Missähän nyt mennään. En ole ihan varma itsekään. Yleisoloni on alakulo, vaikka en minä tietoisesti halua olla surullinen, mutta jotenkin alavireistä on. Minusta tuntuu, että en oikein jaksa innostua mistään. Kyllähän minä hetkellisesti innostun esimerkiksi hyvin menneestä salitreenistä tai lenkistä. Mutta siinäpä ne ilonaiheet ovatkin. Lapsettomuus ja kaikki siihen liittyvä on nyt kauhean pinnalla. Tuntuu, että kaikki vauvoihin, raskauteen, lapsettomuuteen ja mikä vähänkin viittaa hedelmällisyyteen tai sen puutteeseen, satuttaa. Jos telkkarista tulee joku Muksu-purkkiruokamainos, käännän pääni pois. En voi katsoa. Peittelen tätä oloa mieheltäni, koska haluaisin antaa hänelle mahdollisuuden täydelliseen lomaan tästä aiheesta. Kärsin mieluummin yksin.
Tuleva syksy ahdistaa mieltäni. Tiedän, että siitä tulee rankka. Opiskelun saralla tulee kaksi viimeistä kurssia, jotka vaativat paljon (ja nyt kesällä pitäisi hoitaa myös pari kurssia pois). Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, en pysty opiskelemaan yhtä aikaa käynnissä olevan hoidon kanssa. Ja en tiedä, onko syksyllä töitä. Toivon, että olisi, mutta sitten ainakaan tuskin jaksan enää hoitorumbaa siihen päälle. Koko seuraava hoito ahdistaa. Aiemmin vielä en jaksanut odottaa seuraavaa hoitoa. Nyt se vaan pelottaa ja ahdistaa. Kun kerran on kokenut hoidon keskeyttämisen huonon vasteen takia, se pelko ei ikinä poistu. Olinhan viime hoidonkin aikana melkein hysteerinen ensimmäisssä ultrassa ja sen jälkeen, kun ei ollut varmaa, tuleeko taas keskeytys. Ja sitten se alkioiden menetys. Ei vaan voi luottaa yhtään mihinkään. Ja isoimpana pelkona se ainainen epäonnistuminen. Miten monta sellaista kestää? Miten monta pikkuista vauvantaimen menetystä kestää? Vaikka kyse on "vain" muutaman solun kokoisesta alkiosta, on se silti se lähtökohta, mistä ihminen lähtee kasvamaan. Kaikki siihen pieneen ihmiseen tarvittava aines on niissä pikku soluissa. Kuka helvetti sen päättää, kuka saa kehittyä vauvaksi ja kuka ei?
Olen pysytellyt pois lapsettomuusblogeista ja -palstoiltakin ajatellen, että jos oloni parantuisi kun en koko ajan lueskele näitä juttuja. Mutta ei niin ole käynyt. Silti ihan huomaamatta ajatukset menevät tähän. Viime aikoina on muutama plussakin tullut pitkään yrittäneille bloggaajille, ja olen heidän puolestaan iloinen. Mutta rehellisyyden nimissä myönnän olevani myös kateellinen. Miksi meillä ei vaan voi onnistua?
Sain eilen ajan tk-lääkärille kahden viikon päähän. Perjantaina otetuissa verikokeissa ei ollut mitään häikkää. Kaikki arvot olivat hyviä, mitä siinä nyt otettiin, ainakin kalium, natrium, trombosyytit, puna- ja valkosolut, hemoglobiini, paastosokeri, kolesterolit. Kai siinä oli vielä jotain muitakin, mutta kaikki siis kunnossa. Sain käskyn mittailla verenpainetta ennen lääkäriaikaa. Ja siellähän on joku kesäkandi, tietenkin. Mutta hän kuulemma konsultoi toki kokenutta lääkäriä, jos tarvitsee. Luulen, että minun tapauksessani tarvitsee kun pitää ottaa huomioon kokonaistilanne, hedelmöityshoidot ja raskaustoive. Ja aion kaataa sinne kaikki, mitä nyt on. Tämä ylivirittyneisyys, alakulo, pääkivut, niska-hartiajumit, rytmihäiriöt, ahdistuksen. Minä en vaan jaksa tällaista oloa enää. En tiedä, onko tämä kaikki, niin fyysiset kuin psyykkisetkin oireet, nyt seurausta niin raskaasta syksystä ja keväästä. Välillä tässä oli jo helpompi kausi, mutta nyt taas näköjään mennään alaspäin. Tämäkin tuntuu niin kuluttavalta, jatkuva mielialanvaihtelu ylös-alas. En tiedä.
Hyvä, että otat asiat puheeksi lääkärillä, niin voivat tarjota sinulle keskusteluapua jos kerta et omaa miestä halua kuormittaa. En jaksa uskoa että hän sitä pitäisi pahana, vaikka puhuisit. Uskon että ajattelisi päinvastoin. Ei kai kukaan halua, että toinen puolisko kärsii hiljaa yksinäisyydessä.. Yritän kovasti lähettää täältä auringonsäteitä piristämään ja tuomaan positiivista energiaa.. Toivottavasti asiat alkaa lääkärillä selvitä ja saat niin fyysisen kuin psyykkisenki puolen kondikseen!
VastaaPoistaKiitos, Sally, auringonsäteistä! Niitä kyllä kaivattaisiin ihan konkreettisestikin, alkaa kyllästyttää tuo sade ja harmaus.
VastaaPoistaEn minäkään usko, että mieheni haluaa minun kärsivän yksin. Mutta kun haluaisin suoda edes hänelle lomaa tästä asiasta. Hän kun osaa kuitenkin olla stressaamatta asioista ihan eri tavalla. En halua huolestuttaa. Ja hän turhautuu siitä, kun minun oloani ei mikään tunnu auttavan. Keskusteluapua en ole tuolta lääkäriltä hakemassa. Saan kyllä varata ajan polin terapeutilta heti jos siltä tuntuu. Mutta nyt tuntuu etten jaksaisi sielläkään puida näitä asioita. Pitäisi yrittää muistaa ne asiat, joista terapeutin kanssa viimeksi puhuttiin. Mutta ne eivät vie pois sitä lapsettomuudesta aiheutuvaa henkistä tuskaa. Ei siihen mikään auta. Kun nyt saisi edes tämän fyysisen puolen kuntoon. Hassua sinänsä, kun olen tällä hetkellä oikeasti fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan elämäni aikana, niin sitten verenpaine ja sydän kumminkin reistailevat...
Itse jotenkin jo ihan liikaa stressaan tulevaa syksyä. Vastavuoroisesti voisin sanoa, että nämä sun ajatuksetkin tuntuvat taaaaaas niin kovin tutuilta. :) Pelko siitä, että hoidon keskeytys tulee eteen uudestaan. Pelko siitä, että koko hoito menee taas ihan päin takapuolta. Tiedossa olevat rankat koulukuviot ja nyt kokemuksesta tiedän, etten pysty hoitojen kanssa niihin kunnolla keskittymään. Enkä tosin hoitoja odotellessakaan. Ahdistus siitä, että olisi tehtävä töitäkin. Ja samalla tietää, että oma jaksaminen ei vain riitä ja että fyysinen puolikin tulee olemaan koetuksella.
VastaaPoistaEn pysty sanomaan, että koita olla stressaamatta. Ei niin voi tehdä. Mutta sanon, että koita parhaasi mukaan purkaa sitä stressiä. Kirjoittamalla, liikkumalla, antamalla itselleen aikaa tehdä juuri sitä, mikä sinulle tuo hyvää oloa ja edes pienen hetkenkin helpotusta.
Minä aion ruveta piirtämään taas. Joskus se oli mulle tärkeää, viime aikoina en ole jaksanut. Kirjoitan ja piirrän ja urheilen. Olen ansainnut ne kaikki. Niin kuin sinäkin olet ansainnut antaa itsellesi aikaa tehdä jotain mieleistä. Ehkä sillä saa pienen siivun stressistä pienemmäksi. Sekin on jo kovin paljon. <3
Kiitos, Ainu! <3 Et uskokaan, miten hyvältä tuntui lukea kun kirjoitit, että minäkin olen ansainnut antaa itselleni aikaa tehdä jotain mieleistä. Minä olen vain niin pettynyt ja vihainen kehoni pettämiseen tässä kaikkein tärkeimmässä asiassa, että ehkä sitä tiedostamattaankin rankaisee itseään. Pitäisi yrittää ajatella, attä ansaitsee myös niitä hyviä asioita, mistä nauttii. Jos nyt pystyy nauttimaan yhtään mistään. Minulle ominainen tilanne: saatan olla hetken iloinen jostain asiasta kunnes muistan, etten minä voi ja saa olla iloinen. Teen tuossa väärin itseäni kohtaan, mutta se tunne tulee jostain hyvin syvältä enkä sitä mitenkään kaiva esiin. Se vaan tulee. Se johtuu itsearvostuksen ja -luottamuksen puutteesta.
VastaaPoistaMinäkin olen joskus piirtänyt ja maalannutkin. Olisipa mielenkiintoista piirtää kuviksi nämä tunteet. Osaisinkohan enää. Voisihan sitä kokeilla. Minussa kulkee verenperintönä pieni taiteilijaluonteen häivähdys (heh, mieheni kuvailisi sitä kyllä varmaan isommaksikin kuin vain häivähdykseksi ;D) niin hyvässä kuin pahassakin. Taitaapa tässäkin taas Ainu olla yksi meitä yhdistävä tekijä. ;)
Voihan se olla, että juuri esim. siinä verenpainelääkityksessä on se juttu, joka nyt tekee tuosta fyysisestä puolesta hankalaa. Eli se, että lääkitys on mitoitettu toisenlaiselle kunnolle, painolle jne., ja se ikäänkuin puskee kroppaa, vaikka kroppa jaksaisi toimia itsekseen paremmin. En tiedä. Niin monenlaisia ihmeellisiä asioita voi ihmiskropassa olla. Yhdellä ystävälläni oli "melkein kaikki" kropassaan pielessä/epätasapainossa, ja kukaan ei oikein tiennyt mistä johtuu. Lopulta hän keksi itse, että kyseessä on keliakia. Hän jätti pois viljat, ja kaikki muuttui - hän tuli jopa pitkän lapsettomuuden jälkeen raskaaksi (enkä nyt tarkoita tätä ärsyttäväksi ihmetarinaksi!), mieliala muuttui (jo ennen raskaaksi tuloa!), hän muuttui hurjan hitaasta nopeammaksi niin puhenopeuden ja ajattelun kuin kaiken muunkin suhteen. Ja koko elämänsä hän oli syönyt viljoja ja voinut huonosti tietämättä, että se johtui niinkin "pienestä" asiasta.
VastaaPoistaTämän nyt kerroin vain siksi, että voihan olla, että sinullakin on taustalla joku juttu, joka hankaloittaa ja hiertää. Toivottavasti lääkärissä selviäisi. Joskus kesäkandit ovat ihania nimenomaan siinä perusteellisuudessaan - ja jos siltä ei tunnu, pyydä kokeneempi lääkäri reilusti paikalle. Kyllä siellä pitää hoitoa saada ja asiat selviksi kun kerran menee.
Tsemppiä ja jaksamista!
Entäs jos Rowan yritettäisiin lähestyä näitä petollisia kehojamme ihan toisesta näkökulmasta: Kroppamme ei toimi ihan oikealla tavalla. Ehkä se sillä tavoin kertoo siitä, että sillä on joku asia huonosti, sillä on paha olla jostain syystä, joku mättää jossain. Ehkä sen takia se olisi ansainnut hieman hellimistä ja hemmottelua. Että ei olisi ihan vain ikäviä ja kivuliaita juttuja ja toimenpiteitä niin paljon vaan välillä jotain ihan mahottoman ihanaa. :)
VastaaPoistaTosin helppoa se ei ole, tiedän. Ehkä ne taustat, joita meillä molemmilla menneisyydessä on, tekee itsensä arvostamisen ja itseensä luottamisen niin hirmuisen vaikeaksi. Eli ymmärrän, mitä tarkoitat.
Hih, samaa tosiaankin, tuon taiteilijaluonneajatuksen voin kyllä täysin allekirjoittaa. Musta piti tulla isona taidegraafikko, mutta ei tullutkaan, tai kirjailija, mutta ei tullutkaan. Olen ollut ihan varma siitä, etten enää osaa kumpaakaan, en piirtää enkä kirjoittaa, mutta tässä sitä nyt sitten ollaan. :) Kyllä se piirrustustaito Rowan sieltä jostain saadaan takas esiin kaivettua ja vaikka aluksi tuntuisikin siltä, että entiset taidot on menneet ikuisiksi ajoiksi jonneen hukkaan, niin ei se kyllä niinkään ole. Pitää vaan vähän muistutella itteensä, että sillä kynällä tai siveltimellä oikein pitää tehdä, niin kyllä se siitä vielä lähtee. Näin uskon.
Koita tehdä jotain oikein mukavaa. Ja vaikka kielteiset tunteet nousisikin pintaan, niin niille ei mitään tosiaankaan mahda. Mutta voi auttaa myönteisiä tunteita nousemaan siihen rinnalle.
Anonyymi: Mulla menee tuo beetasalpaaja nyt pienellä annostuksella. Se on ollut joskus isompikin, mutta 3 vuotta sitten puolitettiin, kun verenpaine laski painon pudotessa. Keliakiakin multa on joskus testattu, ylävatsa ultrattu, paksusuolikin tähystetty. Ei ongelmia noissa. Mullahan ei ollut silloin BMI 41 aikaankaan ultran mukaan sisäelinten ympärillä sen enempää rasvaa kuin pitäisi ollakaan, mikä oli silloin minulle yllätys. EKG:ssä oli silloin havaittavissa vasemmassa kammiossa paksuuntumaa/laajentumaa, joka oli huono juttu. Nyt pitääkin muistaa lääkäriltä kysyä, miltä se näyttää tuon viimeviikkoisen EKG:n mukaan.
VastaaPoistaJa joo, mullekin kyllä tuli mieleen tuo, että toisaalta tuo kesäkandi voikin olla ihan hyvä juttu. He ovat ainakin perusteellisia ja tuskin haluavat jättää mitään arvailujen varaan. Ja onhan tässä tullut viimeisten 1,5 vuoden aikana jo niin paljon juostua lääkärien juttusilla, että uskaltaa jo kysyä ja kyseenalaistaa itsekin. :)
Ainu: Kannatan tuota uutta lähestymistapaa! :) Kyllähän noita asioita on käyty terapeutinkin kanssa läpi ja ne pitäisi vaan aina yrittää kaivaa tuolta muistilokeroista. Kyllähän se eletty elämä ja koetut kokemukset vaikuttavat suurestikin itsearvostukseen ja sen puutteeseen. Pitäisi jotenkin jaksaa vaan nekin kääntää voimavaraksi, mutta ei se ole aina niin helppoa.
Minä en ole koskaan haaveillut taiteilijan urasta, ihan vaan omaksi ilokseni olen joskus piirtänyt. Ei ole sen kummemmin minun juttuni kuitenkaan. Kirjoittaminen taas on asia erikseen. Ikuinen haaveeni on kirjan kirjoittaminen. Niinkuin sinullakin. Sinulle kyllä sanon, että ainakaan kirjoittamisen osalta sinulla ei ainakaan taidosta jää kiinni. Noista sinun blogikirjoituksistasi jo saisi aikaan aivan mielettömän hyvin kuvaavan tarinan meidän lapsettomuudesta kärsivien sielunmaisemasta. :)
Voi sua Rowan, todella kauniisti sanottu <3 Punastuu. :)
VastaaPoistaPitäisi pienen ihmisen osata kai olla itselleen vähän lempeämpi, niin noita voimavarojakin olisi helpompi elämästä löytää.