Katkeran akan vuodatus

Tänään on ollut paha päivä. Olen taas hirveän väsynyt ja stressaantunut kaikesta, ja se taisi töissäkin näkyä. Sitten eräs työkaveri hehkutti niin, että kuinka hänestä tuli mummo itsenäisyyspäivänä. Tottakai saa iloita asiasta, mutta minulla alkoi otsasuoni tykyttää sitten heti aamusta, kun oli huonosti nukuttu yö taas takana. Tuo työkaveri tietää tilanteeni ja olen varma, että hän yritti seurassani vähentää sitä hehkutusta. Mutta silti olisi voinut jättää sanomatta minulle, että "kun ne (tuoreet vanhemmat) ovat niin onnellisia, ei ole suurempaa lahjaa elämässä kuin oma vauva". Ja sain kuulla synnytyksen keston, imukupin käytöt sun muuta ja kuinka se uusi vauva on niiiiin kovaääninen! Ja hän kuulemma toivoo, että minua vielä kohtaa sama onni. Kiitos vaan, mutta voisimmeko vaihtaa puheenaihetta? Tänään on fiilis ollut taas sellainen pitäkää ne pallomahanne ja vauvanne ja taaperonne kaukana minusta. Ei mitenkään paras päivä keskittyä illaksi opiskeluun, mutta toisaalta jospa taas saisin ajatukset muualle. Katkeruus on taas huipussaan.

Ai miksi, kun minullahan on mennyt viime viikkoina paremmin? Luulen, että suunnittelukäynnin lähestyminen vaikuttaa asiaan. Se on siis ensi keskiviikkona. Tottakai odotan sitä  kovasti, mutta kun meillä meni se ensimmäinen ICSI niin heikosti, että odotukseen liittyy myös ahdistusta, pelkoa ja suoranaista kauhua. En liioittele sanoissani, sillä viime yönä heräsin siihen, kun sydän hakkasi hullunlailla. En muista (onneksi?) mitä unta näin, mutta se liittyi jotenkin hedelmöityshoitoon ja siihen, että meille ei ikinä tule vauvaa. Herätessä minulla oli niin ahdistava olo, että itku pääsi. Ja arvata saattaa, miten loppuyö meni. Tämänhetkiseen vauvakaipuuseen vaikuttaa varmasti myös ystävien muutaman päivän vierailu meillä. Heillä on aivan ihana pikkutyttö, joka on minulle hirmuisen tärkeä. Nautin tosi paljon hänen kanssaan touhuamisesta ja hän oli todellinen piristysruiske meidän harmaaseen syksyymme. Nyt jäi kuitenkin tyhjä olo, kun ei meillä voi olla sellaista. Onko meillä koskaan? Myönnän olevani kateellinen myös kaikille ystävilleni, jotka saavat kokea vanhemmuuden onnen, ei siitä vaan pääse mihinkään. Pelkään niin, että minusta ei ikinä tule äitiä. Ja ympärillä ihmiset eittämättä lisääntyvät vuosi vuodelta vaan. Miten siinä sitten pystyy elämään ja olemaan normaalisti? Tuntematta kateutta ja kipua omasta lapsettomuudesta? En todellakaan tiedä.

Mieleni heittää siis tällä hetkellä melkoista kuperkeikkaa, ja eihän tässä voi muuta kuin odotella. Onneksi on niin paljon muutakin puuhaa nyt, että ei ehdi yksin liikaa synkistellä. Ja onneksi minä voin aina soittaa polin terapeutille, jos tilanne menee niin syvälle, että on pakko purkaa ajatuksia hänen kanssaan. Ja onneksi on tämä blogi, jonne voin taas kaataa kaikki nämä inhottavuudet.