"Hei, sit vaan adoptoimaan!"

"Nomut sittenhän teidän on hyvä adoptoida!"

"Eiks adoptiokin ois ihan hyvä vaihtoehto jos ette nyt sit omaa saakaan?"

 

Tryin' NOT to answer something mean

 

Kyllä. Kaikki kolme ylläolevaa lausetta (kolmelta eri henkilöltä) olen kuullut viimeisen viikon aikana kerrottuani, että ei päästy edes siirtoon ja että edessä on viimeinen hoitomme ainakin julkisella puolella. Kaksi ensimmäistä lausetta sanottiin vieläpä hymyillen iloisella äänensävyllä. Että niinkuin naps vaan. Sit vaan adoptoimaan ja homma on sillä selvä. Toisen lausahduksen sanoja jatkoi vielä sillä iänikuisella rankutuksella siitä "kuinka moni onkin tullut raskaaksi kun adoptiopaperit on laitettu menemään". Minä en jaksa noita tarinoita! Ihan kuin suunnilleen joka toinen adoptiojonossa oleva tulee hups vaan raskaaksi luomusti siinä odotellessa. Happy ending. Ei ei ja ei! Se ei mene niin. Ja ihan kuin me ei oltais kuultu noita samoja juttuja jo tässä vuosien aikana ihan tarpeeksi.

 

Kolmas lause tuli taas osaaottaen säälivällä äänensävyllä. Miten niin vaihtoehto? Ei se mene niin, että adoptio on joku itsestäänselvä jatke lapsettomuushoitojen epäonnistuttua. Jotkut haluavat adoptoida, vaikka voivat saada biologisiakin lapsia. Toiset päätyvät adoptioon eivätkä lähde ollenkaan lapsettomuushoitoihin kun selviää, ettei biologista lasta voi saada luonnollisesti. Ja kyllä se adoptiolapsi on jokaiselle vanhemmalle ihan yhtä lailla oma kuin biologinenkin eikä todellakaan mikään korvikelapsi, "oman" lapsen sijainen. Ihan kuin me EI OLTAISI JO OSATTU IHAN ITSE AJATELLA, että on olemassa sellainenkin mahdollisuus kuin adoptio. Mahdollisuus, ei vaihtoehto. Oletus meillä on ollut, ettemme siihen prosessiin lähde. En silti sano ettei koskaan. Mutta me emme nyt jaksa kaiken tämän keskellä alkaa käydä läpi mitään muuta kuin seuraavaa hoitoa. Se vaatii henkisiä resursseja ihan eri tavalla kuin mikään edellinen kun tiedossa on, että tämä on mahdollisesti viimeinen tilaisuutemme saada biologinen lapsi. Että edessä on minulle viimeinen tilaisuus tulla koskaan raskaaksi, synnyttää ja nähdä omaa lastani syntymän hetkellä. Tässä kaikessa on niin paljon sulattelemista, että se on enemmän kuin tarpeeksi tällä hetkellä. Olemmekin päättäneet, että keskustelemme tulevaisuudesta vasta kun tämäkin hoito on käyty loppuun ja käsitelty. Kunpa muutkin ymmärtäisivät asian ja tajuaisivat, että me tarvitsemme nyt tukea, emme tungettelevia kysymyksiä siitä, ollaanko me ajateltu adoptiota.

 

Tämä viikko on ollut muutenkin kamala. Olen ollut hirveän väsynyt, pinna kireällä ja treenitkin on tehty vähän väkisin, ilman sitä normaalia treeni-iloa. Mieli on mennyt matalammaksi koko ajan. Hikoilen joka yö lakanat märäksi ja herään hikisenä ja kylmänä. Olen nähnyt niin ahdistavia painajaisia, etten niistä edes halua kirjoittaa tai kertoa, koska en vaan halua niitä edes ajatella. Eilen jo ajattelin, että nyt on asiat vaan menossa huonompaan suuntaan, mikä ihme minua vaivaa? Vastaus tuli tänään: KP 1. Ihan yllättäen ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Vessakäynnillä vaan tuli ihan ääneen "oho", kun paperiin jäi selvä merkki vuodon alkamisesta. Minä odotin niiden alkavan vasta aikaisintaan ensi torstaina. Ehkäpä tämä selittääkin viikon kamaluuden (työstressin ja koko tämän elämäntilanteen lisäksi), eli yksinkertisesti hormonimyllerrys elimistössä. Sekaisinhan tuo hormonitoimintani nyt on, ja siihen yhdistettynä PMS, niin ei mikään ihme, että kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Onneksi tämän ymmärtäminen tänään on helpottanut hieman oloa. Maanantaina siis soittoa polille ja varaamaan lääkäriaikaa. Ja kohti sitä viimeistä yritystä.