Ei siirtoa

Näin tämä meidän tarina vaan jatkuu samalla kaavalla kuin tähänkin asti. Epäonnistuminen. Taas. Toivoa (ja rakko) täynnä mentiin polille kun ei sieltä mitään kuulunut. Epäusko olikin suuri, kun lääkäri heti ekaksi sanoi, että hänellä on huonoja uutisia ja käski mennä vessaan että jaksan paremmin kuunnella. Eli meidän Pikku-Möttönen oli hyytynyt. Vielä eilen se oli ollut jakautunut 4-soluiseksi, mutta oli kuulemma aika hitaanlainen ollut. Tänään päivällä se oli vaan taantunut ja jäänyt 6-soluiseksi. Lisäksi oli ollut rakenteeltaan luokkaa 4, eli roskiskamaa. Siinä oli ollut liikaa perimää sisällä. Ei tämä vaan voi taas olla totta. En oikein edes tiedä mitä ajatella, itkeä vai nauraa? Kaksi muuta punktoitua munasolua olivat olleet kypsiä, mutta hedelmöittyminen oli epänormaali, olivat monitumaisia. Itkuhan siinä tietysti tuli... Mutta ei tälle vaan voi mitään.

 

Tilanne on nyt se, että asiat eivät tästä ainakaan korjaannu. Nyt kuulemma jo munasarjojenikin rakenteesta näkee sen hiipumisen (vielä viime syksynä ne olivat rakenteeltaan normaalit). Viimekeväisen pakastuskatastrofin (Shokki ja Very bad luck) takia meille on kuitenkin luvattu yksi ylimääräinen hoito ja lääkäri sanoi, että he kyllä seisovat lupauksen takana, vaikka tilanne on mikä on. Paradoksaalista tässä on nyt se, että mieheni spermatilanne on nykyään normaali, kun alussahan epäily oli, että hänessä on vika. Nyt kun hänkin on saanut elämäntaparemontin hienoon vaiheeseen, näkyy se varmaankin siittiötuloksissa. Mutta kuten lääkärikin sanoi, sillä ei ole nyt meidän tilanteessa juuri merkitystä, kun minun munasarjojeni kapasiteetti on käynyt noin heikoksi.

 

Viimeiseen hoitoon lähdetään niin pian kuin mahdollista. Heti kun seuraava vuoto alkaa, varaan polilta ajan. Jos munasarjat ovat palautuneet tästä edellisestä rääkistä, voidaan hoito aloittaa sitten jo seuraavaan kiertoon. Siitä olemme mieheni kanssa yhtä mieltä, että me ei siltikään luovuteta. En edes ole varma mistä tämä voima (vai onko se jo joku epärealistinen pakkomielle??) tulee, mutta luovuttaminen ei meille ole vielä edes vaihtoehto. Mieheni sanoikin ihanasti, että onneksi meillä on vielä se vaihtoehto, että on mahdollisuus uuteen yritykseen. Noista sanoista aion nyt pitää kiinni ja kiitinkin miestäni kun hän minulle noin sanoi <3.  

 

Lääkäri sanoi lopuksi, että yritetään silti ajatella optimistisesti. Realiteetit ovat tiedossa, mutta silti optimismi täytyy pysyä mukana. Pessimistisellä asenteella hoitoon ei kannata lähteä. Olen nyt tuosta samaa mieltä ja pyrin keskittämään kaiken henkisen voimani tuohon ajattelutapaan, että tämä loppukevät nyt jaksetaan viedä läpi. Nyt tuntuu tosin, että tunteeni eivät oikein edes pääse ulos. Luulen, että Sepram-lääkitykseni on blokkaamassa niitä. En ole ihan varma, onko se hyvä vai paha asia. Ehkä se nyt on hyvä, etten pääse putoamaan liian alas ja jaksan paremmin nyt kevättä eteenpäin. Tunnen toki surua, mutta en halua antaa sille nyt sijaa. Vielä en halua käsitellä luopumisen tunteita, koska enhän minä vielä ole luovuttamassa... Pahin tunne on nyt se, että tunnen itseni niin vajaaksi, niin vialliseksi. Koska se on totuus.

 

Onneksi on työ (huhtikuun loppuun asti). Onneksi on rakkaat ihmiset tukemassa. Onneksi on sali. Onneksi on Fazerin sininen tuossa vieressä. Tämä blogikin saattaa nyt keväällä tulla taas tarpeeseen. Kiitos teille, jotka eilen tsemppasitte postaukseeni ja jaksoitte olla tukena! <3