Lapsettomien lauantaina

Hengissä ollaan, vaikka en ole viime kuukausina tänne kirjoitellut. En ole oikein tiennyt, mitä kirjoittaisin. En enää pysty olemaan itse vertaistukena kenellekään lapsettomuushoidoissa olevalle, tai varsinkaan niitä vasta aloittelevalle. En ainakaan nyt. Kun oma tilanne on se, että toivo on mennyt, ei ainakaan nyt pysty toivomaan toistenkaan puolesta ja tsemppaamaan. Fakta on kuitenkin se, että suurin osa hoidot aloittavista sen lapsen syliinsä saa. Vähemmistössä sitten olemme me, joille jää tyhjä syli pysyvästi.

Tällä hetkellä Lapsettomien lauantai on minulle konkreettisempi kuin koskaan. Tänä vuonna tiedän, että tämä tilanne on pysyvä. Aikaisempina vuosina oli vielä toivoa, että pääsisin vielä jonain päivänä viettämään myös äitienpäivää. Tänä vuonna tiedän, ettei niin koskaan tapahdu. Minun pitää opetella elämään sen kanssa, että en ole koskaan kenenkään äiti. Minua ei kukaan ikinä sano äidiksi. Mieheni ei saa olla koskaan kenellekään isi. Meistä ei myöskään tule koskaan isovanhempia. Me emme mieti lapsilisiä, ensimmäisiä tarhapäiviä, koulunalkuja. Emme todista ensimmäistä hymyä, askelta, sanaa... En saa koskaan tietää, miltä tuntuu kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran "äiti". Tämä kaikki tuntuu niin hirveän surulliselta. Ei se suru ikinä katoa, ei kokonaan koskaan.

Pienille, jotka eivät koskaan syntyneet

Tällä hetkellä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olemme edelleen mieheni kanssa yhdessä. Me emme saaneet pitää niitäkään kahta pientä, jotka viime vuonna kuitenkin edes yrittivät aloittaa kasvua kohdussani. Meillä on kuitenkin toisemme. Minulla on minun elämäni tärkein ihminen edelleen rinnallani. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Muistaakseni noin puolet tahattomasta lapsettomuudesta kärsivät parit eroavat. Meilläkin on ollut välillä vaikeaa, todella vaikeaa. Joskus on tuntunut, että emme ole enää aviopari, vaan elämme kuin kämppikset. Viime aikoina olemme päässeet taas lähemmäksi toisiamme. Olemmekin jutelleet, että näiden vuosien ja kokemusten jälkeen saisi tapahtua aika paljon, että me eroaisimme. Mieheni on minun kallioni, kumppanini, ystäväni, rakastettuni. Me olemme tässä yhdessä, ja se on tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Olen todella surullinen siitä, ettemme saa kokea yhdessä vanhemmuutta. Mutta toivon, että jonain päivänä pystyn vielä iloitsemaan siitä, että saamme jakaa yhdessä koko loppuelämän. Vielä sen ajatteleminen tuntuu tuskalliselta. Loppuelämän ajatteleminen lapsettomana.

#yksiviidestä