Psykologinen neuvonta - check

Phuh. Nyt olisi sitten taas yksi etappi takana ja ollaan askel lähempänä lahjamunasoluhoitoa. Hirmuisen stressinaiheenhan minä tästä(kin) asiasta itselleni etukäteen kehitin ja sain (jälleen) huomata, että ihan turhaa se oli. Ja olisihan se minun pitänyt kaiken järjen mukaan tietää, kun olimme kuitenkin menossa tutulle psykoterapeutille, josta ei ole kuin positiivista sanottavaa. Niin on nytkin.

Jo aluksi esitin huoleni siitä, että vaikuttaako tämänhetkinen henkinen ja fyysinen tilanteeni hänen lausuntoonsa, joka lähtee klinikalle. Ei vaikuta, kun hän kuitenkin tietää faktat, menneisyyteni ja sen tosiasian, että nyt olen hakenut apua tilanteeseeni ja hoitokaan ei ole vielä ihan lähitulevaisuuden asia. Nyt on aikaa valmistautua siihen ja hoitaa omaa mieltä ja kroppaa kuntoon. Sanoin myös rehellisesti, että minulla on kyllä sen verran järkeä että jos siinä vaiheessa, kun meille puhelu löytyneestä luovuttajasta tulee, en ole siinä kunnossa että jaksaisin hoidon (puhumattakaan mahdollisesta raskaudesta), osaan sanoa sen suoraan. Eli jos tilanne silloin vaatii, sanon kyllä, että odotetaan vielä. Kyse on kuitenkin minun elämäni tärkeimmästä asiasta, enkä halua riskeerata lopputulosta yhtään mitenkään. Mielen ja kehon on oltava siinä tilanteessa niin hyvinvoivia kuin siinä tilanteessa on ylipäänsä mahdollista. Näin minä ajattelen. Ja toisaalta, sitten kun (uskallan jo käyttää sanaa KUN sanan jos tilalla :D) soitto tulee, ei se tarkoita sitä, että hoito alkaa heti huomenna. Kyllähän siinä menee vielä se pari kuukautta, kun luovuttajan ja minun kierrot saadaan kohdistettua yhtäaikaisiksi ja muutenkin aikataulut sovittua.

Mitä siellä sitten puhuttiin? Aluksi jo otimme esiin sen, että tuntuu turhalta vatvoa kaikkia niitä lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyviä asioita, joita me on tässä vuosien varrella vatvottu jo ihan tarpeeksi. Terapeutti oli samaa mieltä, ja keskityimmekin enemmän nykyhetkeen ja tulevaan. Aika iso osa keskustelusta koski myös parisuhdettamme ja sen tämänhetkistä tilaa. Tämä olikin mielestäni ehkä käynnin antoisin osio. Tiedostin siinä joitakin asioita, joiden suhteen voisin toimia toisin. Ja aion jatkossa tehdäkin niin. Keskityimme myös siihen ajatukseen, että entä jos se hoito onnistuukin. Jos tulenkin raskaaksi ja se etenee loppuun asti niin, että se vauva onkin siinä. Tämän ajattelu on minulle vaikeaa, koska se synnyttää niitä toiveita, jotka olen jo niin monesti menettänyt. Kuitenkin kun sitä mietin, olo tuntuu jotenkin kirkkaalta. En tiedä mistä tuo sana siellä tuli mieleeni, mutta jotenkin vaan sisälläni jotenkin kirkastuu. Ehkä se on sitä iloa ja onnea, minkä kokisin siinä hetkessä. Puhuimme myös siitä, että se lapsi voi alussa myös tuntua vieraalta ja oudolta. Itsekin olen tätä miettinyt, että entä jos käy niin? Monelle normaalilla tavalla vauvan saaneellakin on tullut tuollaisia ajatuksia. Meillä se voi vielä korostua. Ei siksi, ettenkö tuntisi lasta omakseni geeniperimän vuoksi vaan siksi, että sitä lasta on odotettu niin kauan. Jos se sitten onkin siinä, aluksi voi olla vaikea uskoa sitä todeksi ja ajatus vanhemmuudesta tuntua vieraalta, vaikka sitä kuinka onkin toivonut.

Vanhemmuus oli odotetusti myös isossa osassa keskustelua. Molemmat saivat kertoa, minkälaisia vanhempia me ajattelisimme olevamme. Ja mitä haasteita vanhemmuus tuo parisuhteeseen. Myös olemassaolevasta tukiverkostosta puhuttiin ja se on onneksi meillä enemmän kuin kunnossa. Meillä on läheiset vanhemmat, sisarukset ja ystävät, joiden tukeen voimme ihan satavarmasti luottaa niin tässä prosessissa kuin jatkossakin, jos lapsen saamme. Suurin askarruttava kysymys meillä tässä on se, että miten kerromme mahdolliselle lapselle aikanaan hänen alkuperästään. Milloin on oikea aika ja kuinka siitä kerrotaan? Tätä pohdimme tuollakin ja eväitä siihenkin saimme. Tosin samoilla linjoilla olen ollut itse asiasta aina, että mahdollisimman alusta asti lapsi saisi olla tietoinen asiasta. Tietenkin kertominen menisi sitten lapsen oman kehityksen ja käsityskyvyn mukaan. Niin, että lapselle itselleen asia olisi aivan luonnollinen juttu. Tärkeintä on, että lapsi tuntisi olevansa toivottu ja rakastettu juuri omana itsenään.

Lopuksi terapeutti totesi, että hänestä meillä on valmiudet lähteä lahjamunasoluhoitoon ja sellaisen lausunnon laittaa meidän klinikalle. Ollaan pohdittu asioita niin yhdessä kuin erikseenkin ja tiedämme, mitä olemme tekemässä. Nyt sitten vaan odotellaan... Varmaankin sinne ensi kevääseen? Tässä välissä pitää vielä tarkistuttaa tuo minun munasarjaosastoni ja se endometriooma siellä. Jos tähän kiertoon tulee taas sellaisia oireiluja kuin viime aikoina on ollut, aion jo varata ajan gynekologille enkä odotella syksyyn saakka.

Muuten olo on edelleen väsynyt ja voimaton. Minä nukuin suurimman osan päivästä ennen tuota käyntiä, joka siis oli neljältä. Onneksi nukuin ja onneksi sain levättyä. Mietinkin, että mitähän siitä olisi tullut, jos en nyt olisi saanut olla kotona ja olisin mennyt sinne suoraan töistä siinä kunnossa kuin eilen olin... Huomenna sitten fysioterapiaa, psykologia ja lääkäriä. Täytyy vaan nyt olla rehellinen ja ottaa vastaan se apu, mitä tarjotaan. Ja vielä yrittää toimiakin sen mukaan.