Liian pitkä juttu

Mietin jo viime keväänä, kun kolmas inseminaatio oli takana ja pettymys suuri, että aloittaisinko blogin kirjoittamisen tästä aiheesta. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja se on minulle ominainen tapa purkaa ajatuksiani. En kuitenkaan vielä uskaltanut, ajattelin tämän olevan sen verran henkilökohtainen juttu, että parempi jättää väliin. Kun poli oli kesätauolla, minäkin sain kesän edetessä vähän etäisyyttä asiaan ja oli jotenkin niin ihanan huoletonta, kun ei tarvinnut miettiä koko asiaa. Toki tuleva syksy ja ensimmäinen ICSI kävivät ajoittain mielessä kesälläkin, mutta oli se silti tosi hyvä katkos todella rankan kevään jälkeen. Olin lukenut jo muita lapsettomuusaiheisia blogeja ja huomannut, miten hyvän tukiverkon tätä kautta saa, kun uskaltaa antaa myös itsestään jotain. Sitähän tämä on, hyvin kipeän ja tällä hetkellä kaikkein tärkeimmän asian jakamista kaikille, ketkä tänne vaan eksyvät. Elokuussa sitten päätin aloittaa kirjoittamisen, kun meillä oli yrityksenkin aloittamisesta se 2 vuotta vierähtänyt. Blogin kirjoittaminen on terapiaa itselle, mutta samalla voi olla myös avuksi muille samassa tilanteessa oleville, jotka tuntevat olevansa asiansa kanssa yksin.

Minä olen ollut lapsettomuushoidoistamme avoin koko ajan. Meidän molempien perheet tietävät, ystävät tietävät ja minun työpaikallanikin tiedetään. Tosin nyt en ole töissä, teen siis sijaisuuksia siellä ja edellinen loppui vuodenvaihteessa. Nyt ilmoitin, että en ole tammi-helmikuussa käytettävissä, tarvitsen kaikki voimavarat opiskeluun ja tähän hoitokierrokseen. Saa nähdä, pyydetäänkö enää myöhemminkään sitten... Nyt oli kuitenkin pakko laittaa oma jaksaminen etusijalle. Mutta siis, ehkä tuo avoimuus helpotti bloginkin aloittamista ja olen ollut päätökseen tyytyväinen. Täällä on ihan mahtava tsemppiporukka ja olen "tutustunut" ihaniin persoonallisuuksiin. Toisilla on yrittämistä takana vähän vähemmän ja toisilla enemmän, mutta kaikilla on se suuri toive päästä äidiksi. Ja se on niin iso asia, että se kyllä yhdistää kummasti, vaikka ei toisiamme kasvotusten koskaan nähtäisikään.

Tietysti eniten tukea saa heiltä, jotka myös ovat hoitorumbassa, tai ovat olleet ja sitten päässeet siihen toivottuun lopputulokseen. Vain he voivat tietää nämä hormonimyrskyt, sairaalassa / klinikalla ravaamiset, kaikki tutkimukset ja toimenpiteet. Pelot kipuja ja toimenpiteitä ja varsinkin sitä lopputulosta kohtaan... Kaikki tunteet toivon ja pettymyksen välillä. Surun ja luopumisen tuskan. Sillä luopumista ja surutyötäkin tämä on. Minä ainakin tunnen menettäneeni jotain olennaista naiseudesta tietäessäni, etten hyvin todennäköisesti saa kokea "spontaania" raskautta. Se on joku muu, joka sen toimenpiteen suorittaa kuin minun mieheni, vaikka toki hänen solunsa siellä onkin. Tämä ei kuitenkaan vähennä mahdollisen tulevan lapsen arvoa, päinvastoin. Siinä vaiheessa, jos joskus saisin raskaustestiin plussan, on yhdentekevää, miten se on alkunsa saanut ja se vauva olisi niin toivottu ja rakastettu. Mutta tällä hetkellä käyn läpi surutyötä siitä, että en saa kokea luomuraskautta enkä enää "saa" piinailla luomukierroissa, vaikka se silloin aikanaan niin toivottomalta tuntui sekin. Mutta silloin kaikki oli kuitenkin vielä jollain tasolla mahdollista. Tästä lähtien kuukautiskiertoni tulee olemaan vain välttämätön paha, josta vaan täytyy kärsiä sinne asti, kunnes se loppuu.

Juttuni polveilee taas vähän aiheesta toiseen, olen vain nyt suoltanut ajatuksiani tähän sitä mukaa kun niitä on tullut ulos. Pääpointtini tätä aloittaessani oli kuitenkin se, miksi olen aloittant tämän blogin ja miksi koen sen tärkeäksi. Monesti sanotaan, että blogia kirjoitetaan vain itseä varten. Niin minäkin ensisijaisesti teen, että saan ajatuksiani purkaa. Mutta jos tekisin sen vain itseäni varten, kirjoittaisin paperille tai tekstinkäsittelyohjelmalle ja tallentaisin koneelle vain itseni nähtäville. Kyllä minä kirjoitan muitakin varten. Minusta on hienoa, jos joku löytää blogistani vertaistukea omaan kamppailuunsa. Ja itsekkäästi ajatellen olen kokenut hyvin tärkeäksi myös tätä kautta saamani tuen teiltä lukijoilta, jotka olette jakaneet omia kokemuksianne tai tsempanneet ja olleet tukena. Ilman teitä tämä olisi vielä paljon raskaampaa ja jokainen tsemppiviesti on kyllä piristänyt ja auttanut jatkamaan eteenpäin. Kiitos teille, ihanat! <3

Olen pyrkinyt kirjoittamaan melko suoraan, miltä minusta milloinkin tuntuu ja se varmasti näkyy. Välillä mietin, että toivottavasti ne, jotka ovat vasta hoitoihin menossa tai pohtivat, että mennäkö vai ei, eivät ole pelästyneet kovin pahasti näitä minun masennuspostauksiani. Tarkoituksenani ei ole ollut mollata hoitoja ja tuoda esiin, millaista tuskaa ja kärvistelyä tämä on. Kyllä minä olen oikesti todella onnellinen siitä, että meillä on nykyään olemassa tällaiset hoidot, oma polini on ollut ainakin tähän asti hyvä ja turvallinen paikka ja henkilökunta mahtavaa. He ovat olleet myös tukena ja tsemppinä matkan varrella. Vaikka tämä on todella raskas tie hormonimyrskyineen, tutkimuksineen, toimenpiteineen ja pettymyksineen,  en haluaisi, että kukaan jättäisi menemättä pelon takia. Kannattaa ainakin käydä keskustelemassa ja vasta sitten tehdä päätös. Ammattilaiset ovat kuitenkin niitä, joilta sen oikeimman tiedon saa. Me täällä blogimaailmassa jaamme vain omat kokemuksemme ja kaikki me olemme yksilöitä. Ja voimme olla toistemme tukena ylä- ja alamäissä.

Huh, tulipa juttua. Jaksoikohan kukaan lukea loppuun asti. Olkoon tämä vaikkapa jonkinlainen välitilinpäätös tässä vaiheessa, kun vuosi on vierähtänyt lapsettomuuspolin ensikäynnistä.