Mitä jos..?

Hei kaikki!

Muutama kuukausi on vierähtänyt edellisestä tekstistäni. Olen taas elänyt viime kuukaudet lapsettomuuskuplan ulkopuolella enkä ole tietoisesti halunnut olla juuri missään tekemisissä aiheen kanssa. Mutta eihän se unohdu. Kyllä sen muistaa jokainen päivä. Jos ei muuten, niin jokin tilanne tuo mieleen oman tilanteen. Ei sille mitään voi. Olen jopa tehnyt hieman luopumistyötä tässä. Pikkuhiljaa yrittänyt luopunut toivosta ja ajatuksesta äitiydestä. Tämä luopuminen sattuu. Se sattuu niin, että en kuitenkaan koe olevani valmis luovuttamaan vielä. En ennen kuin viimeinenkin keino on kokeiltu. En haluaisi joutua loppuikääni miettimään, että mitä jos...

Kirjoitinkin viimeisimmissä postauksissani lahjamunasoluhoito-ajatuksistani. Ja siitä, että miehen kanssa on ollut vaikeaa keskustella aiheesta ja hän on ottanut takapakkia asian suhteen. Nyt voin ilokseni kertoa, että meille on varattu aika huhtïkuun ensimmäiselle viikolle eräälle helsinkiläiselle lapsettomuusklinikalle. Ja vielä lääkärille, jota ainakin itse olen pitänyt yhtenä Suomen huipuista tällä alalla. Olemme siis menossa keskustelemaan lahjamunasoluhoidosta, eli lopullista päätöstä hoitojonoon liittymisesta ei ole vielä tehty. Minä olen sitä mieltä, että hoitoon lähdetään. Mies ei ole edelleenkään ihan varma. Siksi onkin hyvä, että pääsemme keskustelemaan asiantuntijan kanssa tämän prosessin eri vaiheista ja vaikutuksista elämäämme, tulevaisuuteemme ja mahdolliseen hoidosta syntyvään lapseen. Näihin ne miehen epäilykset liittyvät, ja tottakai minullakin on paljon mielessä.

Koko hoitohistoriamme sisältävä paperinivaska on kuitenkin jo tilattu vanhasta hoitopaikastamme, ja kyllähän niitä lukiessa tuli taas monenlaisia tunteita pintaan. Yllätyksekseni monelta käynniltä lääkäri oli kirjannut ylös myös henkisen voinnin. Päällimmäisenä jäi mieleen viimeiset kommentit viimeiseltä käynniltämme viime toukokuussa: "Surullisia tilanteesta". Niin. Sitä me todellakin olimme. Surullisia.

Mutta nyt minä olen onnellinen siitä, että uskallan taas toivoa. Niin kauan kuin on toivoa, ei peli ole menetetty. Olen uskaltanut taas haaveilla ja unelmoida. Pitkästä aikaa meillä on tällä viikolla miehenkin kanssa ollut heittoja tyyliin, että "jos meille sit tulee lapsi, niin mites sit tämä ja tuo...". Mies on jo sitä mieltä, että minusta tulisi samanlainen huolehtija lapsen ollessa teini-iässä kuin hänen äitinsä aikanaan oli ;D Taidan olla samaa mieltä! Lapsiaiheesta keskusteleminen on ollut jotenkin luontevampaa ja vapaampaa kuin pitkään aikaan eikä mies heti näytä synkältä ja yritä vaihtaa puheenaihetta. Itse olen yrittänyt hillitä innostustani ja yrittänyt pitää nämä pikku keskustelutuokiot suht lyhkäisinä, ettei miestä ala ahdistaa. Pakko oli kuitenkin miehelle tässä eräänä päivänä sanoa, että "arvaa miksi olen ollut tänään onnellinen?". Mies kysyi sitten syytä, jolloin vastasin "koska minusta on ihanaa taas pitkän ajan jälkeen kun meillä on taas ihan oikeasti toivoa omasta vauvasta. Voin taas toivoa edes hetken siitä, että minustakin voi vielä tulla äiti". Vähän pelkäsin, että mies tokaisee siihen jotain tyyliin "älä vielä toivo liikoja jos me ei koko hoitoon lähdetäkään", mutta ei hän sanonutkaan mitään. Minusta se oli rohkaiseva merkki.

Tulevaisuuden suurin unelma

Voi kyllä minä niin toivon, että se käynti olisi hyvä ja lopputulos olisi se, että liitymme lahjamunasolujonoon. En vielä tiedä miten reagoin, jos mies sitten päättää, ettei halua lähteä hoitoon. Nyt en toisaalta halua edes ajatella sitä, koska haluan nyt nauttia vielä vähän aikaa tästä toivontäyteisestä olosta, jota en tiennyt enää koskaan tuntevani tällä elämän osa-alueella.

Tällä hetkellä minulla on pää pilvissä eikä jalat lähelläkään maata!

Postauksen kuvat haettu Googlen kuvahaulla.