Lahjamunasolulapsen vanhemmuus?

Olen jonkin verran viime aikoina pohtinut, millaista olisi olla lahjamunasolulapsen äiti. Varmaankin siksi, kun tähän aiheeseen on nyt vähän pakkokin paneutua tulevan psykologisen neuvonnan (jonka aikaa ei olla vielä varattu) vuoksi. Siellä kun on tarkoitus käydä vanhemmuuteen liittyviä asioita läpi.

Niin, millainen äiti olisin? Olisiko minusta ylipäänsä äidiksi? Olen luonteeltani hyvin itsekriittinen, ja olen alkanut jonkin verran epäillä kykyäni kasvattaa kunnollinen ihminen. Miten minä osaan olla vastuussa pienen ihmisen hyvinvoinnista? Pienen, joka on täysin riippuvainen minusta? Jonka koko tuleva elämä rakentuu melko pitkälti sille pohjalle, mikälaiset eväät hän kotoa ensimmäisten vuosien aikana saa. Harvojen täytyy näitä asioita miettiä vuosikausia siitä, kun on aika antaa lapsen tulla. Moni ei välttämättä näitä asioita ajattele etukäteen ollenkaan. Tai ajattelee vasta sitten, kun se lapsi on jo tulollaan. Niin, useinhan ajatellaan, että siihen vanhemmuuteen kyllä kasvetaan sitten kun se aika on.

Mutta me joudumme/saamme pohtia näitä jo ennen kuin sitä lasta on edes laboratoriossa yritetty alulle saada. Ja kun oikein ajattelemalla ajattelee, niin hitsi vie! Onko se äitiys sitten tosiaan niin kamalan vaikea asia? Miten ihmeessä, kun kuitenkin sen toisaalta pitäisi olla naiselle se maailman luonnollisin asia. Mitä enemmän pohtii, sitä enemmän epäilee. Tiedän, että varsinkin näiden kokemusten jälkeen jos joskus vielä saisin olla äiti, olisin varmasti varsinainen leijonaemo. Olen pohtinut sitä, että olisinko liian suojeleva? Oikeasti olen sellaista pumpulissa kasvattamista vastaan, mutta sortuisinko siihen itse oman lapsen kohdalla? Hemmottelisinko hänet piloille, kun vihdoin saisin omalle lapselle ostaa kaikkea ihanaa? Pitäisinkö hänet liian kainalossa? Pelkäisinkö joka ikinen päivä sitä, että menettäisin hänet?

Haluaisin olla sellainen turvallinen äiti, jonka luo voi tulla asian kuin asian kanssa. Jonka syli on aina avoinna. Mutta joka osaa kuitenkin antaa lapselle myös hänen oman tilansa, jonka jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee. Haluaisin opettaa lapselleni, kuinka paljon maailmassa on kauniita ja hyviä asioita. Niin luonnonluomia kuin ihmisen aikaansaamiakin. Samalla kuitenkin tehdä selväksi, että kaikkeen ja kaikkiin ei pidä luottaa. Haluaisin kertoa lapselleni, kuinka hän on paras juuri omana itsenään. Kukaan muu ei voisi hänen paikkaansa ottaa eikä häntä korvata. Kuinka arvokas hän olisi. Kuinka haluttu ja toivottu. Ja kuinka jokainen ihminen tällä maapallolla on yhtä arvokas.

Niin, miten nämä ajatukset sitten eroavat siitä, millainen äiti olisin omasta munasolustani alkunsa saaneelle lapselle? Eivät niin mitenkään. Ainoa ero tässä on se, että lapselle tulisi kertoa hänen alkuperästään ja toivoa, että tietoisuus siitä ei koskaan vaikuttaisi äiti-lapsi -suhteeseemme. Että lapsesta tuntuisi, että minä olen hänen oikea äitinsä samalla tavalla kuin minä varmasti tuntisin hänen olevan minun lapseni. Hänet kohdussani kasvattanut, synnyttänyt ja, mikä tärkeintä, häntä omana itsenään rakastanut ensi hetkestä alkaen.

Niin, ja aivan kuin miehenikin taannoin minulle totesi: täytyykö siitä lapsesta koko ajan sanoa, että lahjamunasolulapsi? Eikö riitä, että sanoo pelkästään lapsi? Niinpä. Meidän lapsi, jos meille se onni joskus suodaan.