Ei oikeita sanoja ole

Kiitos kaikille teille ihanille, jotka ilmaisitte myötätuntonne ja välittämisenne eiliseen postaukseeni. Olen saanut myös paljon tekstiviestejä, joista huokuu rakkaiden ihmisten huoli ja välittäminen. On huojentavaa tietää, että meistä välitetään. 

Yhteistä kaikille on, että lähes kaikissa viesteissä toistuu "ei tähän osaa sanoa mitään". Tiedän itsekin, kuinka joskus on aivan sanaton toisen surun edessä. Silloin on kamalan turhauttavaa, kun haluaisi sanoa jotain, mikä auttaisi ja lohduttaisi, mutta kun ei vaan keksi mitään. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että mikään ei auta. Mitkään sanat eivät voi helpottaa tätä surua ja kipua. Mutta se, että osoittaa viestillä välittävänsä, on paljon enemmän kuin mitkään sanat. Tieto siitä, että minulla on elämässäni tukijoukkoja, joiden tukeen voin luottaa, jotka eivät hylkää pahimmassakaan paikassa, luo edes vähän turvallisuuden tunnetta tähän helvettiin. Sillä helvetti tämä on juuri nyt.

Vointini on edelleen huono. Illalla vatsani turposi kauheaksi ja yöllä taisi olla vähän kuumetta. Aamulla kuitenkin lämpöä ei tuntunut, joten en ottanut yhteyttä sairaalaan. Vatsa on todella kipeä ylhäältä alas asti. Kosketusarka, ja kävelystäkin aiheutuva tärähtely tuntuu pahalta. Mies sanoi, ettei se ole mikän ihme kun niin kovin sitä vatsaani runnottiin kun suolistoa yritettiin siirrellä ja munasarjaa saada esiin. Sisälmyksissä tuntuukin siltä kuin ne olisivat olleet jossain vatkaimessa. Kipulääkettä vaan ja antibioottia. 

Pahinta tässä on kuitenkin henkinen kipu. Ahdistus. En voi antaa itseni ajatella vielä tulevaisuutta. Nyt pitää yrittää jaksaa päivä kerrallaan ja antaa ensin kehon toipua. Sitten on ajateltava tulevaisuutta. Tunnen myös kauheaa tuskaa siitä, että me ollaan käyty hoidoissa yli kaksi vuotta, ja onko se kaikki ollut ihan turhaa. Takana on 4 ICSIä (+1 keskeytetty) ja meillä on ollut kaksi siirtoa. KAKSI! Jos keskimäärin joka viides alkionsiirto johtaa raskauteen, niin eihän meillä ole ollut vielä edes kunnon mahdollisuutta. Ja niin paljon olen kärsinyt niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja tässäkö on lopputulos? Miten jotkut kehtaavat valittaa, kuinka on saatu pakkaseen vain muutama alkio per hoito... Minä en saa edes tuoresiirtona kuin kaksi neljästä loppuunviedystä hoidosta. Jotkut parin vuoden takaiset inssit tuntuvat niiiin pikkujutuilta, ettei niitä enää jaksa edes laskea tähän syssyyn.

Kaipaan salille. Minusta on niin kamalaa vain maata täällä ajatuksineni kun en jaksa edes keskittyä kunnolla kirjaan tai elokuvaan. Ajatukset vaan pyörivät samaa rataa miten tästä selvitään. Onneksi mieskin on kotona perjantaihin asti. Kun pääsisin purkamaan tätä oloa kunnon treenirääkkiin, mutta ei se ole nyt mahdollista.

Ystäväni soitti juuri ja sanoi tulevansa käymään. Ehkä se on ihan hyvä.