Päivä ja hetki kerrallaan

Turvotus on onneksi laskenut. Ei kokonaan, mutta huomattavasti. Olo on sitä myöten myös muuten helpottanut, mutta pahoinvointi on jäänyt. En edelleenkään oikein jaksa olla pystyssä. Ja olen hirvittävän väsynyt. Eilen nukuin kahdet päiväunet. Tänään en meinannut päästä aamulla sängystä ylös ja päikkäritkin on tullut taas otettua. Ja minulla on pohjaton nälkä. RUOKAnälkä. Enää ei tee yhtään mieli suklaata tai muuta höttöä, vaan oikeaa ruokaa. Ruisleipää, kaurapuuroa, raejuustoa, omenoita, kurkkua... Miehen tekemä kana-kaalikeitto oli aivan ihanan makuista ja tuskin maltan odottaa illalla tiedossa olevaa jauhelihapizzaa (miehen tekemää eikä mitään pizzeriarasvaräiskälettä). Äitini arveli, että tämä väsymys ja nälkä ovat nyt sellaisia oireita, että epätasapainossa oleva elimistöni pyrkii tasapainoon. Että se kaipaa lepoa ja energiaa. Pahoinvointi ja yleinen heikotus sitten lienee johtuu niistä antibiooteista. Onneksi huomenna on viimeinen päivä niitä. Toivon mukaan siis ensi viikolla fyysinen olonikin paranee.

Päikkäreillä näin kamalaa unta, että minulta lähti hiukset. Juurineen kaikki vaan lähtivät tuppoina päästä. Se oli ihan kamalaa. Voi kuulostaa turhamaiselta, mutta hiukseni ovat minulle oikeasti tosi tärkeät enkä suostuisi leikkaamaan niitä lyhyiksi. Heräsin ihan paniikissa. Rauhoituin kyllä, mutta kohta aloin vapista. Käteni tärisivät ja vapina tuntui myös vatsassa ja jaloissa. Tein itselleni ruisleipäpalasen leipäjuustolla ja sen jälkeen helpotti. Sitten kohta tuli itku. Iso itku. En ole itkenyt kunnolla maanantain jälkeen, pienesti ja ohimenevästi pari kertaa surkutellut muutaman kyynelen pudottaen. Nyt se itku tuli myrskynä niin, että oli pakko vaan maata ja itkeä. Tuntui, että pakahdun siihen itkuun. Olisin halunnut huutaa ääneen, mutta se huuto oli äänetöntä. Henkinen tuska pyrkii minusta ulos ja tuo hetken helpotuksen. En voi kuitenkaan jäädä nyt makaamaan siihen tunteeseen ja apatiaan, johon tuo itkukohtaus niin helposti johtaa. Tartun tähän hetkeen ja sukellan kirjan keinotekoiseen maailmaan pakoon todellisuutta. Ja nyt halusin kirjoittaa tämän kaiken ulos. Tämä kaikki käsittely on vasta alkua, tiedän sen. En voi paeta tulevaisuutta ikuisesti, mutta nyt jos vähän aikaa voisin vielä antaa armoa kipeälle henkiselle ololleni, vielä vähän yrittää kerätä voimia. Itku saa tulla silloin kun tulee, sitä onkin jo odotettu koko kevät.

 

Pilkahduksen synkkyyteen toi minulle eilen posti. Sain kauniin, värikkään kesäisen kutsukortin, jossa ihana työkaverini kutsui minut ensi viikonloppuna suklaanmaistajaisiin harjoittelujaksojensa päättymisen ja valmistumisensa kunniaksi <3 Jospa se suklaa taas silloin maistuisi. :)

 

Kiitos myös ihana Kerttu, kun haastoit minut miettimään erilaisia selviytymisvaihtoehtoja (muutakin kuin urheilu) edellisen postaukseni kommenteissa! Listasin tähän niitä keinoja, jotka toivottavasti auttavat minua pysymään pinnalla:

• Lukeminen ja tv (nyt taas jaksan paremmin keskittyä näihin ja tekee hyvää elää hetkessä ja jossain ihan muualla kuin tässä todellisuudessa)
• Kirjoittaminen tänne blogiin, vertaistuki
• Kun fyysinen kunto sallii, urheilemaan!
• Kun fyysinen kunto sallii, pihahommat. Niitä ainakin riittää!
• Kaappien siivous kotona. Tätäkin laatua riittää!
• Syöminen, ei suruun lohduksi vaan kehoni ravinnoksi ja nautiskelukaan ei ole kiellettyä, kunhan siihen on oikeat motiivit
• Lupa levätä. Nukkua päivälläkin jos vaan nukuttaa
• Avun ja tuen pyytäminen silloin kun sitä tarvitsen (tää on mulle kyllä vaikeaa!)
• Keskusteluajan varaaminen polille, ja sitten yritän unohtaa koko asian siihen aikaan saakka (tuskin onnistuu, mutta aina kannattaa yrittää)
• Lupa tuntea kaikki tunteet, mitä tulee
• Yrittää olla syyllistämättä ja ruoskimatta itseäni. Eiköhän minulla muutenkin ole jo kestämistä tarpeeksi. Yritän pikkuhiljaa antaa anteeksi itselleni vajavaisuuteni. Onnistunkohan siinä koskaan?

Kuva: tumbrl