Kadonnut minä?

Minulla on ollut jotenkin omituinen olo viime aikoina. En oikein tiedä, miltä tuntuu. Tai miltä pitäisi tuntua. Minun suruni on paketissa jossain taustalla. Yritän pitää sitä siellä, että jaksaisin keskittyä muihin asioihin. Mutta huomaan, etten silti jaksa. Luen puoli sivua kirjaa ja silmät alkavat lupsua tai ajatukset karkaavat. Minua ei oikein mikään innosta. Yhä enemmän tuntuu, että haluaisin eristäytyä kotiin maailmalta. En halua törmätä kaduilla pikkulapsiin ja raskaanaoleviin. Kunpa saisin vaan olla kotona ja katsoa televisiota tai lukea jotain hyvää romaania. Itse asiassa romaanienkin lukeminen tuottaa vaikeuksia ja se on yksi hälytysmerkki. En jaksa oikein keskittyä siihenkään. Pelkään vapauttaa sitä surupakettiakaan, sillä en nyt jaksaisi mennä siihen tilaan, joka vie kaikki voimat.

Tänään kävin juttelemassa polin terapeutilla. Ihan yllätyin, kuinka hän taisi huolestua olotilastani. Hän ehdotti, että jos annan luvan surulle tulla ja päätän, että saan olla siinä tietyn ajan ja sitten yritän eteenpäin. Pelkään vaan, että jos se ei jää siihen. Puhuimme myös, että jos se suru voisi olla siellä taustalla nyt hetken. Mutta kun se siellä on koko ajan häiritsemässä keskittymistä. Ja kun olen niin väsynyt. Ja nyt pitäisi oikeasti jaksaa tehdä opintoja. Minusta tuntuu edelleen turralta, en oikein jaksaisi tuntea mitään. Terapeutti otti nyt taas puheeksi, että olisinko halukas harkitsemaan jonkinlaista lääkitystä. Tuosta oli puhetta keväälläkin. Minä en haluaisi. En minä halua yhtään ylimääräistä lääkettä. Minä olen ollut aikanaan mielialalääkityksillä ja olin niin iloinen, kun pääsin niistä eroon. En haluaisi palata siihen. Toki nyt olisi kyse ihan eri asiasta ja silloin minulla oli oikeasti aika hurjat cocktailit pahimmillaan. Silti se arveluttaa.Terapeutti vaan on nyt vähän sitä mieltä, että jos arkea ei jaksa, täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin. Seurataan nyt. Asia pitäisi ottaa puheeksi myös tulevalla lääkärikäynnillä. Muistankohan tai uskallankohan.

Sen tiedän, että tunnun jotenkin vieraalta, ihan kuin olisin itseltäni kadoksissa. Välillä tuntuu, kuin tarkastelisin itseäni ulkopuolelta. Kehoni tuntuu vieraalta. Olen joutunut altistamaan sen kaikenlaisille muodonmuutoksille ja lääkityksille puhumattakaan niistä vieraista käsistä ja silmistä (joistakin on kuitenkin jo hieman tutumpiakin tullut ajan myötä), joiden tutkailujen alla se on ollut. Kyllähän noihin tutkimuksiin on jo tottunut eikä se enää juuri miltään tunnu, mutta silti. Hormonihoidot muokkaavat kehoa. Siinä välissä yrittää aina tiristää niitä turvotuksia pois ja samalla muuten kertyneitä lisäkiloja. Välillä ei ruoka maistu, välillä syön suruuni liikaa. Liikunta tulee välillä pakkomielteiseksi, kun sitten taas on niin väsynyt, ettei jaksa lähteä edes kävelylle. Nyt pitäisi saada itseni taas liikkeelle. Siitä tulee hyvä olo. Kaikki tekeminen vaan tuntuu nyt niin ylivoimaiselta.

Olevinaan olin jo menossa eteenpäin, mutta tänään tajusin, millaisessa kuopassa taidan nyt olla. Sanoinkin terapeutille, että en oikeastaan nyt tiedä, missä olen ja mihin olen menossa. Kerroin terapeutille siitä, kuinka onnellinen olin alkionsiirtopäivänä. En muista, milloin viimeksi olen ollut niin onnellinen. Ja sitten tultiin ryminällä alas. Kysyin, kuinka kauan ihmisen mieli kestää tällaista näin rajua vuoristorataa? Ei ole kuulemma kyse siitä, kuinka kauan yleensä, vaan siitä, kuinka kauan minä jaksan. Ja mitkä ovat jaksamisen keinot? Minulle ne ovat ne hyvät hetket. Niiden takia jaksan vielä uskoa ja jatkaa hoitoja. Ja se, että haluan niin kovin äidiksi. En yksinkertaisesti vaan voi luovuttaa. Siksi nyt olisikin ensiarvoisen tärkeää hoitaa mieltä, että se kestää taas seuraavan vuoristoradan sitten syksyllä. Mutta missä minä olen nyt? En tunne iloa alkavasta kesästä. Pelkään vaan, että pilaan senkin, jos mieli pysyy tällaisena. Pelkään, miten ihmiset minuun suhtautuvat, jos en jaksa olla sosiaalinen ja iloinen. Enkä minä halua olla tällainen. Haluan olla minä. Tiedän, etten koskaan ole enää se sama minä, joka joskus olin. Mutta en silti halua kadota itseltäni kokonaan. Miten minusta voi tulla edes hyvää äitiä, kun tunnen näin? Tai kun en tiedä miten minun pitäisi tuntea. Tai kun en jaksa tuntea yhtään mitään. Ja silti tekisi mieli itkeä ja huutaa täysillä, miten väärin ja epäreilua kaikki on. Anteeksi, sekavaa tekstiä, mutta parempaan en juuri nyt pysty.