Mielenmyllerryksen kautta kohti uutta yritystä

Olen pitänyt muutaman päivän vähän etäisyyttä blogimaailmaan ja kasaillut itseäni. Keskiviikkona oli itseasiassa ihan hyvä päivä ensimmäistä kertaa sitten hoidon keskeytyksen. Aurinkoisella säällä ja puheluilla kahden vertaisystävän kanssa oli varmasti tekemistä asian kanssa. Seuraavana yönä alkoikin sitten menkat (3 pv aiemmin kuin odotin!). Aina stimulaation jälkeiset menkat ovat aika kauheat, mutta tämä on ollut kyllä kaikken pahinta, vaikka ei edes Lugeja ollut. Heräsin siis toissa yönä koviin kipuihin ja unisaldoksi jäi n. 4 tuntia. Aamuyö ja aamu meni sohvalla kippurassa ja Ibumaxia vetäen. Onneksi olo helpotti sen verran, että pääsin kuitenkin lähtemään sairaalalle, kun minulla oli aika polin terapeutille. Sen jälkeen kävin ystäväni ja kummityttöni luona kyläilemässä ja se teki mielelle hyvää. Illalla olo taas paheni ja makasin sohvalla, itkeskelin ja vedin sitä Ibumaxia. Tuli myös huono olo ja aika hutera, taisi mennä sitä lääkettä vähän liikaa... Mutta kun ei parasetamolia ollut. Polin terapeutti suositteli kokeilemaan ibuprofeeni-parasetamoli -cocktailia ja tänään pitääkin suunnistaa apteekkiin. Vieläkin on huono olo ja tulva senkun jatkuu. On siellä siis taas se limis vissiin ihan kunnolliseksi päässyt kasvamaan.

Eilen tajusin, että tällä hetkellä minulle kyllä tekee tosi hyvää tuo terapiatyyppinen mielenhoito. Mentiin eilen aika syvälle ja senkin takia olin loppupäivän aika väsyksissä. Jotenkin en olisi osannut ajatella, että menneisyydellä on vaikutuksensa myös tähän nyt kokemaani kriisiin. Luulin, että asiat on käyty läpi ja taputeltu loppuun silloin aikanaan (n. 10 v sitten), kun muutaman vuoden terapia- ja lääkitysrupeama oli ohi. Ehei, ei se olekaan niin. Kyllä niitä asioita näköjään pulpahtelee pintaan edelleenkin. Muistan toki, että silloin aikanaan viimeisellä terapiakäynnillä hoitaja sanoi, että minun täytyy varautua siihen, että kun elämässä tulee isoja muutoksia tai kriisejä (otti vielä esimerkiksi silloin raskauden!) minulla on todennäköisesti tarvetta psyykkiseen tukeen ja kannattaa ottaa yhteys mielenterveyskeskukseen. Riski masennuksen uusimiseen on verrattain korkea. Ja tässä sitä nyt ollaan. Onneksi minä saan kuitenkin hoitoa tuolla omalla polilla ja oikeasti tähän tiettyyn kriisiin erikoistuneelta hoitajalta. Ei miekkarissa välttämättä saisi sellaista psykologia/hoitajaa, jolla olisi kokemusta lapsettomuuskriisin hoitamisesta. Eilen siis menneitäkin vähän pengottiin, ja vaikka se tuntui epämukavalta, niin ilmeisesti se on nyt tarpeellista, koska oloni helpottui. Pohdimme lisäksi niitä asioita, joihin minun nyt täytyy keskittyä. Kaksi positiivista sanaa ovat toivo ja luottamus. Noista pitäisi nyt saada kunnon ote ja pitää tiukasti kiinni. Toivo siitä, että me vielä onnistumme ja meillä on edelleen mahdollisuus saada se lapsi. Luottamus omaan itseeni (tämä on kaikkein vaikeinta!) sekä myös polin henkilökuntaan. Minun ei tarvitse kantaa huolta kaikesta mikä näihin hoitoihin liittyy, vaan se on lääkäreiden asia. Ja aina pitää uskaltaa kysyä, kun jokin asia huolettaa tai mietityttää. Ei saa jäädä yksin pohtimaan ja pyörittelemään näitä asioita. Minulle on kasaantunut aikamoinen vuori huolenaiheita, ja niistä pitää antaa osa toisten harteille. Tässä on nyt minulle kovin paljon asioita käsiteltäväksi, yritän mennä askel kerrallaan oikeaan suuntaan. Ja itse hoidon kannalta yritän nyt ajatella myös vain yhtä vaihetta kerrallaan enkä käsikirjoita koko hoitoa loppuun asti valmiiksi niinkuin edellisillä kerroilla.

Sen verran seuraavan hoidon aikataulusta, että suunnittelukäynti on 6.3., eli siihen ei ole kuin 1,5 viikkoa aikaa! Menen ihan luottavaisin mielin, sillä silloin lääkärinä on tuuraamassa TYKS:sta sama, joka teki minulle molemmat folliultrat viime syksynä 1. ICSIn yhteydessä. Hänestä jäi tosi positiivinen ja asiantunteva kuva. Nyt vaan pitää yrittää saada kysytyksi ne kaikki mieltä painavat kysymykset! Jos kaikki on ok ja lyhyellä kaavalla mennään, Primolut alkaisi 2 viikon päästä ja laskeskelin mahdollisen punktion osuvat huhtikuun alkuun.