Back on the roller coaster?

Nyt on taas vähän palauduttu maanpinnalle viikon takaisesta hehkutusolosta. Pieni pelko mielessä: tästäkö se taas alkaa? Se tunteiden vuoristorata, jossa välillä leijaillaan pää pilvissä ja sitten kohta taas realiteetit iskee päin naamaa ja tullaan ryminällä alas. Been there done that, too many times!

Olen viimeisen parin vuoden aikana, kun tämä blogi on ollut olemassa, kirjoittanut aika monta kertaa toivon ja pelon vuorottelusta lapsettomuushoitojen keskellä. Nyt se toivo on korkeammalla kuin koskaan sitten ensimmäisen ICSIn, josta alamäki alkoi. Mutta nyt on taas se pelkokin hiippailemassa pikku hiljaa estradille. Mitä minä pelkään?

1. Minulla on puhelinaika varattuna tk-lääkärille ensi torstaiksi. Tarkoituksenani on keskustella Sepram-lääkitykseni purkamisesta. Aloitin lääkityksen kesäkuussa 2012, kun hoitojen epäonnistumisten ja varsinkin sen pakastuskatastrofin jälkeen en vaan enää jaksanut, ja tarvitsin apua mielialan kohottamiseen. Nyt olen jo jonkin aikaa miettinyt, että haluaisin eroon tuosta lääkityksestä. Minusta tuntuu, että siitä alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä suurin syy on se, että seksihaluni ovat kadonneet lähes täydellisesti. Joskus saattaa tietyssä kuukauden vaiheessa (ovulaatiopa tietty) vähän tehdä mieli, mutta muuten ei. Ja silloin harvoin kun mistään innostun, ei se tunnu läheskään yhtä hyvältä kuin joskus ennen. Nämän libido-vaikutukset ovat hyvin yleisiä sivuvaikutuksia tuon lääkkeen kanssa. Toinen tärkeä syy on se, että en pysty itkemään. Kesän 2012 jälkeen olen itkenyt kunnolla alle viisi kertaa. Viimeksi viime toukokuussa viimeisen punktion jälkeen. Sen jälkeen vaan sellaisia puolivillaisia yrityksiä, jotka eivät tuo helpotusta. Kaipaan kunnon puhdistavaa itkua. Pelkään kuitenkin, että pärjäänkö ilman lääkettä? Entä jos vajoan taas pohjalle?

2. Vasemmassa munasarjassani oleva endometriooma. Pelkään, että se kasvaa ja että joudun taas laparoskopiaan. Toisaalta taas tuntuu, että kunpa se leikattaisiin pois joka tapauksessa. Kunpa veisivät koko munasarjan, koska minähän en sitä tarvitse. Eipähän olisi enää kasvualustana millekään kystille, endometrioomille tai kasvaimille. Pärjäisin luultavasti yhdelläkin munasarjalla estrogeenin tuotannon kannalta ja sitten taas lisääntymisen näkökulmasta vasen munasarjanihan on täysi turhake. Tätä nyt joudun pallottelemaan mielessäni jonnekin tuonne syksyyn asti.

3. Epäonnistuminen. Vaikka kuinka mielessäni on nyt toivoa onnistumisesta enemmän kuin koskaan, niin kyllä se epäonnistumisen pelkokin siellä vaanii edelleen. Nyt keskustelupalstat pannaan! En ole aikoihin lapsettomuuspalstoilla pyörinytkään, mutta nyt olen vähän käynyt lukemassa nimenomaan lahjamunasoluhoitokeskusteluja. Kyllähän siellä on monta onnistumistarinaa, jotka tuovat toivoa, mutta sitten myös niitä epäonnistujia. Kuinka lahjoittajankaan soluista ei saada kunnon alkioita tai sitten jos saadaankin, ne eivät vaan kiinnity. Ja meillähän on sovittu, että vain yksi lahjoituskerta käydään ja se on sitten siinä, jos ei onnistu. Niin, mitä sitten jos ei onnistu? Miten siitäkin sitten selviää? Tätä epäonnistumisaspektia en suostunut aiemmin ajattelemaan, mutta nyt kun olen lukenut, että niinkin voi todellakin lahjasoluillakin käydä, on pelko siitä taas tullut. Eli nyt täytyy vahvistaa positiivista ajattelua ja pysyä poissa niiltä palstoilta!

Tänään on ollut vähän vaikea päivä, mutta onneksi mies on jaksanut kuunnella. Kyllä hän nyt on jotenkin tainnut ymmärtää joitain asioita, mitä ei aiemmin hoitojen aikana oikein tajunnut. Ihanaa, kun hän nyt antaa minun puhua vapaasti tunteistani eikä heti ahdistu itse, vaan on ottanut enemmän tukevan roolin. Myös eilinen pitkä puhelu kohtalotoveri-ystävän kanssa teki hyvää. On se vaan taas todettava, että on aivan eri asia puhua näistä sellaiselle, joka itse pyörii samojen ajatusten keskellä kuin sellaisten, joilla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta. Vaikka kaikkien rakkaiden tuki on tietystikin yhtä tärkeää! <3



Piristystä kauppareissulta :)