Kateellisena luen toisten blogeja tai keskustelupalstoilla toisten ultrajuttuja, kuinka folliultrissa on nähty niin ja niin monta munarakkulaa. Kuinka punktiossa on saatu 10 tai 15 hyvää solua, kuinka munasolut ovat hedelmöittyneet ja pakkaseenkin on saatu huuruneniä odottamaan. Minulle tähänastiset folliultrat ovat olleet kaikki kovia pettymyksiä. Olen niin pettynyt itseeni. En voi todellakaan olla ylpeä itsestäni. Minusta tuntuu, että kehoni on pettänyt minut. Välillä tuntuu, että en minä ole edes oikea nainen. Miksi? Mitä minulta puuttuu, että minusta ei voisi tulla äitiä? Enhän ole koskaan mitään muuta niin paljon halunnut. Eikö minun kuulu saada lapsia? Olisinko minä niin huono äiti, että luonto on päättänyt näin? Toisaalta järki sanoo, että silloin ei kukaan lapsiaan huonosti kohtelevakaan saisi lapsia.
Tiistai jännittää ihan kamalasti. Silloin siis on polilla suunnittelukäynti seuraavaa hoitoa varten. Minulla pyörii päässä niin paljon kysymyksiä. Miksi hoidot ovat menneet näin? Miksi stimulaatio ei ole toiminut? Miksi yksi folli kasvoi niin suuresti ja puhkesi itsestään? Onko oikeassa munasarjassani jokin vika? Onko normaalia, että menkkojen jälkeen tulee ruskeaa tuhrua usean päivän ajan? Ovatko munasarjani hiipumassa? Otetaanko lisää hormonikokeita? Ainakin AMH-testi? Millä tavalla lyhyt kaava olisi minulle sopivampi kuin pitkä? Eikös sillä saada yleensä vähemmän munasoluja kuin pitkällä, ja minulla ei ole varaa ainakaan vähemmän saada? Miten voin luottaa mihinkään jarruun, ettei munarakkulani poksahda ennen aikojaan? Mitä minun pitäisi tehdä tai jättää tekemättä? Entäs jos lyhyt kaavakaan ei toimi sen paremmin? Onko varma, että Primolut toimii minulla oikein? Minulla on niin kamalasti nyt huolenaiheita... Joka päivä ne vaan pyörivät päässä, ei sille mitään voi.
Pelkään tiistaita. Pelkään, että siellä ei anneta kovin paljon toivoa. Pelkään, että romahdan siellä. Mieheni ei luultavasti pääse mukaan ja minun pitää yksin kestää kaikki. Ja minä en muuta halua kuin saada oman lapsen! Tulla äidiksi! Mikä on niin luonnollinen ja suurimmalle osalle ihmisistä itsestäänselvä asia. Sen takia minulla on kohtu, munasarjat ja rinnat. Sen takia olen kärsinyt kuukautisista 11-vuotiaasta asti. Siihen olen tähdännyt koko elämäni. Että saisin olla äiti. Nyt minusta tuntuu, että en ole oikea nainen. Olen toisen luokan nainen, en oikea, koska en täytä sitä tehtävää, johon minut on tarkoitettu. Tai johon luulin, että minut on tarkoitettu. Olen viallinen.
Ainoa valopilkku tässä nyt on alkanut kevät ja tuleva kesä. Onneksi valo lisääntyy koko ajan. On minulla ollut parempiakin päiviä, jopa pari hyvää päivää tällä viikolla. Yritän takertua niihin hyviin hetkiin, mutta tiedän niiden olevan vain silmänlumetta ja hetken helpotus. Silti yritän antaa itselleni luvan nauttia hyvästä olosta silloin, kun siltä tuntuu. Pahaa oloa saan kestää ihan tarpeeksi muutenkin.
Toivotaan, että seuraavalla kerralla tärppää! :) Olen jo tovin lukenut blogiasi. Olen menossa vasta hoitoihin, joten en tiedä, millaista se sitten on. Mutta, varmaa on, että ilman hoitoja ei saada lapsia.
VastaaPoistaItselleni vaikeinta on ymmärtää maailmassa olevaa epäoikeudenmukaisuutta vanhemmuudessa. Jotkut tulevat raskaaksi, vaikka eivät yhtään halua ja ovat vaikkapa hyvin itsekkäitä päihdeongelmaisia ihmisiä. Sitten he pilaavat jälkeläistensä lapsuuden itsekkäällä käyttäytymisellään. Toiset olisivat loistavia vanhempia, ja eivät välttämättä saa lapsia ollenkaan... Maailma on merkillinen paikka.
Tsemppiä tiistaiseen!
Voi mä niin ymmärrän sun pelkojasi, vaikkei samanlainen tilanne olekaan. Mä oon saanut kehiteltyä itselleni aivan kaamean paniikin seuraavasta hoidosta ja juuri munasolujen määristä yms.
VastaaPoistaMä tiedän muutamia tapauksia, joissa lyhyellä kaavalla on saatu selvästi enemmän kypsiä soluja maljalle kuin pitkällä kaavalla. Joillain se vaan yksikertaisesti toimii paremmin, ja toivotaan että näin on sunkin tapauksessa :)
Lyhyellä kaavalla tosiaan tähdätään siihen n. 10 soluun, ja meidän lääkäri painottaa aina että lyhyellä kaavalla solut on yleensä paljon parempilaatuisia kuin pitkällä kaavalla. Mä kun olen kanssa kateellisena kuunnellut, kuinka jotkut saa jopa yli kymmenen alkiota pakkaseen. Lääkärin mukaan kuitenkin noissa tapauksissa käy kamalasti katoa sulatusvaiheessa, eikä välttämättä päästä kuin yhteen PASsiin hyvältä vaikuttavista määristä huolimatta.
Tuntui se meidän 3 pakkasukkoa jotenkin todella pieneltä määrältä moniin muihin verrattuna, mutta ne tosiaan kaikki selvisivät sulatuksesta. Tämä ei mun lukemani mukaan ole hirveän yleistä, joten mä kyllä luotan lääkärin sanaan siitä paremmasta laadusta mitä vähemmän soluja tulee.
Mutta kyllä tosiaan hirvittää, kun ensi kerralla tarkoituksena on kaiketi aloittaa pistokset päivää myöhemmin jolloin on paremmin valikoitunut ne kunnolla kypsyvät munasolut (tämä tarkoittanee edellistä hoitoa pienempää määrää soluja) ja kun samaan pakkaan sotketaan vielä pitkä viljely, niin jääköhän meille mitään siirrettävää jäljelle? :S
Peukkuja tiistaille, toivotaan että lääkäri saa vähän rauhoiteltua sua ja kerrottua tarkemmin seuraavan hoidon ennusteesta. Olet mielessä <3
Kiitos, Birk! Ja tsemppiä alkaviin hoitoihin! On hyvä muistaa, että hoitoihin reagointi (niin psyykkinen kuin fyysinenkin) on aina yksilöllistä ja omalle kohdalle voi tulla ihan erilaisia kokemuksia kuin toisille, vaikka olisikin samoista kaavoista ja lääkkeistä kyse. Ja tottakai ihmisen oma persoonallisuuskin vaikuttaa. Itsekin koin hoitojen alussa, ja koen edelleen, silti tarpeelliseksi lukea toistenkin kokemuksia, ne auttavat ymmärtämään omia tuntemuksia ja parhaassa tapauksessa niistä saattaa saada oivalluksia siihen, mitä voisi lääkäriltäkin kysyä hoidon suhteen.
VastaaPoistaEpäoikeudenmukaisuus tuntuu kovin pahalta. Ja on niin voimaton olo, kun sille ei mitään voi. Itse olen siinä pisteessä, että kadehdin jo kaikkia, joilla on lapsi(a). Oli kyse millaisesta vanhemmasta tahansa. Mutta kai tämä kuuluu tähän.
Jadekivi, sinä se osaat aina sanoa oikeita asioita oikeaan aikaan <3. Voi kunpa tosiaan meillä nyt se lyhyt kaava toimisi... Ja on se niin hirveää, kun tässä on aina vaan jos, jos ja jos... Ja se etukäteen panikointi. Kun olisikin sellainen ihminen, joka osaa olla stressaamatta etukäteen, mutta kun ei.
Minusta on kamalaa, kun olen alkanut tuntea kateutta jo muita lapsettomuushoidoissa käyviäkin kohtaan. Siis heitäkin, jotka koeputkihoidoissa käyvät. Ei ole oikein olla kateellinen kenellekään, joka tähän rumbaan joutuu. Silti ne toisten monet munasolut, onnistuneet siirrot ja PASsit... Miksi ei meillä nekään onnistu? Vasta yksi siirto takana. Silti olen jokaisen IVF/ICSI-rumban läpikäyneen puolesta onnellinen, jos hoito johtaa raskauteen. Ihan vilpittömästi. Vaikkakin samalla toivoen, että kunpa itsekin joskus... Sinäkin olet minun mielessäni!
Voi en osaa edes kuvitella sun tuskaasi. Musta tuntuu jo nyt, että olen täysin viallinen ja että kuinka kukaan ikinä voi edes raskautua, eikä hoitoihin olla vielä edes menty. Saati sinun tuskasi kun ei ole takuita, että edes hoidoista saa apua ja kaikki tuntuu menevän niin vaikean kautta :/ huh! Paljon jaksamista ja toivotaan, että se valo vielä sieltä pilkahtaa! :) <3
VastaaPoistaVilkas, niin, eihän tässä kenellekään ole takuita, että hoidot onnistuisivat. Mutta kun meillä tuntuu tuota ongelmaa olevan vähän liian monessa kohtaa, niin kyllähän se onnistumismahdollisuuksia laskee ennestään :( Ei tässä taas muu auta kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Kiitos tuesta! <3
VastaaPoistaHei!
VastaaPoistaHaluaisin vain kertoa miten meille kävi kolmessa ivf-hoidossa josko se loisi vähän valoa tunnelin päähän :).
Ensimmäinen ivf-yritys tyssäsi sitten jo kp 3 vaikka menkatkin oli vielä päällä ja koko hoito vasta ihan alussa. Yksi follikkeli oli jo viittä vaille puhkeamassa ja lääkärikin ihan äimän käkenä, että miten kroppa voi jollain sekoilla näin. No sanomattakin selvää, että kaikki päättyi siis ennen kuin ehdittiin edes varsinaisesti aloittaakaan. Kauhea pettymys kun näitä tujumpia hoitoja oli jo niin hartaasti odotettu. Kiertoa tasattiin 4kk ennen uutta yritystä. Tuntui ikuisuudelta.
Seuraavalla kerralla kaikki näytti oikein hyvältä, folleja kasvoi 9 lyhyellä kaavalla. Punktiossa sitten totesivat, että vaan kolmessa olikin solu ja nekin jotenkin kummallisen näköisiä. Kaikki hedelmöittyivät,mutta jokaisessa alkiossa oli vakavaa vikaa. Siirtoon ei päästy.Lääkärikään ei osannut sanoa mikä noin katastrofaalisen ongelman aiheuttaa meidän kohdalla ja ei antanut kovasti toivoa. Sanoi että kokeillaan nyt kuitenkin vielä kerran eri lääkkeillä. Kuulemma oli erittäin harvinaista, että hoito päättyy näin surkeasti ja ettei edes siirtoon päästä jos soluja kuitenkin saadaan ja jos follejakin on ennen punktiota tuollainen määrä. Meidät laitettiin kuitenkin jo samalla kertaa lahjasolujonoonkin, sen verran heikot oli näkymät. Koko syksy meni ihan sumussa, pelkkää itkun sekaista taivaltamista kohti viimeistä yritystä omilla soluilla.
Kolmas hoito alkoi joulukuussa ja kaava oli nyt toooodella pitkä, 3,5kk! Taas näytti etenevän samaan mallin, sama follimääräkin. Mietin, että taas niistä melkein kaikki ovat tyhjiä mätiä tuhkamunia ja ehkä kahdessa on sairas solu. olin tosi itkuinen kun luin netistä miten monet saa sen 15 SOLUA ja folleja varmaan 20. Punktiossa kuitenkin tuli iloinen yllätys, munasarjojen uumenissa olikin muhinut piilossa 11 solua ja tällä kertaa kaikki näyttivät jopa ensivilkaisulta normaaleilta. Arvaa hermoiltiinko ne pari päivää kun odoteltiin hedelmöitystuloksia, olin aivan hysteerinen itkuinen hermoraunio kun pelkäsin että soittavat taas tutut täystyrmäysuutiset klinikalta. Mutta, niistä hedelmöittyikin tällä kertaa käyttökelpoiseksi 4 ja nyt olen raskaana (yksi siirrettiin)!!! Useampi lääkäri tuli onnittelemaan ja oma lääkäri oli aivan ihmeissään kelkan totaalisesta kääntymisestä. Tavoitteenahan oli saada edes se yksi siirtokelpoinen alkio ja se olisi ollut huimaa edistystä. Nyt saatiin jopa pakkaseen 2 ja raskauskin vielä alkoi. Ihmeitä tapahtuu. ja edelleenkään kukaan ei osaa sanoa miten tulos vaihtui näin radikaalisti kahden edellisen täysin puihin menneen hoidon jälkeen.
Eli, älä menetä toivoasi!!!! Meille tosiaan jo oli annettu kaikki lahjasoluvihkoset, vertaistukiryhmien tiedot ja jonossakin oltiin kun niin heikolta näytti. Ja yks kaks yhtäkkiä lääkkeiden vaihtaminen, kaavan muuttaminen ja varmaan sattumakin muutti kaiken ihan päälaelleen! Tsemppihali täältä! Onneksi teillä on vielä keinoja kokeilematta, yritä ajatella niin :)
Tsemppiä hirmuisesti huomiselle!
VastaaPoistaTuota lahjasoluasiaa olen minäkin miettinyt, että oletteko koskaan harkinneet sitä yhtenä vaihtoehtona? Jotenkin ajattelisin, että jos tulisi joku vaihtoehtoinen reitti kuvaan, niin ehkä sekin voisi helpottaa tuota valtaisaa ahdistusta, jonka koko projekti aiheuttaa.
Joku kirjoitti minusta äärimmäisen hyvin jossain kommentissa siitä, miten pystyy myös ajattelemaan toisenlaista elämää mahdollisena - elämää, jota ei ensisijaisesti itselleen kuvitellut, mutta joka voi silti olla ihan hyvää. Elämä ilman lasta. Vaikka tiedän, ettet sitä halua, ja vaikka koko sydämestäni toivon, että teillä onnistaisi tässä alkavassa hoitokierroksessa, tuntuu jotenkin ulkopuolisena ihan hurjalta se, millaista ahistusta ja epätoivoa tämä voi aiheuttaa. Minusta se ei tarkoita toivon menettämistä, vaan enemmänkin sitä, että antaa omalle mielelle enemmän sopeutusmistilaa.
Oli miten oli, niin toivottavasti huomenna selviää iso kasa vastauksia ja saat helpotusta oloosi.
Pää pystyyn, peukut pystyyn, kevään valoa ja voimaa sulle, huomiselle ja tulevaisuudelle! Mie edelleen uskon, että haikara löytää teille :) T. M K:lla alkavasta kaupungista
VastaaPoistaAnonyymi 1: Kiitos, kun jaoit tarinasi! Ja onnittelut onnistuneesta hoidosta! En minä ole toivoani kokonaan vielä menettänyt, jos olisin, niin en itseäni enää hoidoilla kiusaisi. Välillä vaan tuntuu niin toivottomalta, kuten varmasti tiedät... Nukuin yön tosi huonosti ja heräsin lopullisesti klo 4:45. Tulin nettiin ja luin sinun kokemuksesi ja nyt olen ehkä hilkun toiveikkaammalla mielellä lähdössä sinne lääkärille. Onneksi on vielä tosiaan keinoja kokeilematta. Ja kyllähän tässä kaikessa on sattumallakin tekemistä ihan varmasti... Joillekin se on suosiollinen ja toisille taas ei. Kiitos tsempistä!
VastaaPoistaAnonyymi 2: Emme me ole lahjasoluja miettineet, ainakaan vielä. Tehdäänkö julkisella edes? Se taitaa olla kamalan kallista enkä tiedä muutenkaan, haluaisinko sitä. Tai minä ehkä saattaisinkin haluta, mutta luulen, että mieheni ei. Mennään nyt kuitenkin vielä askel kerrallaan. Elämä ilman lasta tuntuu liian pahalta vaihtoehdolta kestää. Ainakin vielä. Sitäkään en pysty ajattelemaan kuin hetkittäin. Ja pyrin olla ajattelematta, sillä se vie nopeasti pahoihin syövereihin. En ole valmis siihen ajatukseen. Kiitos sinullekin tsempistä!
M: Kiitos! Joo, kyllähän minä tiedän, miten kovasti kaikki muut meidän puolesta uskoo ja toivoo. Ja kyllä se pitää minuakin vielä pinnalla kun tiedän, että silloinkin kun itse en uskalla toivoa, joku muu vielä pitää toivoa yllä :)
"female factor only" lukee meidän hoitosuunnitelmassa diagnoosina. Viallinen ilman korjausmahdollisuutta. Käy sääliksi omaa miestä, joka haluaisi lapsia enkä mä pysty niitä hänelle antamaan. Oman surun hallinta tuntuu helpommalta, kun ulkoistaa itsensä ajattelemaan miehen kautta.
VastaaPoistaKateutta hoidan hokemalla itselleni: "Onnellisuuden ja lasten määrä ei ole vakio. Toisten onni ei ole multa pois." Jotenkin se toimii hyvänä mantrana ja helpottaa oloa.
Toivon todella, että saat tänään vastauksia kysymyksiin ja paremman olon lääkärissä. Ja että tulevaisuus tuo hyviä uutisia.
Kerttu, meillä lukee tällä hetkellä "unexplained". Me emme sovi yhteen. Minä voisin saada ilmeisesti luomusti lapsia, kun ovulointi kuitenkin toimii, mutta miehen siittiöt eivät ole tarpeeksi hyviä siihen. Koeputkihoidossa taas minä en toimi niinkuin pitäisi. Kyllä suututtaa! Match made in heaven? Not! Eipä näitä voi tietää etukäteen.
VastaaPoistaMinä en pysty ajattelemaan noita hokemia. Olen yrittänyt ajatella esim. "ei toisen lapsi ole minulta pois", mutta minulle tulee vaan paha mieli, koska en pysty ajattelemaan niin. Ainakaan nyt.
Kiitos hyvistä toivomuksista! Kaikkea samaa toivon sinulle! <3