Here we go again...

Minä olen ollut tosi kiukkuinen koko viikon. Yksi syy on varmaan menkat. Kunnon vuoto minulla alkoi jo sunnuntai-iltana (kp 25), lasken kuitenkin vasta maanantain kp 1:ksi. Kierto oli siis aika lyhyt. Joskus olen lukenut, että kierron lyheneminen kolmekymppisellä voi viitata hedelmällisyyden alenemiseen. Minullahan on kuitenkin jo ties miten pitkään ollut normikierto 25-27 päivää, mutta tänä vuonna minulla oli yksi jopa 22-päiväinen. Toki tässä vuoden aikana kroppaa on sekoitettu ties millä hormoneillakin, joten kai sekin voi vaikuttaa asiaan. Anyway, Synarelan sumuttelu alkanee sitten 8.1.

Hassua, miten nykyään menkkojen alkaminen ei herätä enää minkäänlaisia tunteita. Siis silloin, kun ei kyse ole hoitokierrosta. Nyt hoitotauolla kun ei ole minkäänlaisia toiveita raskaudesta, ei menkkojen alkaminenkaan aiheuta enää pienintäkään pettymystä. Tietysti kaikki muut ärsytykset ja menkkaoireet tulee, mutta ei enää sitä pettymystä siitä, etten taaskaan ole raskaana. Reilun kahden vuoden jälkeen tämä tuntuu vähän jopa oudolta. Jos meillä ei olisi selvinnyt syytä, miksi raskaus ei ole onnistunut tai syy olisi sellainen, että luomustikin onnistuu, varmasti samalla tavalla pettyisin nyt hoitotauollakin joka kuukausi. Meille on kuitenkin melko selväksi tullut, ettei me ainakaan omin konstein lapsia tulla koskaan saamaan. Se pettymys on läsnä koko ajan eikä enää ole riippuvainen siitä, mikä aika kuukaudesta on.

Jouluaatto on ylihuomenna. Tänä vuonna joulutunnelmaan pääseminen on ollut vaikeaa. Ulkona on mustaa, märkää ja niin pimeää. Ja sylini on edelleenkin tänä jouluna tyhjä ja tunnen siitä suurta surua. Joka paikassa toitotetaan, kuinka joulu on perheen ja lasten juhla. Entäs jos perhettä ja lapsia ei ole? Ok, toki minulla on perhe: aviomies ja vanhemmat ja sisarukset, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Minä olen 32-vuotias ja mieheni on 33. Ja me olemme yhä kaksin! Tänä jouluaattona me olemme sitä ihan todella: ensimmäisen kerran päätimme olla koko aaton vain kahdestaan kotona. Nyt ovat joulunpyhät niin lyhyet ja syksy on ollut niin raskas ja hektinen, että yhden kotipäivän tarvitsemme. Joulupäivänä menemme sitten minun lapsuudenkotiini ja tapanina miehen vanhempien luo. Onneksi siis saamme olla tapaniin asti ilman lapsiseuraa. Tapanina miehen vanhemmilla ovat myös miehen siskon perhe (vauva ja 2-vuotias) ja minä jo valmiiksi tiedän, miten varmasti tuntuu pahata se lapsiperheen joulun seuraaminen. Kuulostan varmaan kamalalta, mutta niin se vain on. Toki on myös ihanaa nähdä noita pikkutyttöjä, mutta tällä asialla kun on se kaksi puolta, josta olen aiemminkin kirjoittanut.

Enää en edes ajattele, että joko ensi jouluna meillä on oma pienokainen... Toki sitä toivon, mutta en uskalla antaa itseni ajatella sitä vaihtoehtoa tai haaveilla, millainen joulumme sitten olisi. Onneksi pääsen huomenna vielä polille terapeutin juttusille, nyt on taas niin paljon murhetta sydämen päällä. Ja onneksi minulla on tänään ja huomenna lomapäivät. Nyt pitäisikin kohta aloittaa joulusiivous, jospa siihen saisi tätä kiukkuakin purettua. Ja jospa minä joulutunnelmaankin pääsisin viimeistään huomenna, kun kannetaan kuusi olohuoneeseen ja laitetaan kinkku uuniin. Tänä iltana se kuusi pitääkin jo kylpyhuoneeseen ottaa. Phah, just kun sain eilen kylppärin ja saunan pestyä!