Kyyneleet karkuteillä

Alan taas tuntea. Tällä viikolla olen nauranut kaksi kertaa niin, että ihan säikähdin itseäni. Apua, enhän minä naura näin? En ole nauranut tällä tavalla moneen vuoteen. Siksi, kun olin niin surullinen. Kahteen vuoteen en ole nauranut näin siksi, kun kaikki tunteet ovat olleet vaimennettuina lääkityksen takia. Nyt lääkityksen purkua on kaksi viikkoa takana ja annosta on taas pienennetty. Myös surun tunne on pikku hiljaa alkanut hiipiä tietoisuuteeni. Sitä minun on vaikea käsitellä.

Eilen sain kutsun hautajaisiin, jotka ovat ensi perjantaina. Tiesin tämän henkilön kuolleen jo tammikuussa, kun hän katosi. Nyt hänet viimein löydettiin, jäiden lähdettyä. Kyseessä on nuori henkilö, johon olin vasta viime vuonna ystävystynyt. Meissä on oli paljon samaa. Olen ollut toki surullinen hänen katoamisestaan lähtien, mutta kun nyt asialle tuli viimeinkin se lopullinen selvyys, tuntuu suru syvemmältä. Enkä ole voinut tuntea surua lääkityksen takia, niin se on jäänyt osaltaan käsittelemättä. Eilen sanoin miehelleni, että kamala kun tuntuu pahalta! Suru tuntuu todella epämukavalta. Sitä on vaikea edes selittää. Ihan kuin sisälläni olisi joku epämukava möykky, joka tahtoo ulos. Vielä se ei kuitenkaan ole valmis tulemaan. Vielä siellä joku estää. Jos saan luvan töistä mennä sinne hautajaisiin, niin se on varmasti hyvin raskas päivä. En ole varma, pärjäänkö vielä sen kanssa, jos se suru sitten siellä vyöryy yli. Kun näen tämän ihmisen perheen ja kaikki läheiset, joita tämä sattuu kaikkein eniten. Kun ymmärrän, etten enää itsekään koskaan näe tätä ihanaa, herttaista nuorta naista, jonka kanssa meillä oli hyvinkin syvällisiä keskusteluja.

Myös tahattomasta lapsettomuudesta aiheutuvaa surua verrataan jossain määrin läheisen ihmisen kuolemaan. Joskus ajattelin, että eihän se ole ollenkaan sama asia. Ei se sama olekaan, mutta kyllä siinä surussa on samankaltaisia piirteitä. Jokaisen suru on oma, ja jokainen tuntee sen omalla tavallaan. Minä kyllä tunnen, että olen menettänyt jonkun itselleni hyvin tärkeän, kun en ole saanut sitä lasta, jota olen aina kaivannut. Olen menettänyt ison palasen koko elämästäni, kun en saa elää sitä perhe-elämää, äitiyttä, joka on aina ollut suurin päämäärä elämässäni. Olen jättänyt vielä tämän surun käsittelemisen kesken. En ole uskaltanut antaa sen surun tulla muulloin kun niinä hetkinä, jolloin se on ollut ajankohtaista. Kuten sen puhelinsoiton jälkeen, että alkiomme kuolivat pakastelaitteen vian vuoksi. Se olikin se viimeinen pisara, josta en enää selvinnyt ilman, että tarvitsin hengähdystaukoa kaikelle kokemallemme mielenmyrrellykselle. Siitä on nyt kaksi vuotta.

Vuosi sitten suru myllersi sinä päivänä, kun takana oli viimeinen, vaikea hoito. Se hirveä punktio, josta emme sitten saaneet edes yhtä ainoaa solua. Silloin tuntui, että nyt hajoaa pää. Itkin kovasti siellä lepotilassa, mutta ei se kaikki tullut ulos silloinkaan. Pää tuntui räjähtävän. Ei se möykky tullut ulos, kun siellä oli ne estot päällä. Se olikin viimeinen kunnon itku. Tarvitsen kunnollista, puhdistavaa itkua. Mutta minua pelottaa, että mitä siitä seuraa, kun se möykky on ollut siellä niin kauan. Onko minun ihan pakko käsitellä tätä surua? Jospa en ole vielä siihen valmis? Vielähän meillä on kuitenkin se yksi mahdollisuus onnistua. Mutta jos edes pienen palan siitä möykystä saisi purettua. Pieni itku edes. Pieni puhdistus.

Kuva