Ikävä

Miten voi tuntea ikävää sellaista kohtaan, mitä ei ole edes olemassa? Miten voi tuntea menetyksen tunteita jotain sellaista kohtaan, jota ei ole koskaan ollutkaan? En minä voi tietää, miltä tuntuisi saada positiivinen tulos raskaustestiin. En tiedä, miltä raskaus tuntuu. Millaistahan olisikaan herätä joka aamu tietoisena siitä, että sisälläni kasvaa oma lapseni? Ihan oma, niin pitkään toivottu. En tiedä mitään siitä loppuraskauden tukaluudesta, kun odotetaan, että joko, joko! Puhumattakaan synnytyksestä, siihen liittyvästä onnesta, pelosta ja kivuista. Ja siitä, kun ensi kerran saa oman lapsen syliinsä. Miltähän se tuntuu? En tiedä myöskään mitään siitä kaikesta uudesta, mitä juuri maailmaan tullut pieni ihminen tuo mukanaan, miten se mullistaa elämän. En tiedä imettämisestä, yövalvomisista vauvan kanssa, tutustumisesta aivan uuteen persoonaan. Minulla ei ole käsitystäkään siitä onnesta ja rakkauden määrästä, mitä oma lapsi saa tuntemaan. Enkä tiedä sitä huolta ja pelkoa lapsen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, mikä vanhempien mukana kulkee varmasti koko loppuelämän. Miltähän tuntuu, kun lapsi katsoo luottavaisin silmin ja sanoo: "äiti"?

En minä voi tietää. Silti minä ikävöin noita kokemuksia ja pelkään, ettei niin koskaan tapahdu. Näitä kaikkia olen ajatellut paljon. Viime aikoina vähemmän, sillä niiden ajattelu saa tuskan sisällä vaan kasvamaan. Alkaa ahdistaa, rintaa painaa ja mahanpohjalla tuntuu kireä möykky. Kyyneleet tulvivat väkisinkin silmiin, ahdistuksen on päästävä jotenkin ulos. Itku helpottaa hetkeksi, mutta jokin sisälläni etsii ulospääsyä. Ihan kuin häkkiin suljettu lintu, joka tuntee olevansa ansassa eikä löydä tietä ulos. Sen nimi on Pelko. Jos en ikinä saa kokea sitä tunnetta, kun raskaustesti näyttää positiivista? Jos en ikinä saa tuntea ensimmäisiä raskausoireita, ultraääniä (jotain muutakin kuin pelkkiä munasarjoja ja tyhjää kohtua!), mahankasvua, odotusta, jännitystä, ensimmäisiä pienenpieniä potkuja, sitten vähän lujempia. Jos en koskaan saa kokea synnytystä kaikkine kipuineenkin. Sitä onnentunnetta ja näkyä meidän omasta lapsesta ensimmäistä kertaa isänsä sylissä. Syöttämistä, yövalvomisia, kehittymisen ja kasvamisen seuraamista, äidinrakkautta, onnea, huolta ja pelkoa. Kaikkea sitä, mikä kuuluu äitiyteen. Kaikkea sitä, mikä kuuluu niin olennaisena osana naisen elämään, on aina kuulunut. Enkö minä saakaan olla osa tuota ketjua?

Eilen illalla nukkumaanmennessä sanoin miehelleni, että minä en ole koskaan elämässäni vielä pelännyt niin paljon, kuin pelkään nyt. Mies kysyi, että lapsettomuuttako pelkäät? Vastasin, että niin, sitä, ettei minusta koskaan sittenkään tule äitiä. Mies rutisti minua ja oli hiljaa. Eipä siihen sanoja löydykään.