Kokosin tähän perusteluineen muutaman sellaisen sanonnan/kommentin, jotka itseäni häiritsevät varsinkin silloin, kun on joutunut taas kerran pettymään. Ironista on, että juuri silloin tällaisia kommentteja satelee. Tiedän, että ihmiset tarkoittavat niillä hyvää, mutta minulle ne ovat toimineet juuri päinvastoin. Jos tätä lukee joku, joka on joskus sanonut jotain näistä, niin en todellakaan halua mitään anteeksipyyntöjä. Mikä on sanottu, on sanottu, ja ymmärrän senkin, että aina ei todellakaan tiedä, mitä toiselle sanoa. Vinkkinä voisin kaikille tahattomasti lapsettomien ja varsinkin hoidoissa käyvien läheisille kertoa, että tärkeintä on välittäminen. Ei aina tarvitse sanoa mitään. Kun ei niitä helpottavia sanoja oikein ole. Onneksi itselläni on sellaisia läheisiä, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja olla tukena. Ja ymmärtävät varmasti senkin, jos joskus tuntuu, että on parempi olla vähän aikaa yksin. Mutta tässä tätä listaa:
- Ihmetarinat. Kuinka se ja se sai lapsen yritettyään kymmenen vuotta, käytyään kaikki hoidot läpi ja sitten hups vaan tulikin raskaaksi ihan odottamatta. Lapsettomuushoitojen alkuvaiheessa näistä vielä sai rohkaisua. Mutta mitä pidemmälle on menty sitä ärsyttävämpiä nämä tarinat ovat. Ehkä jos kertoja on itse tämän kokenut, se ei tunnu niin pahalta, mutta sellaisten suusta, jotka eivät ole itse tätä kokeneet, en jaksaisi näitä enää kuulla. Mitä pidemmälle mennään ja monisyisemmäksi tämä meidän lapsettomuutemme muuttuu, sitä tuntee vaan enemmän olevansa epäonnistuja, kun ne muut onnistuvat. Emme me. Se ei siis lohduta, ei yhtään, sillä muiden onnistuminen ei todellakaan takaa meidän onnistumista. Ihmeet tapahtuvat muille.
- Älä mieti koko asiaa, älä stressaa, keskitä ajatuksesi johonkin muuhun. Nämä ovat näitä klassisia, joita onneksi enää tässä vaiheessa harvemmin joudun kuuntelemaan. Alussa koin todellista vihaa, kun aika ajoin jotkut kehottivat, että älä stressaa, se vauva tulee kun lopetat stressaamisen etkä ajattele asiaa. Se on niin helppo toisen sanoa! Sitä paitsi vaikka kuinka olisi stressaamatta, se ei muuta niitä fyysisiä vikoja, joita meissä on ihan oikeasti todettu. Lopulta sitä vaan stressaa sitä, että stressaa ja sekö se sitten on hyvä asia? Toisekseen, miten voi olla ajattelematta asiaa, joka on minulle maailman tärkein? Ja kun ympärillä joka päivä jokin muistuttaa siitä puuttuvasta asiasta.
- Olisit onnellinen niistä hyvistä asioista, joita elämässäsi on. Tottakai minä olen! Ja kyllä minä juuri niistä hyvistä asioista voimaa saankin, kuten aviomiehestä, ystävistä, hyvistä kirjoista, liikunnasta. Mutta silloin, kun on kaikkein pohjimmalla surussa, tuo neuvo tuntuu pahalta. Silloin ainakin minä koen, että suruni ei olisi oikeutettu, minulla ei olisi oikeutta tuntea sitä surua menetyksistäni ja kaipuustani, vaan ne pitäisi peittää olemalla onnellinen niistä hyvistä asioista. Silloin kun sydäntä särkee, ja kohdussa tuntuu se ontto, tyhjä kipu, ei vaan yksinkertaisesti jaksa olla onnellinen yhtään mistään. Parempina hetkinä sitten taas muistaa niitä hyviäkin asioita.
- Kaikella tällä on jokin tarkoitus. Anteeksi mitä? Mikä tarkoitus on sillä, että me haluamme oman lapsen, mutta emme sitä saa? Mikä tarkoitus on sillä, että alkiomme kuolevat pakastuslaitteen teknisen vian vuoksi? Mikä tarkoitus on sillä, että silti maailmaan syntyy joka hetki lapsia oloihin, joissa heistä ei huolehdita, heitä ei rakasteta, heitä pahoinpidellään, he kärsivät? Eräs ihminen lähipiirissämme jatkuvasti jauhaa tätä tarkoitus-teemaa ja sillä yrittää lohduttaa. Kuinka nyt ei ollut vielä aika meille vauvan tulla. Minusta se tuntuu vaan niin kamalan pahalta. Tiedän, ettei hän pahalla tarkoita, mutta minä meinaan revetä joka kerta, kun tuon kuulen.
Mulla tapahtu tässä pari viikkoa sitten niin, että eräs tutun tuttu joka sattuu tietämään lapsettomuudestamme, katsoi asiakseen tulla kertomaan mulle miten yksi hänen tuttunsa oli saanut 15 vuoden yrityksen jälkeen yllärilapasen, vaikka lääkäri ei ollu antanut kovin paljon toivoa luomuplussasta. Mä vastasin viielä asiallisesti, että niitä syitä lapsettomuuteen on miljoona, eikä hänen kertomansa tarina valitettavasti kerro mitään siitä, saadaanko me lasta vai ei, mutta kiitos silti. Sanoin hänelle, että on eri asia, kärsiikö nainen esim. PCO:sta, endosta, onko hänen munatorvensa vioittuneet, vai mitä. kerroin, että miehen siittiöt voivat olla ok tai niitä ei ole jollain ollenkaan. Tämä tuttu meni kyllä aika hiljaiseksi alkoi katselemaan kenkiinsä ja sanoi, että sori nyt vaan, mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi kaikkia näitä syitä eikä edes tiennyt niistä.
VastaaPoistaPahin kommentti, jonka minä olen kuullut, on se että "kaikkien ei ole tarkoitettu saavan lapsia". Että jos ei luonnollisilla keinoilla onnistunut, niin sitten sitä ei ole tarkoitettu. Sitä ei ole kyllä minulle sanottu, mutta jossain lehdessä/netissä tms muistan tuon nähneeni. Niin kauan kun alkoholisteilla ja huumeäideillä on lapsia, en jaksa uskoa että sellaisten ihmisten ei ole tarkoitettu saavan lapsia, jotka niitä todella todella haluavat.
VastaaPoistaSitten kun hoidoissa onnistuu, niin se on niin pirun tärkeää tietää "kummassa oli vika". :((( Ja että "onnistuiko edes ekalla kerralla". Mikä tuo EDES sana oli tuolla olevinaan. :((( Sitten kun kieltäydyimme yhdistelmäseulan lievän riskituloksen saaneena lapsivesipunktiosta, niin "ystäväni" laukaisi "kyllä minä menisin punktioon, kun en haluaisi vammaista lasta" ja että "sinuna miettisin kyllä vielä". Hänellä itsellään tärppäsi ekasta kierrosta mentaliteetilla "kai se on pakko alkaa yrittää lasta, kun tätä ikääkin alkaa jo olemaan". :( Lapsivesipunktiossa on kuitenkin pieni keskenmenon mahdollisuus ja kun on vuosia toivonut raskautta, niin ei todellakaan ole valmis ottamaan riskejä menettää lasta.
Ja muutenkin oletetaan, että kun onnistuu tulemaan raskaaksi vihdoin, niin kaikki ne lapsettomuuden vuodet ovat taakse jääneitä ja kaikki negatiivinen jää taakse.
Nappi: juuri näin! Voi kun ihmiset ajattelisivat, että ei se ole todellakaan mikään yksinkertainen juttu ja kaikille sama asia, mistä lapsettomuus johtuu. Syitä on yhtä paljon kuin on lapsettomiakin. Sulle kyllä pisteet, kun jaksoit ojentaa tuota sanojaa! Varmaan hän ainakin miettii seuraavan kerran, kannattaako niitä tarinoita juuri lapsettomuushoidossa käyvälle kertoa...
VastaaPoistaAnnika: minäkin olen kuullut sanottavan, että "kaikkien ei ole tarkoitus saada lapsia". Itse asiassa henkilö, joka tuota tarkoitus-teemaa on minulle jauhanut, on sanonut minulle juuri noin. Onneksi ei enää viime aikoina, toivottavasti ei enää ikinä. Hoitoja vastaan hänellä ei ole mitään, mutta en ymmärrä, miten joku ajattelee, että tuommoinen sanonta voisi lohduttaa.
Olen itsekin miettinyt, että jos joskus raskaaksi tulisin, niin kyllä sitä silloinkin kommentoidaan varmasti ihan eri tavalla kuin ns. normaaleja raskauksia. Kyllähän siihen varmasti itsekin suhtautuu aivan eri lailla kuin jos olisi tullut raskaaksi luomusti. Inhottavia kokemuksia sinulla :( Olen tosi pahoillani, miten voikin olla noin ajattelemattomia ihmisiä. Herrajestas, mikseivät ne ihmiset vaan voi olla onnellisia puolestanne, kun vihdoin onnistuitte ja olla sillä tavalla tukena uudessa elämäntilanteessa? Ja todellakin, ei se lapsettomuuden kokemus koskaan katoa, vaikka saisikin lapsen tai jopa useamman. On tämä sen verran kipeä paikka, että siitä jää haava sydämeen loppuiäksi.
Itse joskus aina sanon tuon, että kai kaikella on aina joku tarkoitus. Sanon sen siltä pohjalta, että minua on sekä seksuaalisesti hyväksikäytetty että pahoinpidelty lapsena. Olen sairastanut sen takia nuorempana melkein 10 vuoden ajan, käynyt helvetissä, melkein kahteen kertaan päättänyt sen kaiken itse. Nyt, vuosia noiden aikojen jälkeen, voin kuitenkin nähdä jonkun tarkoituksen kaikella. Ja siltä pohjalta uskallan usein sanoa toiselle, jolla on tosi vaikeaa, että jonain päivänä voi kuitenkin kirkastua se, mikä kaiken tarkoitus on.
VastaaPoistaEli itse en missään tapauksessa tarkoita, että sillä on tarkoituksensa, että ette saa lasta. Vaan kaikki kärsimys kantaa kuitenkin sisällään sen kiven, joka hioutuessaan muuttu helmeksi - sopivasti teemaan sopien sen simpukan sisällä. Ymmärrän kyllä myös sen, että se, joka ei minun taustojani tiedä (edes livetapaamisessakaan välttämättä), ei osaa asettaa sitä sanomista mihinkään perspektiiviin. Ja silloin se totisesti voi satuttaa, senkin kyllä ymmärrän. Eikä se ole minulla mikään hokema tosiaankaan.
Tämä ei ole puolustuspuhe, vaan halusin sanoa siksi, että jsokus sieltä taustalta kuitenkin löytyy vaikeita ja helvetillisiä kokemuksia.
Noiden vaikeiden aikojen pohjalta tiedän myös sen, miten hirvittävän helposti unohtaa kaiken hyvän - ja miten mikään ei tunnu hyvältä, kun joku asia tuntuu pahalta. Omalla kohdallani yritän lapsitoiveen rinnalla kuljettaa koko ajan sitä vaihtoehtoa, että jos en lasta koskaan saa, minulla on monia muita hyviä asioita myös. Teen suunnitelmia kahteen suuntaan juuri siksi, ettei se olisi ainoa lanka jonka varassa menen eteenpäin, se asia, johon ei monellakaan tavalla voi vaikuttaa.
Silti sitä on niin helppo kommentoida, varsinkin kirjallisesti, niin ajattelemattomalla tavalla. Tämä kirjoituksesi on todella hyvä - samoin kuin Ainun kirjoitus, sen luin jo aamulla. Juuri sitä sanaa kaipuu minä aina itsekin käytän. Kun se on se, joka on niin vahva, ja jota ei voi millään (muulla) tyydyttää.
Tämänkin kaiken voisin allekirjoittaa. Ja miten huono ihminen koen välillä olevani, kun satutan itseni sinänsä ihan hyvää tarkoittaviin kommentteihin. Miten yritän kaikin keinoin peitellä pahaa mieltäni, ettei se toinen vain loukkaantuisi, kun eihän hän mitään pahaa tarkoittanut. Toisaalta, miten sitä voi edes tietää, että jonkun asian sanominen loukkaa syvästi minua, jos en sitä ääneen kerro?
VastaaPoistaOlen useammin kuullut tuon "kummassa on vika" -kysymyksen. Jostain syystä olen vastannut siihen sen suuremmin miettimättä, että minussa. Vaikkei mitään syytä ole periaatteessa kai löydetty. Mutta mitä väliä, pohjimmiltaan? Lapsettomuus ei ole vain minun asiani tai vain mieheni asia. Se on meidän parisuhteemme yhteinen murhe. Me olemme päättäneet olla tässä yhdessä ja me olemme päättäneet kestää tämän yhdessä. Me olemme lapsettomia, molemmat.
Ja kiitos vielä kerran kauniista sanoistasi, Rowan. <3
Anonyymi: huhhuh, sinulla on kyllä ollut todella rankkoja kokemuksia. Olen tosi pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan :(. Niinhän se taitaa mennä, että eri elämäntilanteissa ihminen peilaa aiempiin kokemuksiinsa ja poimii selviytymiskeinoja siitä, mikä on ennenkin ollut avuksi. Siksi kirjoitinkin, että jokainen on oma persoonansa ja voi kokea sanomiset ihan eri tavalla kuin joku toinen. Kirjoitinkin siitä, miten itse koen nuo sanomiset. Hyvä, että tämä herättää keskustelua ja hyvä on myös kuulla toisenlaisia mielipiteitä.
VastaaPoistaMinunkaan elämäni ei ole mennyt sieltä helpoimman kautta, vaikka lapsuus olikin onnellinen. Ongelmia tuli nuoruudessa. Ja nyt koen, että aiemmin sairastamani masennus antaa eväitä nyt tämän asian käsittelyssä. Toisaalta olen oppinut analysoimaan tunteitani ehkä liiankin hyvin ja tarkkailenkin ehkä itseäni sen takia liikaa (terapeutti sanoi, että se on vahvuuteni, mutta voi kääntyä myös heikkoudeksi liian pitkälle vietynä). Silti en jaksa millään ajatella, miten tällä kokemuksella voisi olla tarkoitus. Ehkä se tosiaan joskus myöhemmin saattaa kirkastua, mutta minä en koe millään tavalla lohduttavaksi kuulla sitä juuri tässä tilanteessa. Päin vastoin, se loukkaa minua, koska se saa tuntemaan, etten olisi sovelias vanhemmaksi, koska lasta ei kuulu ja sille on siis tarkoitus. Samoin tuon elämän hyvien asioiden kanssa. Kun mieli on mustimmillaan, en yksinkertaisesti jaksa ajatella niitä. Ja kun silloin joku minulle noin sanoo, tunnen lähinnä syyllisyyttä siitä, että en kykene ja se pahentaa oloa. Hyvistä asioista pystyn nauttimaan silloin, kun mielikin on parempi.
Minä en pysty ajattelemaan kovin pitkälle sitä vaihtoehtoa, että meille ei lasta tule, vaikka se vaikuttaakin paljon todennäköisemmältä kuin se, että meille joskus lapsi tulisi. Olen koko elämäni tähdännyt siihen, että saisin olla äiti enkä pysty käsittelemään ainakaan vielä sitä vaihtoehtoa, että niin ei käy. Se tuntuu liian pelottavalta enkä uskalla ajatella, miten minun sitten käy, jos en koskaan saa olla raskaana enkä koskaan saa olla äiti. Kaikki muu tuntuu vaan niin toisarvoiselta siihen verrattuna. Ehkä en ole tarpeeksi pitkällä vielä tämän asian käsittelyssä ja minun vaan pitää edetä omaan tahtiini.
Ainu: kyllä tosiaan minäkin tunnen pahaa oloa siitä, etten osaa ottaa toisten hyvää tarkoittavia sanoja niinkuin he sen tarkoittavat. Joskus mietin, että kohta kukaan ei uskalla sanoa minulle mitään. Ja sekin tuntuu pahalta. On tämä vaan sellainen hullunmylly koko tilanne, että ei tosikaan. Se vaikuttaa koko elämään eikä vain siihen mitä omassa päässä tapahtuu. Lisäksi tunnen surua myös läheisteni puolesta siksi, koska tiedän heidän olevan huolissaan ja murheellisia tästä tilanteesta. Tähän terapeuttini tosin totesi, että en voi ottaa enää vastuuta läheisteni murheesta tässä, koska itselläni on jo ihan tarpeeksi ja minä olen se, jota tämä kuitenkin eniten satuttaa. Silti sydäntä joskus särkee, kun rakkaat ihmiset ovat niin vilpittömän pahoillaan ja elävät niin vahvasti mukana näissä tilanteissa.
Ja kyllä tosiaan, lapsettomuus on parisuhteen yhteinen murhe. Mikä muu asia vaikuttaa parisuhteeseen niin paljon kuin vanhemmuus ja meidän tapauksessamme nyt siis sen puuttuminen? Kun se jokin puuttuu, ei vaan aina ole sanoja sen kaipuun selittämiselle. Sinä sen osasit hienosti selittää ja varmasti palaan tuohon eiliseen postaukseesi myöhemminkin monta kertaa kaipauksen hetkellä. Kiitos! <3
Hyvä ja monipuolinen pohdintaa teillä. Olen itsekin huomannut loukkaantuvan kaltaisista kommenteista. Minulle tavallisin viime rakennusvuoden aikana on ollut "onneksi teillä ei ole vielä lapsia". Ymmärrän kommentin, mutta mitään onnellista siinä ei ole ollut. Olisin tehnyt mitä vaan, että olisi ollut ihanaa lasta jonka vuoksi en olisi tarvinnut viimeisten noin 80 viikonloppujen aikana tulla raksalle. Nyt on iso talo, iso tyhjä talo, josta on hyvin vaikeata nauttia.
VastaaPoistaItselläkin on tastalla oma onneton lapsuus ja syvä masennus varhaisaikuisuudessa. Muistan pahimman synkkyyden aikana miten ärsyyntyin ja argumentoin vastaan kun parhaalla ystävälläni oli taipumus minulle sanoa että asioilla on tarkoituksensa ja taipumusta järjstyä. Taistelun ja pitkän terapian jälkeen en enää ärsyynny, vaan luotan jotenkin siihen, että minussa on voimaa ja selviydyn myös sietämättömistä tilanteista. Juu haaveilen, kaipaan äidiksi. Haluan kokea millaista on kantaa omaa lasta. Mutta saan lohtua siitä, että jotenkin minusta tulee vielä äiti, vaikka se olisi adoption tai sijaisvanhemmuuden kautta. Ja jos niin käy, opin hyväksymään sitä koska on pakko.
On kyllä tosi hyvä, että kirjoitit tästä, koska kyllä se tosiaan niin on, että esim. sitä tarkoitusta ei voi nähdä siinä vaiheessa, eikä sitä sen sanomista välttämättä kestä - tai ainakaan se ei toimi niin kuin sen toivoisi toimivan sitä sanoessaan. Ja se on hyvä itsekin tiedostaa missä tahansa roolissa onkin suhteessa tuettavaan henkilöön.
VastaaPoistaMinä huomaane, että itselleni on vaikea asia se, miten toiset kertovat raskausuutisistaan - missään vaiheessa se ei ole hyvä. Onneksi yleensä jotenkin aistin raskauden ja osaan vähän varautua siihen kun uutinen tulee, vaikka se tapahtuisi samalla tapaamiselta. Mutta ristiriitaista sitten sekin, kun toisaalla asuva (ainakin ennen hyvinkin läheinen) ihminen jätti kertomatta, ettei satuttaisi. Tuntui, että loukkaannuin siitäkin. Eli joissakin asioissa mikään vaan ei ole hyvä, vaikka oikeasti asia ei edes koske minua mitenkään konkreettisesti, jonkun toisen raskaus siis.
Tuo on Rowan kummallista, miten sitä alkaa kantaa läheistenkin murheita kontollaan.
VastaaPoistaMinäkin tiedän, että niin moni ihminen on niin kovin pahoillaan vuoksemme ja tuntuu hirveältä aiheuttaa toisille sellaista pahaa mieltä. Siksi en äidilleni ihan kaikkea kerro, kun haluan suojella häntä.
Vaikka eihän tämä toki ole meidän syytämme. Vaan kyllä nämä ajatukset kiertävät välillä niin omituisia polkuja, että syyllisyyskin tähän vielä kaiken muun taakan lisäksi tulee kannettavaksi. Mutta toisaalta tässä on saanut huomata sen, miten ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät. Vaikkeivät aina lohduttaa osaakaan.
Minä koen itse kaikkein loukkaavimpana ne kommentit, jotka tuntuvat vähättelevän minua ihmisenä. "Ole onnellinen, että saat nukkua aamusi rauhassa/ käydä salilla/ lähteä ulkomaille/ lukea kirjaa keskeyttämättä/ mennä baariin/ käydä leffassa/ yms, on se kuule pienten lasten kanssa raskasta se elämä, ei helppoa ollenkaan, kyllä se sitoo ihmisen kokonaan, ei sitä ymmärrä jos ei omia lapsia ole." Ai no siinä tapauksessa, olipa hyvä että kerroit, en minä enää mitään lasta taidakaan kaivata, kun haluan olla ja elää rauhassa.
Gurkan, meille adoptio ei ole vaihtoehto, ainakaan tällä hetkellä. Mieheni haluaa nimenomaan biologisen lapsen eikä adoptiota tai lahjasoluja. Lahjasoluja en ehkä minäkään haluaisi käyttää. Siksi tuntuukin niin vaikealta tämä tilanne, kun hoitojenkin avulla näyttää olevan meille niin kiven takana tuo onnistuminen. Jos hoidot eivät onnistu, en saa koskaan olla äiti.
VastaaPoistaListaan voisin muuten aiheeseen liittyen lisätä vielä lausahduksen "voittehan te adoptoida". Tuokin saa näkemään punaista. Ihan kuin se adoptio olisi jotenkin helppo juttu ja toteutettavissa noin vain. Ja ikäänkuin se olisi tasavertainen vaihtoehto sen kanssa, että saisi biologisen lapsen. En tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi adoptiolasta niinkuin omaani, tottakai rakastaisin, omahan hänkin olisi. Mutta ei se ole silti sama asia. Silloin en olisi saanut kantaa lasta sisälläni ja kokea hänen syntymäänsä ja ensihetkiään hänen kanssaan. Kyllä siinä on vissi ero. Lisäksi adoptioprosessi on myös hirveän raskas ja pitkä, en tiedä, riittäisikö meillä enää edes paukkuja siihen tämän lapsettomuushoitorumban rankkuuden jälkeen.
Anonyymi: tuo raskausuutisten kuuleminen on kyllä tosiaan niin kaksipiippuinen juttu! Niitä ei haluaisi kuulla, mutta tosiasia on, että ihmiset ympärillä lisääntyvät, vaikka se meiltä ei onnistukaan. Tosiaan en haluaisi kuulla nyt yhtään raskausuutista, mutta vielä kamalammalta tuntuisi, jos minulle jätettäisiin siitä tietoisesti kertomatta. Se loukkaisi kyllä vielä enemmän. Joidenkin tutuntuttujen raskausuutisia en välitä kuullakaan, aivan sama, mutta läheisemmistä ihmisistä tottakai haluaisin tietää. Vaikka se sitten sattuisi miten paljon. Kyllä minä vähän pelkään, mitä tämä lapsettomuus tulee tekemään ihmissuhteille, jos meille sitä lasta ei tule.
Ainu: Minä en enää onneksi tässä vaiheessa ole joutunut juurikaan kuuntelemaan noita vähättelyjä, että saat elää niinkuin itse haluat. Aiemmin kyllä. Nyt jos joku moisia laukoisi, en kyllä tiedä, mitä tapahtuisi. Tähän ikään mennessä olen saanut elää kyllä jo enemmän kuin tarpeeksi "vapaata" elämää. Ja noille sanojille voisi vinkata, miten rajoittunutta se elämä itse asiassa lapsettomuushoitojen aikana on. Sitä on niin kiinni polin aikatauluissa ja elettävä oman voinnin mukaan. Kaiken lisäksi elät tyyliin samalla tavalla kuin jo olisit raskaana, mutta todellisuudessa kukaan ei voi taata sitä, että seuraavakaan hoito onnistuu.
Ja kyllä, tässä on kyllä tosiaan huomannut miten onnellinen voi olla siitä, että on elämässä ihmisiä, jotka todella välittävät. Vaikka pahalta tuntuu sekin, kun heille aina vaan valittaa tätä kurjuutta. On vaan niin kauhean vaikea iloita yhtään mistään.
Usean kriisin itse kokeneena voin sanoa että ihminen itse antaa itsensä vajua syvälle pimeyteen, mistä tuntuu ettei pääse lainkaan ylös. Surra saa ja täytyykin, mutta siihen olisi mielestäni hyvä vetää raja. Vaikka kriisitilanne on koko ajan päällä, uuden huonon tuloksen tultua ilmi, on silloinkin hyvä asettaa surulle aikaraja. Ja kun on asettanut rajan, ainakin minun itseni oli helpompi mennä eteenpäin. Hitaasti kyllä, mutta kuitenkin. Aloin nähdä ettei oma suruni ole ainut asia maailmassa. Se oli olemassa kyllä, mutta taka-alalla. Aloin nähdä normaaleita elämänasioita positiivisena asiana. Kuten muiden onni, onnellisuus ja onnistuneisuus. Katkeruuteni hävisi, josta olen iloinen.
VastaaPoistaIkävä asia on se että asiat mitä lähimmäiset sinulle sanovat, ovat elämän tosiasioita. Heidän ei olisi todellakaan hyvä niitä sinulle sanoa, koska sanomiset satuttavat sinua. On tiedostettava itse missä mennään.
Paljon jaksamista sinulle. Toivottavasti edes tämä kesän alku antaisi auringon kautta sinulle voimia.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Todella hyviä perusteluja näille tutuille hokemille ja tätä voisi ihan näyttää jollekin, jos tulee sellainen tilanne, koska itse olen niin huono pukemaan ajatuksiani sanoiksi.
VastaaPoistaOlen monesti lukenut blogiasi mutta nyt vasta kommentoin. Meillä takana ensimmäinen icsi, johon lähdimme siis suoraan. "Ihanaa" että joku muukin ajattelee samoin :) Nuo kaikki ovat todella tuttuja itsellenikin, "lopeta stressaaminen, se tulee kun vähiten odottaa.", -ai, ihan tosi! Meillä se vaan ei mene niin. Tuota tarkoitusasiaa olen myös itsekin miettinyt, huonoina päivinä jopa mietin että onko meitä tarkoitettu edes mieheni kanssa yhteen? Ostimme virheellisen talon, emme saa lasta jne. Tai sitten niin että minä kuolen nuorena ja tarkoitus on se että lapsi ei jää äidittömäksi.. Huoh..
VastaaPoistaToivottavasti te ja me (ja muutkin lapsettomat lukijat) saamme joskus sen kauan kaivatun nuppusen <3
Ja hei kaikista paras oli kynttiläkutsuilla. Esittelijä esitteli uutuuskynttiläänsä, kuinka niiden avulla on tullut moni nainen raskaaksi. Prkl, että alkoi sisällä kiehua ja se naisparka luuli mua hulluksi kun aloin heti kyseenalaistamaan (moukka minä :D) ja ehkä hieman myös kiihdyin. Että eiköhän laiteta kuulkaas kynttilöitä palamaan (varsinkin viettelevää viikunaa), ei tarvi edes lemmenleikkejä välttämättä ;)
VastaaPoistaVilkas: hyvä jos jotain hyötyä minun raapustuksistani jollekin on. :) Tätä listaa kirjoitinkin juuri siksi, kun tiedän näiden hokemien olevan varmasti niitä yleisimpiä, joita jokainen lapsettomuuden kanssa kärvistelevä joutuu kohtaamaan. Että jos ihmiset oikeasti vähän ajattelisivat sen lapsettoman kannalta, miltä tuntuu kuulla tuollaista juuri silloin, kun suru ja pettymys on pahimmillaan.
VastaaPoistaJustiina: Kyllä minä tällä tiellä tallatessani olen ainakin kokenut hyvin lohduttavaksi sen, että en ole näiden tunteiden kanssa yksin. Se onneksi vähentää sitä syyllisyydentunnetta siitä, ettei aina jaksa iloita toisten puolesta tai että itse on ihan maassa. Kokemusten jakaminen on vahvistanut sen, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja aivan normaaleja. Parasta niiden jakaminen on juuri sellaisten kanssa, jotka itse kokevat tai ovat kokeneet saman ja varmasti ymmärtävät.
Minäkin olen kyllä miettinyt monesti tuota, että eikö meistä oikeasti vaan voi tulla hyviä vanhempia, kun kaikin tavoin tulee koko ajan esteitä tielle. Kerrankin, kun kroppa toimii edes jotenkin, niin sitten tekniikka pettää. Mutta sitten ajattelen taas niitä narkkariäitejä tai nälkäänkuolevia lapsia ja mietin, että ei se voi niin olla. Ei se voi johtua siitä, etteikö meitä olisi tarkoitettu vanhemmiksi, vaikka tällä hetkellä koetut takaiskut saattaavatkin siltä tuntua.
Huomaan muuten, miten minulle on taas tehnyt hyvää tämä synkistä ajatuksista ja tunteista kirjoittaminen. Viime viikko oli tosi vaikea ja sitä on ilmeisesti vähän helpottanut, kun olen tänne tunteeni suoltanut ja saanut silläkin tavalla niitä purettua. Jospa tämä alkanut viikko olisi pikkuisen parempi!
Joskus taisi P.L. sanoa jotain, että hän on miettinyt, että ehkä tarkoitus on, että jokainen ei saa Omaa Lasta. Me sillon sitä mietittiin, että onko tarkoitus, ettei oltaisi kykeneväisiä vanhemmiksi tai tarpeeksi hyviä vanhemmiksi, mutta ei me pohjimmiltaan kumpikaan sitä niin tulkittu. Vaan että sekin vaan on joku luonnon laki, ja osui nyt meidän kohdalle.
VastaaPoista