Päänsisäisiä juttuja

Meillähän oli vähän auki se, onnistummeko löytämään kotikaupungistamme sellaista psykologia, jolla olisi kokemusta lahjasoluneuvonnasta. Se oli klinikan ehtona, että kokemusta täytyy olla, eikä ketä tahansa "rivipsykologia" kelpuuteta. No, mielestämme meillä kävikin aivan mahtava tuuri, kun klinikka kelpuutti meidän neuvojaksemme saman tutun ja turvallisen seksuaaliterapeutin, joka piti meille IVF-neuvonnankin, ja jonka luona kävin monet kerrat juttelemassa silloin polin hoitojen aikana. Hän on tätä nykyä siirtynyt yksityiselle sektorille ja pitää vastaanottoa samassa gynekologikeskuksessa, jossa aion sitten ensi syksynä käydä sen munasarjaultran ja mahdollisen hoidon aikana seurantaultrat. Hyvä, kun saa täällä päässä kaikki toiminnot keskitettyä yhteen paikkaan. Hänellä on tätä nykyä myös erityistason psykoterapeutin pätevyys ja onneksi se riitti myös klinikalle, vaikka hänellä ei varsinaista psykologin koulutusta olekaan.

Vähän kyllä jännitti ensin, että hyväksyykö Dextra hänet neuvojaksemme, kun hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lahjaMUNAsoluneuvonnasta. Mutta lahjasiittiöistä ja -alkioista oli, joten onneksi klinikka katsoi sen riittäväksi kokemukseksi. Meille ainakin tämä oli helpotus. Tämä henkilö kuitenkin tuntee meidän koko tämän lapsettomuushistorian ja minun masennukset ja muut henkiset ja fyysisetkin kipuilut koko matkan ajalta. On paljon helpompaa avautua hänelle nyt tästäkin aiheesta, kun ei ensin tarvitse selittää kaikkea alusta asti. Neuvonnassa on siis tarkoitus keskustella kaikesta mahdollisesta hoitoon liittyvästä, sekä myös raskauteen ja synnytykseen liittyvistä tunteista. Myös vanhemmuutta käydään läpi, sekä meidän parisuhdetta. Palataan varmaan myös menneeseen jonkin verran. Johtoajatuksena tässä lienee se, että me ymmärretään mihin ollaan lähdössä ja ollaan sinut asian kanssa. Jonkinlainen lausunto meistä sitten Dextralle lähtee. Aikaa emme ole vielä sopineet, mutta tarkoitus olisi varata se tässä lähiaikoina varmaankin toukokuulle.

Minulla on varmaan jollain tapaa suruprosessi vielä kesken. Tuleeko siitä koskaan täysin valmista, tai täytyykö tullakaan? Kyllä varmasti sitten, jos sen oman vauvamme vielä joskus syliini saan. Omaa suremista on vaikeuttanut omalta osaltaan mielialalääkitys, jonka siis aloitin silloin kaksi vuotta sitten. Nyt olen purkuvaiheessa! Aloitin perjantaina kuuden viikon jakson, jonka aikana on tavoitteena purkaa lääke kokonaan käytöstä. Tätä toki edelsi puhelinneuvottelu lääkärin kanssa. En omin päin sentään tähän lähtenyt. Etenen varovasti niin, että kun annokseni on tähän asti ollut 30 mg/vrk (se on melko suuri annos), seuraavat kaksi viikkoa otan 20 mg, sitten kaksi viikkoa 15 mg ja viimeiset kaksi viikkoa 10 mg. Ja sitten se loppuu. Vähän minua jännittää, että miten tämä tulee menemään. Onneksi lopetus tehdään tosi maltillisesti suht pitkällä aikavälillä.

Mitä minä sitten odotan? Olen kyllä tietoinen, että lopetuksen jälkeen saattaa tulla hetkellinen notkahdus mielialassa. Onneksi on kohta kesä, se varmasti helpottaa! Odotan myös, että hyökyykö se suru sitten aallon lailla päälleni vai tuleeko se vähitellen vai tuleeko ollenkaan? Onneksi voin sitten tarvittaessa mennä vaikka puhumaan tuon tutun psykoterapeutin kanssa, jos tunteita on äkkiseltään vaikea hallita ja hillitä. Myös läheisille on hyvä tuoda julki tämä tilanne, että ei tule isona yllätyksenä, jos yhtäkkiä saatankin olla alakuloisempi ja surullisempi. Jospa tästä selviäisi ilman isompia aallokoita! :)