Ihmisten julmuus

Minä olen siinä mielessä naiivi, että haluan uskoa aina ihmisistä hyvää. Se on joskus kostautunut, myönnetään, ja olen pettynyt kun joku ei olekaan ollut sitä mitä olin luullut. 

Nyt olen suorastaan raivoissani ihmisten julmuudesta ja ajattelemattomuudesta. En edes tiedä, onko minun järkevää kirjoittaa tästä aiheesta tänne. Kerääkö tämä postaus niitä hater-anonyymejä... Mutta on vaan ihan pakko kirjoittaa nyt, kun ottaa päähän niin.

Miksi satuttaa vielä lisää, kun toinen on jo kärsinyt ihan tarpeeksi?

Asia koskee erästä ihanaa bloggaajaa, jota on kohdannut suuri menetys ja suru: tyttären menehtyminen kohtuun ja tämän kuolleena synnyttäminen. Tätä ihmistä ja hänen blogiaan on sitten eräällä pilipalikeskustelupalstalla kritisoitu siitä, että miksi hän yhä haluaa "väkisin" saada lapsia, jos "niin ei ole tarkoitettu". Myös hänen blogiinsa on tullut näitä inhottavia kommentteja. Minä en voi ymmärtää, mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu, joka ei osaa ajatella sen vertaa että pitäisi mölyt mahassaan, jos empatiakyky on sen verran köyhä, ettei osaa ollenkaan kuvitella miltä toisesta voi tuntua. Ja eihän sitä tietenkään voikaan kuvitella, jos ei ole itse kokenut, mutta sen verran pitää olla inhimillisyyttä, että edes yrittää. Ja jos sekään ei onnistu, niin pitäisi ainakin ne mielipiteet ominaan eikä ainakaan enää tulisi lyömään lyötyä. Raivostuttavaa. Toisaalta tunnen jopa sääliä näin tunneköyhiä ihmisiä kohtaan...

Olen kyllä aiemminkin törmännyt moisiin anonyymeihin lapsettomuusblogeissa. He kritisoivat sitä, kuinka me emme tyydy kohtaloomme vaan yritämme tulla "väkisin raskaaksi". Kuinka emme tyydy siihen luonnonlakiin, että kaikki eivät pysty lisääntymään. Olen niin vihainen tuollaisesta, että näen punaista. Tänne synnytään ja kuollaan, se on selvä. Se on luonnonlaki. Mutta kehitys on myös puuttunut tähän luonnonkulkuun, ja meillä on nykyään lääketieteellisiä keinoja vaikuttaa siihen, että elämää saadaan alulle ja sitä voidaan pitkittää. Kuka näistä "luonnollisuusfanaatikoista" epäisi joltain syöpälapselta hoidot, jotka voivat pelastaa hänen henkensä ja takaavat paluun normaaliin elämään ja tulevaisuuteen? Ei varmaan kukaan. Lääketiede ei voi kuitenkaan auttaa kaikkia meitä tahattomasti lapsettomia eikä valitettavasti kaikkia syöpäsairaitakaan, ja se on surullista. Mutta miksi ihmeessä me emme käyttäisi hyväksemme näitä mahdollisuuksia, jotka meille on suotu? Mikä siinä on väärin? Samalla kun kuitenkin joku narkkari jossain synnyttää lapsen, jolla on jo syntyessään vieroitusoireet ja edessä risainen lapsuus. Millä tavalla tämä sitten kuuluu siihen "luonnonlakiin"?

Voin kertoa, ihan ensikäden kokemuksella, että me, jotka jaksamme käydä näitä lapsettomuushoitoja läpi, todella haluamme sen lapsen. Rakastaisimme häntä. Pitäisimme huolta. Ei tätä muuten todellakaan kestäisi, jos motivaatio onnistua ei olisi niin suuri. Ja tällä en halua kuitenkaan kritisoida niitä, jotka eivät hoitoja halua tai jotka päättävät lopettaa ne kesken. Ei tässä ole kyse siitä, kuka sen biologisen lapsen haluaa eniten, vaan siitä, että kaikilla tulee olla oikeus valita, miten pitkälle menee tässä prosessissa.

Joten ihmiset, olkaa kilttejä ja yrittäkää edes hitusen ymmärtää meitä, jotka emme noin vain sitä lasta saa. Älkää viitsikö enää lisätä tuskaamme laukomalla "totuuksianne" siitä, että lääketieteen puuttuminen asiaan olisi jotenkin väärin. Mielipiteenne saatte toki pitää, mutta voisitteko pitää ne ominanne.