Toivo ja luottamus

Ensimmäistä kertaa uskaltauduin mukaan blogistanian "raskautumisprojektiin", Helmin vetämään Kesän korvalla kantavana -nimiseen proggikseen, joka alkoi maanantaina ja päättyy 24.6. Nyt lähdin mukaan, koska myös muita hoitolaisia on siihen osallistunut. Ja kaikilla muillakin taitaa yritystä olla takana reippaasti. Silti vähän mietin osallistumista, koska oloni on ollut niin negatiivinen koko kevään enkä halua levittää sitä negatiivisuutta muille. Sitten ajattelin, että jospa tuon projektin myötä saisin vähän valoa tähän tilanteeseen ja pystyisin ajattelemaan asioita myös positiivisemmalta kantilta. Ryhmässä on kuitenkin aina voimaa! Nyt muutenkin mieleni on ollut koko ajan paranemaan päin enkä tunne enää sitä hirveää jokapäiväistä ahdistusta tulevasta hoidosta, vaan päinvastoin vielä ainakin toistaiseksi uskallan toivoa siltä paljon. Luotan, että minä jaksan. Enemmän ja enemmän olen vakuuttunut, että se pitkä hoitokaava ei sopinut minulle ja ne oman hormonitoiminnan lamauttajat ovat olleet yksi iso tekijä viime syksystä asti alkaneeseen synkkyyden aikakauteen. Toki vuodenajallakin on merkitystä ja aina kesän lähestyessä mielikin piristyy. Voi kuinka toivon, että tämä positiivisempi mielialani nyt kestäisi ja hoito menisi hyvin. Sitä pelkään, että jos se menee niinkuin viimeksi, romahdus on liian vaikea kestää, koska nyt olen lähtökohdiltani paljon positiivisemmalla mielellä kuin silloin. Mutta nyt asiaan: ensimmäisellä projektiviikolla meidän tehtävänämme on miettiä kaksi sanaa, jotka ovat tärkeitä juuri nyt. Minun sanani ovat Toivo ja Luottamus. Kaksi sanaa, joita olen käsitellyt paljon polin terapeutin kanssa, viimeksi eilen, ja ne ovat nyt minun tärkeimmät sanani, joista pidän kiinni kynsin hampain! Ja tässä yhteydessä linkitän ne siis tähän tilanteeseen, jossa me nyt olemme.

Toivo
Niin kauan kun on toivoa, kannattaa yrittää! Viimeksi (tulevan hoidon suunnittelukäynnillä) lääkäriltä uskaltauduin kysymään pienellä äänellä, että onko meillä toivoa? Hän sanoi, että jos ei olisi, eivät he hoitoa meille enää yrittäisi. Toivoa antaa myös saman lääkärin kirjoittamat sanat tietoihini, joista terapeutti minulle ne luki. Sanat menivät jotenkin näin: "molemmat ovariot yllättävänkin hyväkuntoisen näköiset enkä olisi tässä vaiheessa täysin pessimistinen onnistumisen suhteen". Kun kuulin tuon, leveä hymy levisi kasvoilleni. Lääkäri ei ole täysin pessimistinen! Meillä on toivoa! Minäkin uskallan toivoa. Nyt. Ja niin kauan, kunnes meille sanotaan, että toivoa ei enää ole.

Luottamus
Luottamus itseeni, parisuhteeseen sekä meidän hoitohenkilökuntaan. Hirmuisen tärkeitä asioita, joista vaikein on tuo ensimmäinen. Varsinkin nyt, kun se vuoto ei ole alkanut vieläkään. Eilen sain terapeutilta lisää luottamusta, kun hän sanoi, että annat nyt vaan sen kehon olla rauhassa ja se vuoto tulee sitten kun tulee. Minä kun olen paniikissa laskenut päiviä, että jos se alkaa vääränä päivänä ja sen takia hoito siirtyy, kun kerran pääsiäinenkin tulee. Eilen sain helpotuksen tuosta, kun kuulemma voin aloittaa pistokset kp 2 riippumatta siitä, minä päivänä vuoto alkaa. Aikatauluista huolehtimisen voin jättää henkilökunnan harteille. Jospa minä nyt luottaisin, että tämä menee niin kuin pitää. Enkä pelkäisi koko ajan pahinta, niinkuin aiemmilla kerroilla. Ja silloinhan ne pahimmat skenaariot ovatkin tapahtuneet! Voisiko tämä toimia käänteisesti? Silti, haluaisin, että se vuoto alkaisi tänään. Se olisi paras vaihtoehto. Mutta ei tunnu siltä yhtään, että alkaisi. Yritän kuitenkin olla murehtimatta sitä. Viime yönä nukuin parhaat unet pitkään aikaan, joten ainakin osa huolista jäi eilen sairaalalle! :)