Sen kanssa pitää vaan opetella elämään

Niin. Siinäpä se. Rankkaa. Vaikka kuinka on onnellinen toisten puolesta eikä haluaisi olla kateellinen niille, joilla on lapsi(a) tai sellainen tulossa, niin ei siitä vaan pääse. Rankkaa se on edelleen. Ja rankkaa se tulee varmaan aina olemaankin. Sen kanssa pitää vaan opetella elämään.

Koko kesän olen yrittänyt olla ajattelematta sitä meidän viimeistä pientä alkiota pakkasessa satojen kilometrien päässä. Ja ottaa rennosti, kerätä voimia. Joka ikinen päivä se silti on ollut mielessä. Ei ole kulunut yhtäkään päivää ilman niitä ajatuksia. Niin iso asia se minulle on. Maailman isoin asia. Pitkään jouduin keräämään rohkeutta, että saisin soitettua klinikalle ja sovittua PASsista. Ajatus soittamisesta ja asian konkretisoitumisesta ahdisti vaan liikaa. Pelotti. Ahdistaa ja pelottaa edelleen. Tänään kuitenkin viimein soitin.

Oli helpottavaa jutella klinikan sairaanhoitajan kanssa, joka osasi kyllä puheillaan rauhoittaa panikoivaa mieltäni. Sovimme, että aletaan hommiin ei vielä seuraavassa, vaan sitä seuraavassa kierrossa. Eli mahdollinen siirto osuisi sitten lokakuulle. Kirjoitan mahdollinen, koska en vaan pysty mitenkään ajattelemaan sitä siirtoa varmasti tapahtuvana asiana, vaikka kuinka blastokystin selviäminen sulatuksesta hengissä on yli 90% luokkaa. Joku kuuluu siihen kymmeneen prosenttiin. Aivan kuin joku kuuluu siihen 20 prosenttiin, joka ei lasta hoidoista huolimatta koskaan saa. Meidän kokemuksilla enpä ihmettelisi, jos kuuluisimme näihin molempiin vähemmistöihin. 

Nyt lääkärimme on tehnyt meille suunnitelman PAS:iin ja se tulee meille postissa kotiin. Sen tiedän, että alunperinkin kaavaillulla Letrozol+Ovitrelle -cocktaililla mennään. Olin huolissani siitä, että kun/jos ei ovulaaiota tule. Mutta tuo Ovitrelle pistetään juuri siksi, että ei tarvitse huolehtia siitä ovulaatiosta. Se kevensi mieltä, koska minulle suuri stressinaihe kaiken muun päälle on tässä ollut se, että jos ei ovulaatiota tule. Myöskään mahdolliset vuodot, joita Letrot minulle aiheuttivat, kun alkukesästä niitä käytin, eivät haittaa. Kyllä minä nyt vaan luotan siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään. Pakkohan minun on luottaa. 

Puhelun jälkeen alkoi vapina. Se oli pelkoa ja ahdistusta, mutta myös helpotusta. Enää ei tarvitse miettiä sitä, että milloin me siihen lähdetään. Nyt se on päätetty ja siinä pysytään. Nyt on vaan yritettävä elää päivä ja askel kerrallaan ja yritettävä olla miettimättä liikaa lopputulosta. Sitä ehtii miettiä sitten kun tämä on ohi. Koko loppuelämän. Suuntaan tai toiseen, tämä syksy muuttaa meidän elämämme. Tämä syksy näyttää, joudummeko luopumaan lapsihaaveista lopullisesti. Se on sitten taas asia, joka täytyy käsitellä erikseen ja sen kanssa pitää vaan opetella elämään.