Ihan ensiksi haluan kiittää kaikkia teitä ihania, jotka kävitte kirjoittamassa lohdullisia sanoja edelliseen postaukseeni. Luin kyllä niitä eilen ja perjantaina, mutta en jaksanut vielä vastailla. Todella uskomatonta, miten mahtavia ihmisiä täällä on ja kuinka jaksatte tsempata ja olla tukena, vaikka osalla teistä on itselläkin vaikeaa.
Tunteet ovat menneet viikonlopun aikana ylös-alas. Onhan tässä vielä hormonimylläkkäkin päällä, Pregnyl perjantaina pistetty. Lääkäri sanoi perjantaina, että ensi viikon aikana pitäisi tasaantua nuo reilun kuukauden ajan käytetyt hormonit ja palautua oma toiminta. Eilen en jaksanut muuta kuin maata sängyssä tai sohvalla, syödä (suklaata ja sipsejä!) ja nukkua. Perjantai meni samalla tavalla. Välillä itku tulee, välillä jaksan ajatella positiivisesti. Koen valtavaa turhautumista, kun kuukauden hormonihoidot vaikeuksineen menivät ihan hukkaan. Mies on ollut mahtava tukipilari, paljon on ollut halailua ja lohdullisia sanoja. Ja toivoa. Miehellä toivo onnistumiseen on korkeampi kuin minulla. Johtuukohan se siitä, ettei hän tunne näitä hoitoja ja kaikkia tuntemuksia omassa kehossaan niinkuin minä? Aivan kuten nytkin pian pistosten alkamisen jälkeen minä vaan tiesin, että kaikki ei nyt mene niinkuin pitäisi. Huomasin punktiostakin puhuessani käyttäväni sanaa jos. Näin ei ollut ensimmäisellä kerralla. Silloin käytin siirrosta sanaa jos. Nyt jo punktiosta. Aiemmin miehen suhtautumisessa on ollut toivomisen varaa ja pari viikkoa sitten meillä oli aiheesta isompi keskustelu. Nyt tilanne on tosiaan muuttunut ja olen kiitollinen siitä tuesta, mitä mieheltäni olen saanut. Sanoinkin sen eilen hänelle ja vastaus oli, että yhdessähän me tässä ollaan. Ja se on niin totta.
Olemme keskustelleet jo tulevasta hoidosta ja päätimme, että lähdemme siihen niin pian kuin mahdollista. Eli jos polilta saamme luvan, pidämme vain yhden välikierron. Tässä tilanteessa odottaminen on kaikkein tuskallisinta. Ja pelko tulevasta. Turha pitkittää sitä useampaa kuukautta kuin on pakko. Välillä ajattelen, että jospa se antagonistihoito olisi sitten meille sopiva, jotkut yksityiset klinikathan käyttävät pääosin vain sitä kaavaa. Sitten koen kauhun tunteita pelätessäni, että entäs jos sekään ei toimi. Mitä sitten? Tämä on ihan hirveän raastavaa. Pitäisi vaan yrittää nyt tauon ajaksi saada ajatukset muualle, mutta miten se onnistuu? Tässä on kuitenkin koko loppuelämästä kysymys. Minulla on aika varattuna polin terapeutille 23.2., mutta yritän saada sitä vähän aikaisemmaksi.
Aion soittaa muutenkin polille heti alkuviikosta. Haluan kysyä, että pitäisikö minusta ottaa uudelleen joitain hormonikokeita ja/tai olisko joitain sellaisia kokeita vielä ottamatta, joista voisi selvitä jotain. Siitä on kuitenkin aikaa jo 1,5 vuotta, kun hormonimääritykset tehtiin. Ja vuosi sitten keväällä ovulointini toimi moitteettomasti. Ja nyt käy näin. Voisiko olla mahdollista, että tässä ajassa nyt olisi tapahtunut jotain? Minua jäi myös askarruttamaan se perjantaisen lääkärin kommentti oikeasta munasarjastani, kun hän epäili, ettei siitä edes munasolujen keräys onnistuisi. Nyt minua hirvittää, että jos me vielä punktiossa ollaan, niin siellä on lääkäri, joka ei saa sitä oikeaa puolta kerättyä. Minä haluan, että mahdollisen punktion tulevaisuudessa suorittaa tämä minun tutuin lääkärini. Hän on siinä ainakin onnistunut, en oikein osaa enää luottaa muihin. Nyt epäilen Pregnylinkin toimivuutta. Pistin sen 35 tuntia sitten eikä oikealta ole irtoamista tapahtunut vielä. En ole sitä ainakaan tuntenut, elleivät ne sitten ole tippuneet ihan pikkuisina vielä. Oppikirjojen mukaanhan ovis tapahtuu 36 h pistoksesta, mutta minä olenkin kaukana oppikirjoista. Ja jotta murehdittava ei loppuisi kesken, on juuri tuo ovulointinikin nyt yksi murheenkryyni. Miten ihmeessä antagonistihoidossakaan saadaan varmistettua, etteivät follini poksahtele itsestään ennen aikojaan, kun jarrusta huolimatta pitkällä kaavallakin kävi niin? Kysymyksiä, kysymyksiä ja kysymyksiä, eikä ollenkaan vastauksia. Ahdistavaa.
Miten se yleensäkin on niin tuurin kauppaa, että kuka lääkäri/hoitaja sattuu? Onhan tässä monta liikkuvaa osaa, mutta luulisi silti voivan jotenkin ennustaa/ohjailla... Tietysti jos sattuu vapaapäivä/muuta pakollista juuri silloin, niin ei kai sille mitään mahda. Mutta silti. Ärsyttävää.
VastaaPoistaKai se vaan on niin, että miehet ovat monessa asiassa jotenkin niin paljon rennompia kuin naiset.
Minäkin usein mietin tuota toivomista. Esim. tänä aamuna, kun makasin melkein pari tuntia sängyssä ihan vaan aktiivisesti toivoen. Mietin, että onko siitä hyötyä. Mistä minä voin tietää. Sitten kun moni sanoo myös toivovansa puolestani, niin välillä on melkein vaikea suhtautua. Juuri tuo, kun ei voi yhtään tietää, miten kaikessa lopulta käy. Omalta osaltani huomaan, että vaikka tiedän, mitä eniten toivon, kuljen koko ajan mieleni mutkissa myös muiden vaihtoehtojen reittejä. Ja uskon, luotan, että jos lopulta käy niin, että suurin toive ei toteudu, sitä on sitten valmis hyväksymään sen toisenkin vaihtoehdon. Ei varmasti surematta, mutta kuitenkin.
Voimia!
Hieno homma joka tapauksessa, että olette miehesi kanssa päässeet sopuun ja yhteisymmärrykseen. Varmasti helpottaa, että se asia on hoidossa. Todella toivon, että pääsette jatkamaan hoitoja mahdollisimman nopeasti!
VastaaPoistaAnonyymi: Kyllä minä meinaan ainakin puheeksi ottaa, että haluan punktioon (jos sinne enää ikinä päästää) tämän tietyn lääkärin. Ja mieluusti siirtoonkin (jos sinnekään ikinä päästään), sillä ekalla kerralla siirto oli hankala, mutta tämä lääkäri siitä mallikkaasti suoriutui. Vuoden aikana, kun tuolla polilla olen käynyt (ja niitä käyntejähän on... paaaaljon) on muistaakseni vain 5 kertaa ollut joku muu lääkäri. Joten toki luottamuksestakin tässä on nyt kyse. Eivät ne muut samalla tavalla minua tunne. Voimia sinullekin tilanteeseesi!
VastaaPoistaHelmi, kyllä on hyvä, että olemme yhtä mieltä asiasta. Tosin tässä nyt vähän TAAS miehen tuleva matka huhtikussa mietityttää, että miten osuu hoidon kanssa yhteen... Matkan ajankohtaa ei ole tosin vielä lyöty lukkoon ja kyse on lomamatkasta, joten ehkä sen saisi sumplittua niin, että ei tarvitsisi taas hoidon kanssa tuosta stressata.
Nyt iltapäivällä minulla muuten oli aikamoisia mahakipuja, jospa se/ne folli(t) olisivat lähteneet liikkeelle. Pariin otteeseen on tässä viikonlopun aikana laitettu simppoja menemään perinteisin keinoin, mutta ei tässä todellakaan mistään piinapäivistä ole kysymys. En edes ole varma, milloin nyt tässä tilanteessa minun pitäisi seuraavaa vuotoa odotella.
Voi Rowan :( Mitkään sanat ei riitä kertomaan kuinka surullinen olen puolestanne, eikä sanoja löydy viemään pois tuskaasi.
VastaaPoistaToivoa haluan silti sinuun valaa, sillä paljon asiasta lukeneena, olen törmännyt vastaaviin tilanteisiin ja noille pareille on lyhyt kaava ollut se kaivattu apu.. sydämestäni toivon, että myös teille se tie sopii paremmin.
Voimia ja halauksia <3
Nyppy
Olet ollut paljon mielessä. En osaa edes kuvitella, millaisen tunnemyrskyn keskellä olet ollut viime päivinä.
VastaaPoistaJossittelu on tullut suureksi osaksi omaakin ajatusmaailmaa, varsinkin kun on tullut tässä matkan varrella törmättyä moniin surullisiin tarinoihin. Tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta mä tahdon tietää asioista, jotta epäonnistunut hoito ei yllättäisi ihan puun takaa.
Mä todella todella toivon, että lyhyt kaava olisi teille se oikea ratkaisu. Meidän klinikalla pitkää kaavaa ei käytetä kuulemma kuin erityistapauksissa (esim. raju endo).
Kiitos Nyppy ja Jadekivi! <3
VastaaPoistaNyt tosiaan toivotaan, että lyhyt kaava olisi meidän juttu. Julkisellahan käytetään yleensä tuota pitkää kaavaa ensisijaisesti, koska sen kanssa on helpompi ajoittaa toimenpidepäivät, esim. ettei punktio tai siirto osuisi viikonlopulle. Mutta toki ainakin meidän polilla, jos pitkä kaava ei sovi, kokeillaan sitten tuota lyhyttä. Ainakin toivon, että nyt sen suunnitelman mukaan edetään.