaa, jota on kohdannut suuri menetys ja suru: tyttären menehtyminen kohtuun ja tämän kuolleena synnyttäminen. Tätä ihmistä ja hänen blogiaan on sitten eräällä pilipalikeskustelupalstalla kritisoitu siitä, että miksi hän yhä haluaa "väkisin" saada lapsia, jos "niin ei ole tarkoitettu". Myös hänen blogiinsa on tullut näitä inhottavia kommentteja. Minä en voi ymmärtää, mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu, joka ei osaa ajatella sen vertaa että pitäisi mölyt mahassaan, jos empatiakyky on sen verran köyhä, ettei osaa ollenkaan kuvitella miltä toisesta voi tuntua. Ja eihän sitä tietenkään voikaan kuvitella, jos ei ole itse kokenut, mutta sen verran pitää olla inhimillisyyttä, että edes yrittää. Ja jos sekään ei onnistu, niin pitäisi ainakin ne mielipiteet ominaan eikä ainakaan enää tulisi lyömään lyötyä. Raivostuttavaa. Toisaalta tunnen jopa sääliä näin tunneköyhiä ihmisiä kohtaan...

Olen kyllä aiemminkin törmännyt moisiin anonyymeihin lapsettomuusblogeissa. He kritisoivat sitä, kuinka me emme tyydy kohtaloomme vaan yritämme tulla "väkisin raskaaksi". Kuinka emme tyydy siihen luonnonlakiin, että kaikki eivät pysty lisääntymään. Olen niin vihainen tuollaisesta, että näen punaista. Tänne synnytään ja kuollaan, se on selvä. Se on luonnonlaki. Mutta kehitys on myös puuttunut tähän luonnonkulkuun, ja meillä on nykyään lääketieteellisiä keinoja vaikuttaa siihen, että elämää saadaan alulle ja sitä voidaan pitkittää. Kuka näistä "luonnollisuusfanaatikoista" epäisi joltain syöpälapselta hoidot, jotka voivat pelastaa hänen henkensä ja takaavat paluun normaaliin elämään ja tulevaisuuteen? Ei varmaan kukaan. Lääketiede ei voi kuitenkaan auttaa kaikkia meitä tahattomasti lapsettomia eikä valitettavasti kaikkia syöpäsairaitakaan, ja se on surullista. Mutta miksi ihmeessä me emme käyttäisi hyväksemme näitä mahdollisuuksia, jotka meille on suotu? Mikä siinä on väärin? Samalla kun kuitenkin joku narkkari jossain synnyttää lapsen, jolla on jo syntyessään vieroitusoireet ja edessä risainen lapsuus. Millä tavalla tämä sitten kuuluu siihen "luonnonlakiin"?

Voin kertoa, ihan ensikäden kokemuksella, että me, jotka jaksamme käydä näitä lapsettomuushoitoja läpi, todella haluamme sen lapsen. Rakastaisimme häntä. Pitäisimme huolta. Ei tätä muuten todellakaan kestäisi, jos motivaatio onnistua ei olisi niin suuri. Ja tällä en halua kuitenkaan kritisoida niitä, jotka eivät hoitoja halua tai jotka päättävät lopettaa ne kesken. Ei tässä ole kyse siitä, kuka sen biologisen lapsen haluaa eniten, vaan siitä, että kaikilla tulee olla oikeus valita, miten pitkälle menee tässä prosessissa.

Joten ihmiset, olkaa kilttejä ja yrittäkää edes hitusen ymmärtää meitä, jotka emme noin vain sitä lasta saa. Älkää viitsikö enää lisätä tuskaamme laukomalla "totuuksianne" siitä, että lääketieteen puuttuminen asiaan olisi jotenkin väärin. Mielipiteenne saatte toki pitää, mutta voisitteko pitää ne ominanne.

Ei oikeita sanoja ole

Kiitos kaikille teille ihanille, jotka ilmaisitte myötätuntonne ja välittämisenne eiliseen postaukseeni. Olen saanut myös paljon tekstiviestejä, joista huokuu rakkaiden ihmisten huoli ja välittäminen. On huojentavaa tietää, että meistä välitetään. 

Yhteistä kaikille on, että lähes kaikissa viesteissä toistuu "ei tähän osaa sanoa mitään". Tiedän itsekin, kuinka joskus on aivan sanaton toisen surun edessä. Silloin on kamalan turhauttavaa, kun haluaisi sanoa jotain, mikä auttaisi ja lohduttaisi, mutta kun ei vaan keksi mitään. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että mikään ei auta. Mitkään sanat eivät voi helpottaa tätä surua ja kipua. Mutta se, että osoittaa viestillä välittävänsä, on paljon enemmän kuin mitkään sanat. Tieto siitä, että minulla on elämässäni tukijoukkoja, joiden tukeen voin luottaa, jotka eivät hylkää pahimmassakaan paikassa, luo edes vähän turvallisuuden tunnetta tähän helvettiin. Sillä helvetti tämä on juuri nyt.

Vointini on edelleen huono. Illalla vatsani turposi kauheaksi ja yöllä taisi olla vähän kuumetta. Aamulla kuitenkin lämpöä ei tuntunut, joten en ottanut yhteyttä sairaalaan. Vatsa on todella kipeä ylhäältä alas asti. Kosketusarka, ja kävelystäkin aiheutuva tärähtely tuntuu pahalta. Mies sanoi, ettei se ole mikän ihme kun niin kovin sitä vatsaani runnottiin kun suolistoa yritettiin siirrellä ja munasarjaa saada esiin. Sisälmyksissä tuntuukin siltä kuin ne olisivat olleet jossain vatkaimessa. Kipulääkettä vaan ja antibioottia. 

Pahinta tässä on kuitenkin henkinen kipu. Ahdistus. En voi antaa itseni ajatella vielä tulevaisuutta. Nyt pitää yrittää jaksaa päivä kerrallaan ja antaa ensin kehon toipua. Sitten on ajateltava tulevaisuutta. Tunnen myös kauheaa tuskaa siitä, että me ollaan käyty hoidoissa yli kaksi vuotta, ja onko se kaikki ollut ihan turhaa. Takana on 4 ICSIä (+1 keskeytetty) ja meillä on ollut kaksi siirtoa. KAKSI! Jos keskimäärin joka viides alkionsiirto johtaa raskauteen, niin eihän meillä ole ollut vielä edes kunnon mahdollisuutta. Ja niin paljon olen kärsinyt niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja tässäkö on lopputulos? Miten jotkut kehtaavat valittaa, kuinka on saatu pakkaseen vain muutama alkio per hoito... Minä en saa edes tuoresiirtona kuin kaksi neljästä loppuunviedystä hoidosta. Jotkut parin vuoden takaiset inssit tuntuvat niiiin pikkujutuilta, ettei niitä enää jaksa edes laskea tähän syssyyn.

Kaipaan salille. Minusta on niin kamalaa vain maata täällä ajatuksineni kun en jaksa edes keskittyä kunnolla kirjaan tai elokuvaan. Ajatukset vaan pyörivät samaa rataa miten tästä selvitään. Onneksi mieskin on kotona perjantaihin asti. Kun pääsisin purkamaan tätä oloa kunnon treenirääkkiin, mutta ei se ole nyt mahdollista.

Ystäväni soitti juuri ja sanoi tulevansa käymään. Ehkä se on ihan hyvä.

Puhkun ja puhisen

Istun sohvalla ja puhisen. Olen hengästynyt istuessakin ja makuullaan keuhkoja painaa. Mulla on maha tosi turvoksissa, varsinkin ylämaha, ja se varmaan vähän vaikeuttaa hengitystä. Eipä kai se ihme ole noilla jättiannoksilla Menopuria, että alkaa jo tuntua... Onneksi flunssa alkaa jo helpottaa, mutta onnistuin tartuttamaan sen mieheenikin, joka on nyt sitten sairauslomalla.

Tänään oli pakko päästä vähän ulos ja kävelinkin apteekkiin, kauppaan ja lähikirjastoon. Ihanan raikas ilma, kun vettä vähän sateli,ja kävelinkin aika reipasta tahtia painavan repun kanssa. Kotiin tultuani alkoi kuitenkin se munasarjojen kiristys... On ne sitten varmaan sen verran jo turvoksissa, ettei paljon tuota liikkumista enää passaa harrastaa. Vedet valui silmistä kun vasenta jomotti niin. Kyllähän tämä tuntuu niin kummalliselta, että kärsin aikamoisia oireita noista isoista hormoniannoksista, mutta sitten tuolla on yhteensä vain korkeintaan kolme follia tulossa. Tasan ei ole taas nallekarkit jaettu. :(

Näillä mennään... Tuossa on satojen eurojen arvosta tavaraa.

Nyt kiukuttaa ja masentaa tämä olo. Kaiholla katselin tänäänkin salin ikkunoita, kun siitä ohi kävelin. Tänään olisi ollut combatkin. Se olis tehnyt minun hermoille niin hyvää! Mutta ei puhettakaan tässä kunnossa tietenkään mihinkään combatiin menemisestä. Sen sijaan söin suklaata ja katsoin Global Metal -dokumenttia. Ja sitten alkoi tehdä mieli metallikeikalle! Suklaansyönti aiheutti sitten huonoa omaatuntoa, kun inhoten katson turvonnutta vatsaani. Että tähän sitten vielä suklaata! Kyllä nyt tarviis päästää höyryjä ulos. Onneksi on huomiseksi sovittu aamutreffit ystävän kanssa. Hänelle voin ja uskallan onneksi antaa kaiken tulla. Kun vaan pysyisin suhteellisen kasassa kun julkisella paikalla ollaan.

Tiedän, että kuulostan nyt kauhean negatiiviselta. Antakaa minun nyt purkaa nämä tunteet tänne kun en oikein muutakaan voi. Hormonit jyllää täysillä ja pää on siksikin vähän sekava. Onneksi ei tarvitse olla töissä asiakaspalvelussa tällaisessa kunnossa! ;D Kotikin on siivouksen tarpeessa, mutta kun en nyt jaksa. Olo on hyödyttömimmistä olennoista hyödyttömin. Pelkään vaan lösähtäväni täällä sohvanpohjalla ja kaikki salilla saavuttamani tulokset leviävät silmissä. Yök.

Joku jossain... anna tämän kaiken olla tämän kaiken arvoista! Anna meidän viimeinkin onnistua! En  kestä jos kaikki nämä vuodet, toivomiset, pettymykset, kärsimykset ovat olleet turhia. Anna minun  kärsiä kaikki maailman raskausoireet mieluummin kuin tätä! Onko liikaa vaadittu?

Kirjoitti: Hormonihirviö

P.S. Kiitos ihanista tsemppiviesteistä edelliseen postaukseen! Kaikki tuki tulee nyt enemmän kuin tarpeeseen. <3

"Hei, sit vaan adoptoimaan!"

"Nomut sittenhän teidän on hyvä adoptoida!"

"Eiks adoptiokin ois ihan hyvä vaihtoehto jos ette nyt sit omaa saakaan?"

 

Tryin' NOT to answer something mean

 

Kyllä. Kaikki kolme ylläolevaa lausetta (kolmelta eri henkilöltä) olen kuullut viimeisen viikon aikana kerrottuani, että ei päästy edes siirtoon ja että edessä on viimeinen hoitomme ainakin julkisella puolella. Kaksi ensimmäistä lausetta sanottiin vieläpä hymyillen iloisella äänensävyllä. Että niinkuin naps vaan. Sit vaan adoptoimaan ja homma on sillä selvä. Toisen lausahduksen sanoja jatkoi vielä sillä iänikuisella rankutuksella siitä "kuinka moni onkin tullut raskaaksi kun adoptiopaperit on laitettu menemään". Minä en jaksa noita tarinoita! Ihan kuin suunnilleen joka toinen adoptiojonossa oleva tulee hups vaan raskaaksi luomusti siinä odotellessa. Happy ending. Ei ei ja ei! Se ei mene niin. Ja ihan kuin me ei oltais kuultu noita samoja juttuja jo tässä vuosien aikana ihan tarpeeksi.

 

Kolmas lause tuli taas osaaottaen säälivällä äänensävyllä. Miten niin vaihtoehto? Ei se mene niin, että adoptio on joku itsestäänselvä jatke lapsettomuushoitojen epäonnistuttua. Jotkut haluavat adoptoida, vaikka voivat saada biologisiakin lapsia. Toiset päätyvät adoptioon eivätkä lähde ollenkaan lapsettomuushoitoihin kun selviää, ettei biologista lasta voi saada luonnollisesti. Ja kyllä se adoptiolapsi on jokaiselle vanhemmalle ihan yhtä lailla oma kuin biologinenkin eikä todellakaan mikään korvikelapsi, "oman" lapsen sijainen. Ihan kuin me EI OLTAISI JO OSATTU IHAN ITSE AJATELLA, että on olemassa sellainenkin mahdollisuus kuin adoptio. Mahdollisuus, ei vaihtoehto. Oletus meillä on ollut, ettemme siihen prosessiin lähde. En silti sano ettei koskaan. Mutta me emme nyt jaksa kaiken tämän keskellä alkaa käydä läpi mitään muuta kuin seuraavaa hoitoa. Se vaatii henkisiä resursseja ihan eri tavalla kuin mikään edellinen kun tiedossa on, että tämä on mahdollisesti viimeinen tilaisuutemme saada biologinen lapsi. Että edessä on minulle viimeinen tilaisuus tulla koskaan raskaaksi, synnyttää ja nähdä omaa lastani syntymän hetkellä. Tässä kaikessa on niin paljon sulattelemista, että se on enemmän kuin tarpeeksi tällä hetkellä. Olemmekin päättäneet, että keskustelemme tulevaisuudesta vasta kun tämäkin hoito on käyty loppuun ja käsitelty. Kunpa muutkin ymmärtäisivät asian ja tajuaisivat, että me tarvitsemme nyt tukea, emme tungettelevia kysymyksiä siitä, ollaanko me ajateltu adoptiota.

 

Tämä viikko on ollut muutenkin kamala. Olen ollut hirveän väsynyt, pinna kireällä ja treenitkin on tehty vähän väkisin, ilman sitä normaalia treeni-iloa. Mieli on mennyt matalammaksi koko ajan. Hikoilen joka yö lakanat märäksi ja herään hikisenä ja kylmänä. Olen nähnyt niin ahdistavia painajaisia, etten niistä edes halua kirjoittaa tai kertoa, koska en vaan halua niitä edes ajatella. Eilen jo ajattelin, että nyt on asiat vaan menossa huonompaan suuntaan, mikä ihme minua vaivaa? Vastaus tuli tänään: KP 1. Ihan yllättäen ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Vessakäynnillä vaan tuli ihan ääneen "oho", kun paperiin jäi selvä merkki vuodon alkamisesta. Minä odotin niiden alkavan vasta aikaisintaan ensi torstaina. Ehkäpä tämä selittääkin viikon kamaluuden (työstressin ja koko tämän elämäntilanteen lisäksi), eli yksinkertisesti hormonimyllerrys elimistössä. Sekaisinhan tuo hormonitoimintani nyt on, ja siihen yhdistettynä PMS, niin ei mikään ihme, että kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Onneksi tämän ymmärtäminen tänään on helpottanut hieman oloa. Maanantaina siis soittoa polille ja varaamaan lääkäriaikaa. Ja kohti sitä viimeistä yritystä.

Kuulumisia

Eilen illalla mieheni vilkuili minua ja sai sanotuksi vihdoin: "näytät niin kamalan masentuneelta". Kyllähän minä sen tiesin. En oikein jaksanut siihen mitään vastatakaan, koska mitä siihen olisi voinutkaan vastata? Minä en nyt saa otetta oikein mistään. Töissä olen pari viikkoa, ja se onkin ainoa paikka, jossa tuntuu että saan jotain aikaiseksi. Jos saisin nyt elää niinkuin haluan, kävisin vain töissä ja salilla ja lenkkipolulla. Minä en jaksa oikein edes puhua näistä asioista. En jaksa vatvoa, kun ne asiat ei sillä muutu miksikään. En jaksa oikeastaan edes kirjoittaa, samaa valitusta vaan koko ajan. Siksi bloginikin on ollut hiljainen.

Sitäpaitsi tulee huono omatunto heti, kun kirjoitan jotain muuta kuin opiskelujuttuja. Ja niitä en ole saanut tehdyksi, ja se ahdistaa valtavasti. Aika kuluu ja deadlinet lähestyy ja minä olen niin lamaantunut, etten saa otetta mistään enkä aikaiseksi mitään. Sitten herään aamuöisin paniikin vallassa ja valvon. Päivällä olen väsynyt. Kotona haluaisin vain maata peiton alla. Kyllähän minä töissä ja ihmisten ilmoilla muutenkin osaan näyttää tekohymynaamaa, mutta kotona en sitten jaksa enää. Perjantaina polin terapeutti oli sitä mieltä, että ehkä kannattaisi hieman nostaa Sepramin annostusta. Tämä syksy on nyt vain jotenkin kahlattava läpi ja opinnot saatava päätökseen. En ole kuitenkaan vielä saanut aikaiseksi soittaa terveyskeskukseen asiasta. Jotain positiivista on sentään tapahtunut, paino on pudonnut ja -40kg:n rajapyykki meni rikki viikonloppuna. Ei olisi enää pitkä matka siihen, kun BMI on alle 25. Nyt tosin aamulla vaaka näytti taas liikaa, mutta tästä päivästä taitaa tulla kp1, joka selittänee asiaa.

Seuraavaa koeputkihoitoa en uskalla ajatellakaan kuin aikaisintaan loppuvuonna. Tänä vuonna siihen olisi hyvä kuitenkin jaksaa lähteä, sillä sairaalamaksukattokin on nyt täynnä, eli siis seuraava hoito olisi sitten meille käytännössä ilmainen, jos vaan tämän vuoden puolella saadaan tehtyä. Ja ihmiset eivät ymmärrä, kuinka vaikeaa siihen seuraavaan hoitoon lähteminen on, vaikka sitä lasta haluaa enemmän kuin mitään muuta. Jokainen, joka on koeputkihoitorumban käynyt läpi (varsinkin huonolla menestyksellä ja ikävillä kokemuksillä höystettynä) ymmärtää kyllä, että mieluummin sen jättäisi tekemättä. Mutta kun en ole niin onnekas kuin ne toiset, joiden ei onnekseen tarvitse omakohtaisesti tietää asiasta yhtään mitään. Pelottaa, ärsyttää.

Sekalainen tunteenpurkaus

Hohhoijaa, kyllä alkaa ahdistaa tämä kotona kökkiminen. Toipuminen ei ole ollut mitenkään nopeaa enkä sitä odottanutkaan, kun itse toimenpiteen jälkimainingit olivat niin rajut. Ovulaatio on päällänsä vissiin kyllä nyt, mutta siinähän on. Ei tuonne sisuksiin kyllä nyt mitään ylimääräistä, kiitos. Eilen kävin kävellen kaupassa (n. 850 m suuntaansa) ja huhhuh. Onneksi otin kaupassa kärryt, joihin sain nojailla. Pari tyyppiä minua kaupassa vähän vilkuili siihen malliin, etten varmaan ihan terveeltä näyttänyt. Kauppakassi oli vähän liikaa, olisi pitänyt ottaa reppu. Eilisen pärjäsin jopa ilman kipulääkettä tuohon asti, mutta kotona piti heti ottaa ja makuuasentoon. Loppuillan olinkin ihan väntti. Uskomatonta, mihin kuntoon tämä on minut vetänyt, vaikka peruskuntoni pitäisi kyllä olla hyvä. Illalla kyllä venyttelin ihan pikkuisen, pelkään että lihakseni jäykistyvät ja surkastuvat tästä ainaisesta paikallaanolosta. Reisivenytyksessäkin alkoi jo mahassa tuntua.

Leikkauksen jälkeen pissaaminen on kyllä onnistunut, mutta rakon ollessa täynnä se on vähän hankalaa. Lisäksi minusta tuntuu edelleen, että kohtu on melko arkana, ja vasemmalle puolellekin juilii vielä välillä. Koko alavatsa on myös pinnalta arka ja siinä on aikamoiset mustelmat. Kolmesta haavasta kaksi on lähtenyt paranemaan ihan hyvin, mutta kolmas, juuri se vasemmalla alavatsalla oleva (jota kautta ilmeisesti se munatorvi poistettiin) on ihan erinäköinen. Siinä on sellainen kohouma ja reunat punoittavat. Haava on myös arempi kuin muut. Äitini, joka on sairaanhoitaja, on tulossa tänään käymään ja saa vilkaista tuota samalla.

Henkisesti on ollut nyt vaikeaa. Itsearvostus on nollassa. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää tätä ajatusta, mutta tuntuu kuin taas pala naiseuttani olisi viety pois. Ymmärrän, että toimenpide oli tarpeellinen raskautumisen kannalta, mutta tunnen itseni niin vialliseksi, niin vialliseksi... Tunnen myös syyllisyyttä, kun en jaksa nyt opiskella, vaikka pitäisi. Tuntuu, että olen jo valmiiksi rikki ja lopussa, vaikka syksy on vasta alkamaisillaan. Onneksi ensi viikon perjantaina menen polin terapeutille. Ja sitten olisi muutaman viikon työrupeama, se tekee varmaankiin hyvää. Minun on jotenkin vaikea nyt pukea sanoiksi tätä psyykkistä oloa, nyt tuntuu että olen tilassa, jota kukaan ei ymmärrä. Minä haluaisin huutaa ääneen, itkeä itseni läkähdyksiin, vetää kehoni ihan piippuun jollain kunnon rääkillä... En vaan voi. En voi huutaa, en jaksa itkeä, jos se ei sitten lopukaan enkä pysty rääkkäämään kehoani liikunnalla. Olen kuin pienessä häkissä. Kaipaan kunnon treeniä. Kateellisena kuuntelin miestäni tänä aamuna, kun hän töihin lähtiessään suunnitteli iltapäivän salikäyntiä, millaisen treenin aikoo vetää. Minäkin haluan. Tarvitsisin sitä.

Kaipaan myös turvaa. Halauksia, kainalossaoloa. Mies on vaan nyt vähän säikky tuon vatsani kanssa eikä oikein illallakaan samalla tavalla uskalla ottaa kainaloon ja pidellä kiinni kuin normaalisti. Miksi minä olen tällainen? Miksi en osaa ajatella positiivisesti? Pelkään koko ajan tulevaa. Negatiiviset kokemuksetko tämän ovat tehneet? Onneksi ylihuomenna on ystävien häät, jotain mukavaakin siis tiedossa. Ongelmana vaan nyt on se, että jos mahani on vielä silloin kipeä, mitä laitan päälle ja pystynkö istumaan siellä kovin pitkään.

Mielessä on nyt myös pyörinyt heräämössä viereisessä pedissä sermin takana ollut potilas. Hän oli juuri tullut äidiksi, sektiolla. Muistan, kun tokkurassa ja kipujen keskellä ajattelin, kuinka haluaisin vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Hoitajat onnittelivat terveestä pojasta, äidillä oli kiire päästä pian osastolle vauvan luo. Kun se hetki koitti, tuore isä tuli heräämöön hoitajan kanssa hakemaan häntä ja käveli ohitseni. Näin sen onnentunteen tuoreen isän kasvoilla, hänen koko olemuksensa loisti sellaista onnea, jota ei varmaan missään elämän muussa tilanteessa voi kokea. Kuulin kun he yhdessä iloitsivat pienestä, jonka luo äitikin oli vihdoin pääsemässä. Minä itkin kivun ja surun kyyneleitä.

P.S. Kävin muuten googlaamassa saikkulapussa olevan tautiluokituksen (N70.1), kun niin moni on kommenteissa ihmetellyt sitä, että munanjohtimeni sanottiin olleen tulehtunut. Tosiaan tuo koodi kertoo, että kyse on pitkäaikaisesta munanjohdin- ja/tai munasarjatulehduksesta, mukaan lukien munanjohtimen nestekertymä: Kela - kansallinen koodistopalvelu.

Avautumista

Viime yönä näin unta, että raskaustestissä komeili kaksi kirkkaanpunaista viivaa. Kaksi kirkuvanpunaista. Olin niin yllättynyt ja niin onnellinen! Silti siinä unessa oli sellainen tunnelma, että voiko tämä oikeasti olla totta. Heräsin itikan ininään kesken unen, onnentunteen keskellä, ja minulla oli oikeasti hymy naamallani. Ja todellisuus iski niin kovasti, että vedet alkoivat valua silmistä. Se oli unta, taas. Loppukierron aika tekee taas tepposiaan, vaikka en todellakaan tietoisesti millään tasolla ajattele, että olisi voinut tärpätä. Ne ajat ovat elämässäni lopullisesti ohi, niinkuin olen ennenkin kirjoittanut.

Pääni on taas täynnä ihan kaikkea. En ole paljon kirjoitellutkaan ja kommentoinut muidenkaan blogeja, kun olen yrittänyt tunkea tätä lapsettomuusasiaa jonnekin taka-alalle. Mutta ei siitä pääse eroon. Tai minä en ainakaan pääse. Joka päivä siitä joku muistuttaa. Ei mihinkään pääse pakoon raskausvatsoja, vauvoja, pikkulapsia, onnellisia perheitä... Varsinkaan näin kesäaikaan. Sieltä ne mammat taas hyökkäysvaunuineen vyöryvät vieden koko jalkakäytävän, puhisin eilenkin mielessäni lenkillä. Kateellisena, katkerana. Itseäni ja ajatuksiani inhoten. Pitäisikö minun vaan hautautua kotiin neljän seinän sisälle, ettei tarvitsisi kohdata sitä kaikkea? Tuskin sekään tekisi hyvää mielenterveydelleni. Välillä minulla on hyviäkin päiviä. Välillä taas suru iskee täysillä päälle. Usein iltaisin peiton alla itkettää. Ei tätä tosiaan vaan pääse pakoon. Vaikka en suoranaisesti edes ajattelisi koko lapsettomuutta, pohjavire on sellaista matalalentoa. Onneksi tulee silti myös niitä hyviäkin hetkiä. Mutta vähän silti huolettaa, kun nyt on tällaista, niin mitä se on sitten syksyllä, jonka ajatteleminen alkaa ahdistaa jo nyt?

Viime aikoina on tullut plussia useampiakin lapsettomuusbloggaajille. En sano tätä mitenkään tuomitsevana, vaan tämänhetkistä omaa pahaa oloani kuvaten: aina kun joku laittaa ultrakuvansa blogiinsa, en voi enää sinne mennä ainakaan niin pitkään kun se kuva on siinä etusivulla näkyvillä. Vaikka olenkin iloinen kyseisten ihmisten puolesta, se ultrakuvan lävähtäminen naamalle vaan sattuu liikaa. Sattuu, sattuu ja sattuu, eikä sille vaan voi mitään. Jokainen saa laittaa omaan blogiinsa mitä haluaa, ja toki suon sen ilon jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle, mutta tosiaan itse en pysty niitä kuvia katsomaan. Enkä muutenkaan pysty pidemmän päälle seuraamaan blogeja, jotka muuttuvat raskausblogeiksi. Mutta luulisin, että lapsettomuushistorian omaavat tämän asian aivan hyvin ymmärtävät.

Myös sekundaarinen lapsettomuus on minua mietityttänyt. Onko se oikeasti lapsettomuutta lainkaan? Siis eikö sana lapsettomuus tarkoita kirjaimellisesti sitä, että ei ole yhtään lasta? Minusta olisi korrektimpaa puhua hedelmättömyydestä tai infertiliteetistä tai jostain muusta vastaavasta, jos lapsi(a) kuitenkin on. Enkä halua vähätellä sekundaaristen tuskaa, varmasti se vauvankaipuu on yhtä kova kuin meillä primaarisillakin. Mutta mielestäni on kyse kuitenkin kahdesta aivan eri asiasta: me primaariset emme ole koskaan saaneet olla raskaana (ainakaan loppuun asti), kokeneet synnytystä, saaneet pitää omaa vauvaa sylissä, tuntea vanhemmuutta iloineen ja suruineen. Meillä on pelko, ettemme sitä koskaan koe, emmekä saa nähdä lapsemme kasvavan, ja ettemme saa olla koskaan isovanhempiakaan. Sekundaaristen kohdalla tilanne on ihan eri, kun heillä kuitenkin edes vähintään se yksi lapsi on. En halua tällä aiheuttaa mitään vastakkainasettelua primaaristen ja sekundaaristen välille, mutta minua hiukan vaivaa tuo lapsettomuus-termin käyttö sekundaaristen yhteydessä.

Noniin, tulipa avauduttua. Onneksi on liikunta, johon voin purkaa myös oloani. Kokeilin päännollausta myös ottamalla kännit kahtena peräkkäisenä lauantaina, mutta se ei toiminut (ylläri!). Jälkeenpäin olo oli vaan huonompi ja viikolla karistettu paino tuli turvotuksena takaisin. En suosittele. Liikuntaa mieluummin. Tulee sitä juhannuksena varmasti muutama otettua ja kesän aikana muutenkin, mutta ei enää tuollaisena päännollausmeininkinä.

Oloja

Missähän nyt mennään. En ole ihan varma itsekään. Yleisoloni on alakulo, vaikka en minä tietoisesti halua olla surullinen, mutta jotenkin alavireistä on. Minusta tuntuu, että en oikein jaksa innostua mistään. Kyllähän minä hetkellisesti innostun esimerkiksi hyvin menneestä salitreenistä tai lenkistä. Mutta siinäpä ne ilonaiheet ovatkin. Lapsettomuus ja kaikki siihen liittyvä on nyt kauhean pinnalla. Tuntuu, että kaikki vauvoihin, raskauteen, lapsettomuuteen ja mikä vähänkin viittaa hedelmällisyyteen tai sen puutteeseen, satuttaa. Jos telkkarista tulee joku Muksu-purkkiruokamainos, käännän pääni pois. En voi katsoa. Peittelen tätä oloa mieheltäni, koska haluaisin antaa hänelle mahdollisuuden täydelliseen lomaan tästä aiheesta. Kärsin mieluummin yksin.

Tuleva syksy ahdistaa mieltäni. Tiedän, että siitä tulee rankka. Opiskelun saralla tulee kaksi viimeistä kurssia, jotka vaativat paljon (ja nyt kesällä pitäisi hoitaa myös pari kurssia pois). Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, en pysty opiskelemaan yhtä aikaa käynnissä olevan hoidon kanssa. Ja en tiedä, onko syksyllä töitä. Toivon, että olisi, mutta sitten ainakaan tuskin jaksan enää hoitorumbaa siihen päälle. Koko seuraava hoito ahdistaa. Aiemmin vielä en jaksanut odottaa seuraavaa hoitoa. Nyt se vaan pelottaa ja ahdistaa. Kun kerran on kokenut hoidon keskeyttämisen huonon vasteen takia, se pelko ei ikinä poistu. Olinhan viime hoidonkin aikana melkein hysteerinen ensimmäisssä ultrassa ja sen jälkeen, kun ei ollut varmaa, tuleeko taas keskeytys. Ja sitten se alkioiden menetys. Ei vaan voi luottaa yhtään mihinkään. Ja isoimpana pelkona se ainainen epäonnistuminen. Miten monta sellaista kestää? Miten monta pikkuista vauvantaimen menetystä kestää? Vaikka kyse on "vain" muutaman solun kokoisesta alkiosta, on se silti se lähtökohta, mistä ihminen lähtee kasvamaan. Kaikki siihen pieneen ihmiseen tarvittava aines on niissä pikku soluissa. Kuka helvetti sen päättää, kuka saa kehittyä vauvaksi ja kuka ei?

Olen pysytellyt pois lapsettomuusblogeista ja -palstoiltakin ajatellen, että jos oloni parantuisi kun en koko ajan lueskele näitä juttuja. Mutta ei niin ole käynyt. Silti ihan huomaamatta ajatukset menevät tähän. Viime aikoina on muutama plussakin tullut pitkään yrittäneille bloggaajille, ja olen heidän puolestaan iloinen. Mutta rehellisyyden nimissä myönnän olevani myös kateellinen. Miksi meillä ei vaan voi onnistua?

Sain eilen ajan tk-lääkärille kahden viikon päähän. Perjantaina otetuissa verikokeissa ei ollut mitään häikkää. Kaikki arvot olivat hyviä, mitä siinä nyt otettiin, ainakin kalium, natrium, trombosyytit, puna- ja valkosolut, hemoglobiini, paastosokeri, kolesterolit. Kai siinä oli vielä jotain muitakin, mutta kaikki siis kunnossa. Sain käskyn mittailla verenpainetta ennen lääkäriaikaa. Ja siellähän on joku kesäkandi, tietenkin. Mutta hän kuulemma konsultoi toki kokenutta lääkäriä, jos tarvitsee. Luulen, että minun tapauksessani tarvitsee kun pitää ottaa huomioon kokonaistilanne, hedelmöityshoidot ja raskaustoive. Ja aion kaataa sinne kaikki, mitä nyt on. Tämä ylivirittyneisyys, alakulo, pääkivut, niska-hartiajumit, rytmihäiriöt, ahdistuksen. Minä en vaan jaksa tällaista oloa enää. En tiedä, onko tämä kaikki, niin fyysiset kuin psyykkisetkin oireet, nyt seurausta niin raskaasta syksystä ja keväästä. Välillä tässä oli jo helpompi kausi, mutta nyt taas näköjään mennään alaspäin. Tämäkin tuntuu niin kuluttavalta, jatkuva mielialanvaihtelu ylös-alas. En tiedä.

Unta, unta se vain on!

Minä näin viime yönä parikin erilaista unta, että olen raskaana. Pettymys herätessä oli aivan musertava. Se oli vain unta! Ensimmäisessä unessa tiesin, että sisälläni kasvaa pikkuinen sikiö. Se siis oli jo sikiövaiheessa ja tiesin, miltä se näyttää. Sellainen pikkuinen käpristynyt olento, joka voisi olla ihan yhtä hyvin vaikkapa pieni possunalku. Tiedättehän ne kuvat eri eläinten sikiöistä, kuinka ne, ihminen mukaanluettuna, muistuttavat melkoisesti toisiaan. Tuosta unesta havahduin kääntäessäni kylkeä, jolloin heräsin hirveään menkkavihlaisuun ja rintoihinkin heilahtaminen koski. Hirveä tunne, se oli unta, ja kamala vatsakipu.

Toinen uni seurasi ensimmäistä ja se oli ihan absurdi. Siinä me olimme menossa ennakkonäytökseen. Raskaana oleville pariskunnille oli kaupungissamme ennakkonäytös elokuvateatterissa. Ei mikä tahansa ennakkonäytös, vaan sellainen, jossa näemme tulevan lapsemme. Ihan hullua, mutta minun uneni usein ovat, varsinkin hormonihoitojen aikana. Siinä unessa katselimme noin 2-vuotiasta lastamme, joka kirmasi takapihallamme ympyrää ja yritti kiivetä puuhun. Mieheni tokaisi unessa, että onpa hyvä, että hän on aloittanut kuntosalilla käymisen, että pysyy sitten aikanaan tuon perässä. Ja sitten herääminen. Taas se oli vain unta. Tosin tuo jälkimmäinen uni vähän naurattikin ja kerroin sen miehellenikin. Vähänhän tuo taas silmiään pyöritellen katsoi ja taivasteli taas kummallista unimaailmaani.

Koko aamun on taas ollut olo, että menkat alkavat. Illallakin iski taas kova polttava kipu ensin keskelle vatsaa ja sitten se siirtyi molemmille puolille ja levisi nivusiin ja reisiin asti. Aivan karmeaa, kun tietää mitä kipuja nämä ovat, mutta kun Lugeja ei saa lopettaa ennenkuin kaksi viikkoa siirrosta on täynnä ja testi nega, ellei kunnon vuoto ala ennen sitä ja testi nega. Olen varma, että jos nyt en laittaisikaan Lugeja, ei menisi kauaa, kun vuoto alkaisi. Tämä on siis kuin löysässä hirressä roikkumista. Kipuaallot ovat välillä niin pahoja, että on pakko ottaa 1g Para-Tabsia. Eikä siitä aina ole oikein apua. Ja kun sitä Buranaa ei kuitenkaan saa ottaa ennenkuin tulos on varma. Ei siihen mahaan koko aikaa onneksi koske. Välillä se jomotus on lievempääkin ja se olo, että vuoto alkaa just nyt. Mutta niin. Eikun vaan taas niitä Lugepalleroita tunkemaan, eihän tässä muu auta. Aamun mietteitä piinapäivänä nro 8.

No voivoi!

Näinhän se on. Valituksen aiheensa kullakin: Your pregnant friend complained that her feet hurt
(Ihan varalta lisäys, etten tarkoita ketään todellista henkilöä tuolla osuvalla jutulla, vaan ihan yleisesti. Minä haluan olla raskaana!! Piinapäivä nro. 4)

Nukkumatin kotiinpaluu

Minähän olen valitellut jo monta viikkoa unettomuudesta. Nyt tuo on kääntynyt päälaelleen. Perjantaista lähtien väsymys on ollut niin valtavaa, että minun on vaikea pysytellä päivälläkään hereillä. Osansa varmaan on Pregnylillä, sillä sen sisältämä istukkahormoni väsyttää. Kai pitäisi olla tyytyväinen, että vihdoinkin nukun, mutta kun se väsymys on koko ajan päällä. Eilenkin, kun olin vanhempieni luona, oli vaikea pitää silmiä auki sohvalla istuessa ja välillä torkahtelinkin. Illalla nukahdin omalle sohvalle klo 21 maissa, mies kävi klo 23 herättämässä, että pesisin naaman ja hampaat ja menisin sänkyyn nukkumaan. Heräsin kyllä taas klo 5 aamulla, mutta nukahdin uudestaan ja nukuin siihen asti, kun mies oli lähdössä töihin klo 7.30. Silmät ristissä laahustin sanomaan heipat ja sain komennuksen takaisin nukkumaan. Miehen mielestä minun pitäisi nyt nukkua, kun kerrankin saan nukuttua. Olen nyt tunnin sinnitellyt hereillä, mutta taidan kyllä mennä takaisin nukkumaan. Tämä on minulle vaan tosi epätyypillistä. Siis että vaikka olen nukkunut viime päivinä tosi paljon, niin silti olen niin kauhean uupunut. Onneksi tänään on sellainen päivä että voin oikeasti vaikka maata sängyssä koko päivän, jos en jaksa muuta. Mutta kyllä tästä pitää alkaa pikkuhiljaa pystyä nousemaan ja jatkamaan eteenpäin. Ei hyvä tämmöinen.

Maybe tomorrow is a better day?

Tänään oli vihdoin se aamu, kun sain sumutella Synarelaa vain sen yhden suihkauksen. Illalla sama, ja ensimmäinen 250 IU:n satsi Puregonia. Jännittää taas pistäminen, kun edellisestä kerrasta on muutama kuukausi aikaa. Joo, Puregon on sieltä helpoimmasta päästä, tiedän kokemuksesta. Mutta kyllä se silti vähän jännittää. Ei niinkään itse se pistäminen, vaan se kaikki muu. Että laitanko kaikki varmasti oikein ja saanko tuikattua oikean määrän. No kai se onnistuu niinkuin ennenkin.

Olen viimeisen parin viikon aikana huomannut, että minulla on hyvä olla vain silloin, kun olen liikkeellä. Enkä tarkoita mitään käveleksimistä, vaan kunnon liikuntaa. Minun pitäisi päästä joka päivä salille tai juoksumatolle. Vain siellä saan tällä hetkellä mitään hyvänolontunteita, ja hetken treenin jälkeen tuntuu myös hyvältä. Alan väsyä tähän. Nimittäin toinen huono homma tässä on se, että ruokahaluni on kadoksissa. Minun ei tee mieli syödä mitään oikeaa ruokaa, mikään ei oikein maistu. Voisin elää joillain proteiinipatukoilla. Niin, ja suklaalla! Suklaa on toinen asia, mistä tulee hetkellinen mielihyvän tunne, mutta sitten tulee syyllisyys. Johtuukohan tämä kehoni nollatilasta? Kun oma hormonitoiminta on paussilla, mielihyvähormonejakin täytyy hakea muualta? Klassiset liikunta ja suklaa. Ruokahalun puute on minua aiemmissakin hormonihoidoissa "vaivannut", onneksi on tuota vararavintoa kuitenkin, mistä ottaa. Nyt kehoni kuitenkin kaipaa lepoa, tiedän sen. Mutta mieli haluaa jotain muuta. Painokin taas junnaa paikallaan, liekö säästöliekkiä vai eikö se vaan muuten putoa? Nälkä on, mutta ei tee mieli syödä. Pakko kuitenkin on, koska kalorivaje jää muuten niin isoksi. Pelottaa, että tämä vaikuttaa kehooni niin, etteivät munasarjatkaan lähde kunnolla tuottamaan munasoluja. Mutta voiko nyt parin viikon tällainen tilanne vielä siihen vaikuttaa..?

Inhottavaa, kun reagoin aina niin vahvasti mielialoillani näihin hormonihoitoihin. Kun muutenkin koko tilanne on masentava, niin sitten vielä mennään alaspäin lääkkeiden takia. Ja siitä sitten kärsii kehokin, kun jotenkin pitää saada mielialaa kohotettua. Minä toivon, että jo huomenna olisi parempi päivä, kun saan tänä iltana taas käynnistää hormonitoiminnan. Kunpa nukkuisin jo ensi yönä hyvät unet enkä tuntisi huomenna pakottavaa tarvetta lähteä salille. Minä kaipaisin lepopäivää. Vaikka voihan olla, että ensi viikolla ei ole salille enää menemistä, joten kaipa tässä voisi vielä rehkiä kun se on mahdollista. Toivon myös, että tissit taas palautuisivat ennalleen, ne ovat sellaiset kärpäslätkät Synarelan "ansiosta", että ihan sääliksi käy. Ja alapäässä on saharamaiset olosuhteet, sekin tuntuu inhottavalta. Mutta eniten toivon: kunpa nyt munasarjani lähtisivät käyntiin paremmin kuin viimeksi ja kasvattaisivat monta hyvää follia, joiden sisällä olisi monta kaunista solua. Pliiis, onko se nyt liikaa vaadittu?

Kipuilua

Vaihdoin blogiini uuden tilin, koska vanha oli sidoksissa henkilökohtaiseen sähköpostiosoitteeseeni. Nyt on parempi. Toivottavasti mikään oleellinen ei kuitenkaan ole muuttunut. Hallintapaneeli on ainakin ihan erinäköinen kuin ennen, mutta kaipa tähän tottuu.

Eilen oli punnituspäiväni, vaikka olen hypännyt vaa'alla joka päivä tällä viikolla. Paino on sahannut ylös-alas, mutta ilahduttavasti juuri eilen se näytti 1 kg:n pudotusta viime viikosta. Tänä aamuna tulos oli taas ylöspäin, mutta eilinen lasketaan! En tiedä, mistä tämä painon heiluminen nyt johtuu. 

Tällä viikolla olen kärsinyt kamalista päänsäryistä. Normaali ibuprofeeni 400 ei auta ollenkaan. Pari iltaa on mennyt pimeässä huoneessa sängyssä maaten. Kerroin tästä torstaina hoitajalle, kun kävin hänen kanssaan taas juttelemassa ja hän sanoi, että kuulostaa aivan Synarelan aiheuttamalta. Kuulemma moni sanoo, ettei särkylääkkeetkään tehoa ja sain kehotuksen ottaa ihan kunnon annoksen, jopa 800 mg ibuprofeenia ja 1 g parasetamolia kerralla. Kun nyt pyritään siihen, että oloni olisi mahdollisimman hyvä, ei pidä jäädä kärsimään kivuista, koska se vaikuttaa taas siihen jaksamiseen ja psyykkiseen oloon. Pääkivut ovat pahimmillaan aamuisin (tänäänkin heräsin siihen klo 5:30) ja iltaisin. Torstai-iltana voin muutenkin todella huonosti enkä jaksanut kuin maata sängyssä tai sohvalla. Mieskin sanoi, että olen ihan kamalan kalpea ja huonovointisen näköinen. Onneksi eilen oli parempi päivä. Olen kyllä tällä viikolla liikkunut aika paljon, en tiedä, pitäisikö tahtia vähän jo hiljentää. Olen kuitenkin ajatellut, että menen niin kovaa kuin vain jaksan siihen asti, kun pistosten alettua ei enää pysty. Tarkistelin jo vanhan Puregon-kynänikin toimivuutta ja luulisin, että se toimii ihan hyvin, mutta silti panikoin siitäkin hoitajalle torstaina. Hän olikin ihana ja antoi minulle uuden sanoen, että kaikki voitava tehdään, mikä vain vähentää stressiä ja nyt ei tarvitse sitten panikoida ainakaan kynän toimivuudesta :D.

Stressiä ei ainakaan vähentänyt tieto siitä, että jossain oli kopioitu luottokorttini tiedot ja viime viikolla ostettu reilun 1500 €:n edestä lentolippuja jostain kiinalaisesta lentoyhtiöstä. Kyllä suututtaa tuommoiset, en olisi kyllä tätä enää tähän tarvinnut. Nyt pitää asiasta tehdä reklamaatio ja rikosilmoitus, tuskin minun sitä laskua täytyy maksaa (maaliskuun laskussa se kuulemma vasta näkyisikin). Uusi kortti on jo tulossa ja vanha suljettu. Kaikkea sitä...

Nyt pois tietokoneelta, ei tee tälle päänsärylle hyvää olla tässä. Ja on sumujenkin aika. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Desperate housewife

Pakko taas kirjoittaa, kun se kuitenkin edes vähän helpottaa. Nyt pari päivää on mennyt aikamoisen alakulon vallitessa. Alan olla varma, että Synarela tekee tepposiaan. Mistään itseeni tunkemista hormoneista en ole vielä selvinnyt ilman mielialaoireita. Kai minä olen sitten mieleltäni sen verran herkkä, että reagoin voimakkaasti hormoneihin. Näistä lamautuslääkkeistä Procrenin kanssa viime syksynä oli kuitenkin vähän erilaista. Silloin olin enemmän kiukkuinen ja vihainen, tosin loppua kohti ennen Puregonin alkamista sekin alkoi laantua alakuloon ja masennukseen päin. Nyt on ollut oikeastaan vain tuota alakuloisuutta, epätoivoisia fiiliksiä ja aika rankkojakin masennuskohtauksia.

Myös väsymys on astunut kuvaan mukaan eikä oikein mikään taas jaksaisi kiinnostaa. Olen nukkunut öisin melko levottomasti. En ole viime aikoina varsinaisesta unettomuudesta kärsinyt (ja nyt koputan puuta!), mutta uni on ollut levotonta ja olen nähnyt paljon painajaisia ja ahdistavia unia. Kuten, että minä vuodan verta hirveät määrät ja kukaan ei kuule kun huudan apua. Tai teen raskaustestejä ja niistä mistään ei ota selvää, kun viivat menevät miten sattuu ja ne ovat sateenkaaren kaikissa väreissä. Tai että olen uppoavassa laivassa. Ja niin edelleen. Uniini tulevat siis tähän hoitoon ja raskauteen liittyvät pelot sekä maailmalla tapahtuvat asiat. Viime yön unta en muista, mutta siinäkin oli todella ahdistava tunnelma. Heräsin yöllä klo 3 hikisenä ja päällimmäinen tunne oli kauhu. Onneksi sain kuitenkin taas unta. Aamulla herätessä olin väsynyt, ja olen edelleenkin. Aamu on ollut itkuinen ja masentunut. Haluaisin mennä peiton alle märisemään ja viettää siellä koko päivän. Niin itsesäälissä kieriskelyä tämä nyt on, että ihan hävettää tunnustaa. Pakko vaan taas yrittää jostain kaivaa motivaatiota opiskeluun. Päiväksi siinä riittää hommaa, kun vaan pääsisin alkuun... Lisäksi alkuillasta on luvassa kahden tunnin videoluento, jotenkin pitäisi jaksaa siihenkin keskittyä. Pitääkin keittää iso kuppi kahvia, että pysyn hereillä.

Kevyt-projekti ei nyt etene niinkuin olin suunnitellut. Paino on noussut tällä viikolla. On turvonnut olo. Ok, menkat ovat päällä ja se varmaan turvottaa. Synarelan sivuoirelistassa on myös mainittu turvotus ja painonmuutokset. Eikös olekin kiva lääke?? Paineita överilaihduttamiseen siis nyt on, mutta en uskalla nyt sellaista tehdä, vaikka paino nousisikin vähän. Toissapäivänä salilla sain jostain syystä takareiteni tosi kipeiksi. Eilen kävin 1,5 tunnin kävelylenkillä ja se jumiutti niitä lisää. Tänään oli tarkoitus käydä juoksumatolla, mutta taidan pitää huilipäivän. Jospa ne reidet nyt palautuisivat ja pääsisin huomenna salille. Muutenkin on kyllä nyt niin voimaton olo, että en jaksaisi varmaan kunnon treeniä edes tehdä.

Purkaus

Eilen iski ihan kamala ahdistus. Piti puolen päivän maissa laittaa kone kiinni ja lähteä salille kun tuntui, että seinät kaatuvat päälle (ja sen jälkeen ystävän kanssa ulos syömään jälkkäreineen kaikkineen, kalorit meni yli, että heilahti!). Onneksi sain edes muutaman rivin kirjoitettua opiskelutehtävää eteenpäin. Viime aikoina on tuntunut, että aina kun aukaisen Facebookin, sieltä lävähtää heti silmille jonkun neiti tai herra 0 vee, 2 vee tai 4 vee tai jopa koko kööri samassa kuvassa ja sitten niin söpöstellään. Tai ollaan kivasti äidin tai isin kanssa ja kaikki on niiiiin ihanaa ja onnellista. Tai sitten hehkutetaan/valitetaan millaista on sen pikkuvauvan kanssa oleminen tai kuinka tuntuu kivalta jäädä mammalomalle, kun tuo mahakin on jo niiiin iso. Katkera valittaja-akka täällä taas. Taitaa Synarelakin aiheuttaa nyt näitä mielialanvaihteluita ja ketutusta. Kai minulla on lupa sanoa, että kyllä ihan ilman mitään ylimääräisiä hormonejakin sieppaa. Taas jatkuu sama laulu, miksi en minä?????

Olen viime aikoina jopa tuntenut kateutta niitä kohtaan, jotka jännäilevät ovulaationjälkeisinä viikkoina, joko voisi testata. Tämä on vähän typerää ja toivon, että kukaan ei tästä loukkaannu. Äskettäin olen tajunnut, että minulta tuokin on viety pois, se on minulla taaksejäänyttä elämää enkä koskaan enää koe sitä toivonsekaista jännitystä ja oireiden bongailua. ICSIn jälkeinen aika (jos siirtoon päästään) sekä mahdolliset PAS-kierrot (vielä isompi JOS niihinkään ikinä pääsemme) ovat sitten tietysti eri asia, silloin jännitys on kyllä huipussaan. Vaikka ovuloin suht normaalisti, meille ei ole annettu juurikaan luomuonnistumisen mahdollisuuksia. Viime keväänä kysyin asiaa suoraan lääkäriltä, ja hän sanoi, etteivät mahdollisuudet ole kovin kummoiset (ainakaan silloisen simppatilanteen mukaan). Ja jos viimeisessä inssissäkin viime keväänä onnistumismahikset olivat 5%, niin eipä se luomuonnistuminen ole kovin todennäköistä. Joskus olen lukenut, että kolmen vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen mahdollisuudeksi onnistua on arvioitu 1% kiertoa kohti. Meillä yrityksen aloittamisesta on 2,5 vuotta. Eikä yhden yhtä haamunpoikastakaan raskaustestissä. Ennen tutkimuksiinmenoa vielä jännitin joka kuukausi, vaikka olinkin varma, että jotain häikkää on kun lasta ei ala kuulua. Silloin ajattelin, että hirveää piinaa nämä oviksen jälkeiset viikot. Nyt olen eri mieltä. Nyt koko kierto tuntuu niin turhalta, koska tiedän ettei mitään tapahdu, vaikka mitenpäin yrittäisi. Julmaa, että oma kiertoni on vielä niin lyhyt, että kärsin sitten menkoistakin useammin ja ihan turhaan siis niistäkin. Hoitojen alussa ajattelin, että ihanaa kun nyt elämä vapautuu "pakkoseksistä" oviksen aikaan. Aluksi se olikin vapauttavaa, mutta nyt asia on kääntynyt päälaelleen. Minusta tuntuu, että olen menettänyt jotain, jota en saa koskaan takaisin.

Ihmeitä tapahtuu, joo, mutta olisi silkkaa itsekidutusta alkaa tässä vaiheessa enää uskoa moisiin. Nyt olen taas kauhean väsynyt, päätä särkee ja tekisi mieli vain maata sohvalla koko päivä. Miten minä saan ajatukset taas opiskeluun tässä mielentilassa..?  

Synarelasta ja motivaatio-ongelmasta

Synarelaa sumuttelen nyt kolmatta päivää eikä oireita taida vielä olla. Toivottavasti asiainlaita pysyykin näin. Paitsi aina suihkeiden jälkeen alkaa armoton nenänkutina ja joudun tosissani tekemään töitä, etten aivastaisi! Tuskaa. Lisäksi ainetta valuu aina kurkkuun, hyi että on pahaa! Mietinkin, että haittaako se nesteen valuminen, meneekö sitä sitten hukkaan ja lääke menettää tehoaan? Imeytyykö se sieltä kurkustakin vai meneekö ihan hukkaan? Tätä pitääkin muistaa kysyä torstaina, kun menen polille (terapeutti)hoitajan kanssa keskustelemaan. Eilen kyllä salilla hikosin kuin pieni sika, mutta se nyt saattoi johtua ihan vain treenistäkin.

Minulla on motivaatio-ongelma. Nyt pitäisi opiskella, mutta minä en vain jaksa keskittyä. Teen mieluummin kaikkea muuta: hääräilen kotona, roikun netissä, keksin vaikka mitä pientäkin muuta asiaa, ettei tarvitsisi alkaa lukea tai kirjoittaa "casea". Mutta kohta on taas se tilanne, että on niin pakko, jotta iskee hirveä stressi ja sitten ihan paniikissa luen ja kirjoitan ja puuh. Kun työt loppuivat, kotona päivät pitkät oleilu saa ajatukset usein hiipimään lapsettomuusasioihin ja varsinkin tulevaan hoitoon, ja keskittyminen johonkin tylsään opiskelukirjaan on aivan mahdotonta. Minun elämässäni vain on nyt yksi asia, joka hallitsee koko elämää.

Kevyt-projekti on ollut tosi kiva siinä mielessä, että siitä olen saanut muutakin ajateltavaa. Mutta kun se on sellaista omaa itseä koskevaa asiaa ja yhteisöllistä ja toiminnallista, on siihen helpompi keskittyä. Opiskelu (ja varsinkin keskittyminen lukemiseen) on nyt juuri sellaista toimintaa, johon en vain jaksa motivoitua, kun ajatukset lähtevät heti harhapoluille. Ja sitten on huono omatunto ja ahdistus siitä, kun asiat eivät etene. Tiedän, tiedän, eihän tässä ole kyse kuin siitä, että pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa toimia. Eikä mitään muttia. Mutta silti mutta!

Melancholy

Minua jännittää jo, mitä tulevat viikot tuovat mukanaan. Aloitan Synarelan sunnuntaina ja sitä suihkinkin sitten sen kolmisen viikkoa. Pelonsekaisella jännityksellä odotan 2. ICSI:n lopputulosta. Ennen ensimmäistä ICSIä toki jännitti myös, mutta silloin ei oikeastaan tiennyt mitä odottaa ja kaikki tuntui mahdolliselta. Ja sitten kun se meni níinkuin meni, nyt se jännitys on melkoisen negatiivissävytteistä. Hirveä pelko, että taas käy samalla tavalla. Tai huonommin eikä saada yhtään alkiota.

Välikierrot ovat menneet ilman minkäänlaisia oirebongailuja tai jännityksiä, että joko nyt tärppää. Olenkin jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten erilaista on ollut hoitojen alettua, kun ei todellakaan enää ole mitään odotuksia, että raskaaksi tulisin normaalilla tavalla. En ole laskenut päiviä tai bongaillut ovisoireita saatika testannut sitä. Tosin ovulaationi on sen verran kivulias, että ei se ole mennyt ohi ilman tuntemuksia, mutta muuten en ole huomioinut koko asiaa. Mitä hyötyä siitä on, kun raskaus ei ole mahdollinen, vaikka kuinka ovuloisin? Kuten ehkä voitte huomata, mielialani on melko alakuloinen. Mutta kun en minä jaksa yrittää väkisin uskoa ja toivoa, kun se vie vaan turhaan voimia ja sitten taas pettyy. Onneksi pääsen taas ensi viikolla polille hoitajan juttusille. Nyt tunnen olevani hirveän yksin tämän asian kanssa. Enkä minä osaa enkä jaksa nyt edes selittää, miltä minusta tuntuu, kun ei sitä kukaan voi oikeasti ymmärtää. Jostain silti pitäisi yrittää kaivaa positiivista asennetta, että jaksan viedä läpi epäilemättä raskaan hoitorumban. Harteilla tuntuu taas olevan liian painava taakka, jota toivottavasti saan ensi viikolla kevennettyä siellä hoitajan luona.

Alakuloani lisää vielä kertyneet kilot loppuvuodesta. Olen pistänyt merkille, että usein lihon syksyisin ja laihdun keväisin. Toivottavasti nyt tänäkin keväänä laihdun. Kevyt-projekti sai eilen takapakkia, kun meillä oli juustoiltamat perheen kanssa ja voitte uskoa, että tuli syötyä ja turvotus ei ainakaan ole helpottanut! Onneksi kävin kuitenkin jo heti maanantaina kävelylenkillä ja eilen kävin tekemässä salitreenin. Siitä johtuen kroppani on nyt niin kipeä (oli pitkä salitauko), että taitaa tältä päivältä jäädä treenit tekemättä. Saankohan liikuntatavoitettani täyteen tällä viikolla..?

Älä avaa Facebookia -päivä

Jepujee, tämä on taas niitä päiviä, kun kannattaa pysyä poissa Facebookista. Isille sitä ja isille tätä ja juu. Toki minä ymmärrän, että isänpäivän riemut halutaan jakaa, hehkuttaisin varmasti itsekin, jos saisin rakkaalleni tehdä isänpäiväkakun ja lasten kanssa väkertää kortteja sun muita. Siksi kirjoitinkin, että parempi minun pysyä poissa Facebookista, varjelen itseäni enemmältä mielipahalta. Äitienpäivä on toinen paha päivä nykyään, puolen vuoden päästä on sitten taas se edessä. Voi että, minä kuitenkin jo pikkuisen salaa alkusyksystä toivoin, että tänä vuonna ehkä jo voisin miehelleni isänpäivänä jonkun pienen lahjan antaa. Ensimmäistä kertaa oli kuitenkin edes jonkinlaista mahdollisuutta siihen, että meillekin olisi pikkuinen tulossa. Vaikka ihan alussahan se vielä olisi ollut. Turhaanhan minä taas toivoin.

Joulun lähestyminenkin ahdistaa nyt hieman. Minä olen aina ollut jouluihminen, rakastan jouluvalmisteluja ja jouluhössötystä. Nyt siitäkin on tulossa ikävä asia, kun niin toivoisin omaa lasta osaksi joulunviettoamme. Ja on vielä tosi tuoreessa muistissa viime jouluaaton pettymys, josta olen kirjoittanutkin aiemmin. Nyt on lähipiirissäkin pikkuisia, joille on mietinnässä joululahjojen ostoa. Ihanaa heille on ostaakin lahjoja, mutta olen jo pitkään surrut sitä, että minä se vaan aina ostan muiden vauvoille ja lapsille lahjoja, mutta omille en saa ostaa. Saankohan ikinä? Jos meille joskus lapsi tulee, hukutan hänet varmaan ensimmäisenä jouluna lahjavuoren alle. Otan takaisin kaikki ne joulut, jolloin olisin halunnut pikkuiselle lahjoja ostaa, mutta en ole saanut. Aikamoista itsesäälissä kieriskelyä taas tämä...

Muuten oloni on onneksi kohentunut hieman. Ehkäpä jopa  pieni valo pilkottaa tunnelin päässä. Puhuimme perjantai-iltana miehen kanssa ja se helpotti. Emme ole kuitenkaan vielä päätöstä tehneet sen suhteen, että menenkö seuraavan hoidon suunnittelukäynnille jo ennen joulua vai vasta polin joulutauon jälkeen tammikuussa. Mies on kurkkuaan myöten täynnä tätä nyt ja haluaa nyt olla miettimättä koko asiaa. Katsomme uudestaan parin viikon päästä. Kovasti toivon, että mieskin tulisi siihen johtopäätökseen, että sen käynnin voisi tehdä jo ennen joulua. Hyvässä lykyssä silloin voisin jo osan lääkkeistäkin ostaa tämän vuoden puolella Kelan piikkiin. Jos suunnittelukäynti on vasta tammikuussa, itse hoito taitaa mennä maaliskuulle asti, jos pitkällä kaavalla taas etenemme. Sinne tuntuu kyllä olevan vielä ihan kamalan pitkä aika enkä jaksaisi niin pitkään odottaa. Mutta katsotaan nyt, kuinka tässä käy.

Killer headache

Heräsin järkyttävään päänsärkyyn klo 5 aamulla. Kävin ottamassa yhden Ibumaxin (400 mg) ja sain vielä pari tuntia nukuttua. Pitkin aamua ja aamupäivää päänsärky on jatkunut ja n. tunti sitten otin Panadol 1000 mg + Ibumax 400 mg. Kyllä se helpotti jonkin verran, mutta jomottaa edelleen. Kuuluukohan tällainen tähän flunssaan? Myös Procrenin sivuoireissa mainitaan päänsärky, mutta voiko se näin pahaksi äityä..? Huoh. Vähän huimaustakin tuntuu olevan, parempi olla vain vaakatasossa. Kyllä nyt ei helpolla päästetä taas. Takaisin sohvalle vaan lepäilemään ja toivomaan, että särky helpottaisi. Ei ainakaan helpota tätä näyttöruutua tuijottamalla.