Pohjalla

Miten se voikaan mennä näin? Aina kun luulee, ettei voi enää huonommin mennä, vetäistään taas matto jalkojen alta ja lujaa. Ja miten se voi mennä näin, että ensin annetaan toivoa, ja sitten tulos on nolla? Minun pääni ei enää ymmärrä. Ei jaksa ajatella. Ei näe tulevaisuutta. Ei nyt.

Aamulla mentiin polille jännittäen, montako follikkelia löytyy ja lisäksi jännitimme tulevaa punktiota, koska sen tiedettiin jo etukäteen olevan vaikea. Polillaoli työvuorossa fertipuolelle erikoistumassa oleva gynekologi ja hän ilmoittikin ensimmäiseksi, että punktioon tulee toinenkin lääkäri, koska toimenpide on kohdallani niin haasteellinen. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin että tämä eniten luottamani lääkäri tulee paikalle. Hänethän kutsuttiin viimeksikin kesken punktion avuksi.

Aluksi meinasin haljeta riemusta, kun ultrassa näkyi, että vasemmallakin olisi nyt kuitenkin pari rakkulaa ja oikeallakin neljä! Eihän meillä ole koskaan ollut vielä noin "paljon"! Toinen lääkärikin saapui paikalle ja totesi taas oikean puolen ongelmaisuuden: munasarja on ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi siinä on suoli edessä. Olin vaan niin iloinen munarakkuloistani, että vitsailinkin, että ihan sama mitä teette, leikatkaa vaikka maha auki kunhan saatte ne rakkulat tyhjennettyä. Isosti laitettiin lääkitystä suoneen menemään. Ja sitten se alkoi. Vasen tyhjeni suht helposti, mutta se oikea oli todella hankala. Yhteensä makasin siinä pöydällä yli 20 minuuttia. Ja teki kipeää. Toinen lääkäri painoi molemmin käsin vatsasta ja toinen yritti parhain päin saada munasarjani niin, että neula saadaan sinne menemään. Jossain vaiheessa se juttu, millä se munarakkulaneste imetään, meni tukkoon kun vuotoa tuli niin paljon. Mieheni sanoikin jälkeenpäin, ettei ole nähnyt ikinä niin paljon verta... No, hän ei ollutkaan näkemässä minua heräämössä laparoskopian jälkeen. Mutta siis vuoto oli runsasta ja kipu kova. Lääkäri joutui vaihtamaan punktioneulaakin välillä. Lopulta rakkulat oli tyhjennetty. Se suoli oli tosi pahasti tiellä ja lääkäri sanoi, että pitää nyt varalta aloittaa viikon antibiottikuuri, tai siis kaksi, siltä varalta, että neula on osunut suoleen ja on tulehdusvaara. Nyt siis syön Trikozolia ja Kefexinia 3 kertaa päivässä kuurit loppuun. Tulehdusriski on tosi pieni, mutta riski kuitenkin, ja siksi nämä antibiootit pitää syödä. Lähtiessään tämä kokeneempi lääkäri vielä taputteli minua olkapäälle ja toivoi, että sieltä joku hyvä solu löytyisi.

Siinä sitten hoitajan hakiessa minulle sänkyä tulikin labrasta se musertava tieto: "valitettavasti emme löytäneet yhtään solua". Epäusko. Romahdus. Me emme voineet miehen kanssa uskoa korviamme, siis mitä??? Ei. yhtään. solua. Sitten vaan kipulääkettä naamaan ja toipumaan lepotilaan. Itkin. Mies silitteli siinä minua ja kehotti lepäämään ja nukkumaan. Väsytti, pää vieläkin sekaisin lääkkeistä. Mieli sekaisin tuloksesta. Kipeä, mutta fyysisellä kivulla ei ole nyt mitään merkitystä. En minä voi nukkua. En uskalla. En jaksa nyt mitään. Mitä me nyt teemme?

 

Toukokuun lopulla menemme polille keskustelemaan tilanteestamme. Nyt täytyy kuulemma levätä kunnolla. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Mitä väliä enää millään on? Minä en tiedä.

 

Minä, joka en ole luovuttaja. Mutta entä nyt? Miten minä tästä ikinä selviän? Miten me tästä ikinä selviämme? Onko millään enää ikinä mitään merkitystä? Mitä pahaa me olemme tehneet ansaitaksemme tämän kaiken paskan? Olisimmeko niin surkeita vanhempia, ettei meille vaan voi lasta antaa? MIKSI? Sydämeni on rikki.