Adoptio-kortti ja muuta "mukavaa"

Nyt pitää avautua. Monet lapsettomat käyttävät termiä "adoptio-kortti" tilanteista, jolloin ihmiset ottavat puheeksi adoption mahdollisuuden. Tätä termiä ei yleensä käytetä kovin positiivisessa merkityksessä. Yleensä tilanteessa on keskusteltu lapsettomuudesta jonkun toisen osapuolen kanssa ja sitten sieltä toiselta osapuolelta "vedetään se adoptio-kortti". Tästä asiasta olen vaahdonnut ennenkin tässä postauksessa.

Tänään se taas tuli. Palasin siis töihin maanantaina sairauslomalta, ja työkavereiden kanssa sitten on jonkin verran juteltu näistä syistä, miksi olin poissa. Tänään sitten oli taas yksi tällainen keskustelu, joka meni aiiiiivan liian pitkälle. Minulle tuli niin paha mieli (okei, mielentilani muutenkin tuntuu olevan vielä vähän hauraalla pohjalla...), että kävin vessassa tirauttamassa itkut. Työkaverini siis kysyi, että onko meillä nyt hoitoja meneillään, kun olin sairauslomalla. Vastasin, että ei ole, vasta ensi vuoden puolella jotain. Mutta osasyy sairauslomaan oli tämä lapsettomuuden aiheuttama henkinen kuormitus. Tämä henkilö on ollut tietoinen hoidoista alusta asti ja tietää, miten vaikea asia tämä minulle on. Nyt sitten (taas) hän kuitenkin laukaisi: "mutta kyllähän se adoptiokin olisi hyvä vaihtoehto". Siihen sitten vastasin, että ei se meille ole. Aina, aina, kun vastaa kenelle tahansa näin, sieltä tulee sellainen ilme, että nyt vaaditaan selitystä. Miksi? Miksi minä olisin velvollinen selittämään yhtään kenellekään, miksi adoptio ei ole meille vaihtoehto? Ja jatkoa seurasi "kyllä se mieli kuule voi vielä muuttua ja haluattekin joskus vielä adoptoida". EI, EI ja EI! Tämä on taas tätä. Onhan se adoptio niin helppoa, että naps vaan, kun päätät adoptoida lapsen, niin se on kohta sylissä. Selitin, että ei se kyllä ihan niin mene, meilläkin ikää alkaa olla ja se adoptioprosessi voi olla todella monen vuoden mittainen ja nykyään muutenkin aika vaikeaksi tehty janiinedelleen. Ja sitten vielä: "kuule kun maailmassa on niin paljon lapsia, joilla ei ole äitiä ja isää. Jotka tarvitsisivat hyvän kodin". ....... AIJAAAAA?!!!???? Enpä tiennytkään! Tässä vaiheessa näin punaista ja itku oli jo lähellä. Siis ihan kuin meillä olisi velvollisuus nyt sitten adoptoida, kun emme voi omaa saada? Minä loukkaannuin tästä todella. Minä olen sitä mieltä, että jos näin ajatellaan, niin kenenkään ei pitäisi "tehdä" omia lapsia, vaan ensin pitää adoptoida kaikki orvot lapset. Ei sillä ole mitään merkitystä, millä tavalla se lapsi on saanut alkunsa. Hoidoilla tai ilman.

Tilanne vielä jatkui, kun henkilö yritti ilmeisesti lohduttaa minua. "Sinullehan sopisi vaikka joku vapaaehtoistyö, jossa saisit olla lasten kanssa tekemisissä, kun ei niitä omia ole". Oikeasti, mitä v****a? Sanoin suoraan, että no ei todellakaan. Ei ainakaan tällä hetkellä. Minua sattuu olla pienten lasten kanssa. Siis muiden kuin itselleni oikeasti tärkeiden lasten. Ei minusta ole sellaiseen. Ei nyt, en tiedä onko koskaan. Töissä olen jonkin verran lasten(kin) kanssa tekemisissä, mutta en voisi koskaan olla työssä, jossa ollaan läheisessä kanssakäymisessä lasten kanssa. Ja vielä "ja muistathan, että ei se ole mikään maailmanloppu, jos niitä lapsia ei tule. Täytyy vaan keksiä elämään jotain muuta sisältöä". Sanoo ihminen, joka ei ole koskaan joutunut miettimään tällaisia asioita. Jolla on omia lapsia. Tässä vaiheessa en kestänyt enää, vaan painuin sinne vessaan. Mistä kukaan voi tietää, onko se minulle maailmanloppu vai ei? Kukaan ei saa tulla minulle sanomaan, mitä minä saan tuntea ja mitä en. Enhän minä itsekään tiedä, miten minun käy, jos jäämme lopullisesti lapsettomiksi. Mutta sen voin varmasti sanoa, että tietyltä osalta se on minun maailmani loppu, jos niin käy. Ja näitä on pohdittu jo pari vuotta sitten tässä postauksessa.

Minulle aina toitotetaan, että hyväähän ne ihmiset vaan tarkoittaa. Joo, tiedän kyllä sen. Mutta kun oikeasti minä en jaksa enää. En jaksa kuunnella "neuvoja" ihmisiltä, joilla ei oikeasti ole mitään käsitystä siitä, miltä tämä minusta tuntuu. Me olemme toivoneet lasta kohta viisi vuotta. Me aloitimme hoidot 3,5 vuotta sitten. Arvata saattaa, että näiden vuosien varrelle on mahtunut jos jonkinmoista neuvoa. "Oletteko ajatelleet..?" Nyt newsflash: KYLLÄ, olemme ajatelleet! Ihan satavarmasti olemme ajatelleet juuri sitäkin, mitä sieltä on tulossa. Näiden vuosien aikana, me olemme kyllä ajatelleet ympäri ja ämpäri kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin vaihtoehtoja. Ihan kaikkia. Tuskinpa kenelläkään on meille todellakaan mitään uljasta ratkaisua tähän ongelmaamme. Ellei sitten satu olemaan lapsettomuuteen erikoistunut tutkija, joka on keksinyt lopullisen ratkaisun tuomioon, joka minun sairauskertomuksessanikin lukee: infertilitas feminae. Naisen steriliteetti. Naisen hedelmättömyys. Naisen lapsettomuus. Naisen infertiliteetti. Tuliko selväksi? Kotona paasasin tästä miehelleni. Onneksi täällä on siis yksi, joka ymmärtää. Joka oikeasti tietää. Vaikka ei yhtä vahvasti näitä asioita otakaan, niin silti ymmärtää.

Töiden jälkeen marssin kaupungille ja ostin uuden laukun ja kesämekon. Ja onneksi minulla oli suklaata! On vielä niin kipeät menkatkin menossa, että ei paljon naurata.

P.S. Minulla ei siis ole mitään adoptiota vastaan, ei todellakaan. Todella kunnioitan heitä, jotka jaksavat siihen prosessiin lähteä, oli sitten biologisia lapsia tai ei. Se ei vaan sovi kaikille eikä kenenkään tulisi todellakaan olettaa, että se on automaattisesti vaihtoehto tahattomasti lapsettomille.