ICSI nro 3

Ensiksikin, olen pahoillani hiljaisuudesta! Mieltäni lämmittää suuresti joulukuussa kirjoittamaani postaukseen tulleet kommentit, joissa kysellään minun voinnistani ja tilanteesta. Kiitos teille! <3 Tarkoitus ei ole ollut pimittää mitään, oon vaan ollut niin ulkona kaikesta lapsettomuusaiheista etten ole aikoihin edes kirjautunut näillä tunnuksilla bloggeriin. Treeniblogi onkin sitten päivittynyt tiuhempaan tahtiin, jos joku haluaa sinne osoitteen, voin kyllä sen antaa. Tämän blogin jatkosta en vielä osaa sanoa.

 

Nyt on tilanne kuitenkin se, että lapsettomuusasiat ovat taas päällimmäisenä mielessä. Ja usko, toivo, kaipaus, pelko, kaikki ne tunteet, jotka ovat viimeisten vuosien aikana tulleet liiankin tutuiksi. Elämme tällä hetkellä 3:nnen ICSI:n loppuvaihetta. Punktio oli maanantaina ja siirto toivottavasti huomenna. Meidän polilla on siirrytty nyt vähän pidempään viljelyyn, ja siksi siirto on vasta 3 päivän päästä punktiosta.

 

Eihän tämä tietenkään ole taskaan mennyt mitenkään loistavasti. Ensin Primolutilla ajoitettiin menkat. Menopurin aloitin jättiannoksella 325 IU kolme ekaa päivää, ja loppuaika mentiin 300 IU:lla. Nyt mukana olivat sitten Orgalutranin lisäksi vielä Prednisolon (kortisoni) ja disperiini päivittäin. Tämä cocktail jatkuu siis edelleen ja myös mahdollisen siirron jälkeenkin. Maanantain saalis oli kolme munasolua. Eilen sain tiedon, että niistä vain yksi oli hedelmöittynyt. Tänään ja huomisaamun sitten odotan paniikissa, että tuleeko polilta soittoa. Toivottavasti ei. Sillä jos soitto tulee, se tarkoittaa ettei ole mitään siirrettävää. Meidän pieni Möttönen siellä, ole nyt kiltti ja jaksa kasvaa! Huomenna pääsisit sitten sinne minne kuulutkin, oman äidin kohtuun. Tämä on taas nyt yhtä piinaavaa kuin ennenkin.

 

En saa purkaa oloa edes liikuntaan. Punktio oli vaikea, vaikka soluja vähän. Lääkäri oli punktoinut jo vasemmalta ainokaisen rakkulan ja sitten oikeaa puolta tarkastellessaan totesi, ettei saa sieltä punktoitua, kun munasarja on niin ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi on suoli välissä. Paikalle kutsuttiin sitten kokeneempi lääkäri avuksi, oli meidän onni että hän kuitenkin oli sinä päivänä talossa, vaikkei ollutkaan fertipolin puolella töissä. Yhdessä he sitten saivat oikealtakin ne kaksi rakkulaa tyhjennettyä. Tuskaahan se oli, kun tökittiin ja sitten mahan päältä paineltiin aika kovaa. Kipulääkettä onneksi sain tarpeeksi, mutta tekihän se sitten olon pökkyräiseksi.

 

Nyt on fiilikset vähän kaksijakoiset. Toisaalta olen onnellinen siitä yhdestäkin, jos se vaan nyt jaksaa huomiseen asti kehittyä. Toisaalta mielessä vaan pyörii, että onko tässä mitään järkeä? Kerta toisen jälkeen lääkeannoksia kasvatetaan, mutta tulos tuntuu huononevan. Miten kauan tätä enää oikeasti jaksaa? Miten jaksan loppuelämää, jos meille ei sitä kaivattua lasta tule? Tällä hetkellä kaipaan sitä omaa lasta syliini niin että sattuu. Kaipaan eloa tyhjään kohtuuni. En osaa tämän paremmin selittää.

 

Nyt yritän pysyä kasassa huomiseen. Jos soitto polilta tulee, en tiedä miten romahdan.