Purkaus

Eilen iski ihan kamala ahdistus. Piti puolen päivän maissa laittaa kone kiinni ja lähteä salille kun tuntui, että seinät kaatuvat päälle (ja sen jälkeen ystävän kanssa ulos syömään jälkkäreineen kaikkineen, kalorit meni yli, että heilahti!). Onneksi sain edes muutaman rivin kirjoitettua opiskelutehtävää eteenpäin. Viime aikoina on tuntunut, että aina kun aukaisen Facebookin, sieltä lävähtää heti silmille jonkun neiti tai herra 0 vee, 2 vee tai 4 vee tai jopa koko kööri samassa kuvassa ja sitten niin söpöstellään. Tai ollaan kivasti äidin tai isin kanssa ja kaikki on niiiiin ihanaa ja onnellista. Tai sitten hehkutetaan/valitetaan millaista on sen pikkuvauvan kanssa oleminen tai kuinka tuntuu kivalta jäädä mammalomalle, kun tuo mahakin on jo niiiin iso. Katkera valittaja-akka täällä taas. Taitaa Synarelakin aiheuttaa nyt näitä mielialanvaihteluita ja ketutusta. Kai minulla on lupa sanoa, että kyllä ihan ilman mitään ylimääräisiä hormonejakin sieppaa. Taas jatkuu sama laulu, miksi en minä?????

Olen viime aikoina jopa tuntenut kateutta niitä kohtaan, jotka jännäilevät ovulaationjälkeisinä viikkoina, joko voisi testata. Tämä on vähän typerää ja toivon, että kukaan ei tästä loukkaannu. Äskettäin olen tajunnut, että minulta tuokin on viety pois, se on minulla taaksejäänyttä elämää enkä koskaan enää koe sitä toivonsekaista jännitystä ja oireiden bongailua. ICSIn jälkeinen aika (jos siirtoon päästään) sekä mahdolliset PAS-kierrot (vielä isompi JOS niihinkään ikinä pääsemme) ovat sitten tietysti eri asia, silloin jännitys on kyllä huipussaan. Vaikka ovuloin suht normaalisti, meille ei ole annettu juurikaan luomuonnistumisen mahdollisuuksia. Viime keväänä kysyin asiaa suoraan lääkäriltä, ja hän sanoi, etteivät mahdollisuudet ole kovin kummoiset (ainakaan silloisen simppatilanteen mukaan). Ja jos viimeisessä inssissäkin viime keväänä onnistumismahikset olivat 5%, niin eipä se luomuonnistuminen ole kovin todennäköistä. Joskus olen lukenut, että kolmen vuoden tuloksettoman yrittämisen jälkeen mahdollisuudeksi onnistua on arvioitu 1% kiertoa kohti. Meillä yrityksen aloittamisesta on 2,5 vuotta. Eikä yhden yhtä haamunpoikastakaan raskaustestissä. Ennen tutkimuksiinmenoa vielä jännitin joka kuukausi, vaikka olinkin varma, että jotain häikkää on kun lasta ei ala kuulua. Silloin ajattelin, että hirveää piinaa nämä oviksen jälkeiset viikot. Nyt olen eri mieltä. Nyt koko kierto tuntuu niin turhalta, koska tiedän ettei mitään tapahdu, vaikka mitenpäin yrittäisi. Julmaa, että oma kiertoni on vielä niin lyhyt, että kärsin sitten menkoistakin useammin ja ihan turhaan siis niistäkin. Hoitojen alussa ajattelin, että ihanaa kun nyt elämä vapautuu "pakkoseksistä" oviksen aikaan. Aluksi se olikin vapauttavaa, mutta nyt asia on kääntynyt päälaelleen. Minusta tuntuu, että olen menettänyt jotain, jota en saa koskaan takaisin.

Ihmeitä tapahtuu, joo, mutta olisi silkkaa itsekidutusta alkaa tässä vaiheessa enää uskoa moisiin. Nyt olen taas kauhean väsynyt, päätä särkee ja tekisi mieli vain maata sohvalla koko päivä. Miten minä saan ajatukset taas opiskeluun tässä mielentilassa..?