Huolia ja pakkomielteitä

Blogistani uhkaa tulla yksi pitkä valitusvirsi. Mutta minkäs teet, kun elämä on tämmöistä. Mielenpurkupaikaksihan minä tämän aioinkin. On se kumma, kun kaksi viimeistä vuotta on joka kuukausi toivonut, että menkat eivät alakaan, niin kyllähän ne sieltä alkoivat. Joka ikinen kuukausi. Kuukausi kerrallaan pettymyksestä toiseen tässä on eletty jo enemmän kuin tarpeeksi. Minulla on luonnostaan lyhyt kierto ja minulle sanottiin aina, että olen onnekas, sillä myös uuteen yritykseen pääsemme useammin. En vain jostain kumman syystä todellakaan tunne itseäni onnekkaaksi, niitä pettymyksiäkin on sitten kertynyt saman verran. Olen lakannut laskemasta yrityskiertoja jo ajat sitten, mutta kyllähän niitä on kertynyt sellaiset 25-28. Ja nyt, kun kerrankin oikein odotan, että ne menkat alkaisivat, niin eihän niitä pirulaisia näy ei kuulu missään! Kp 30 mennään ja ei tuhrun tuhrua. Ja sen tyhjennysvuodon pitää tulla ennen hoidon alkua, ainakin siinä luulossa olen. Ärsyttävää, kun oireet ovat kestäneet jo viikon, mutta ilman vuotoa. Itse asiassa tänään ei ole edes mahaakaan enää juilinut niinkuin vielä esimerkiksi eilen. Googletin kyllä, että Procren voi myöhästyttää menkkoja, mutta mitenhän pitkään lie? Onneksi se 0-ultra on vasta 26.9., että ehtiväthän ne vielä alkaa, mutta kuitenkin jo huolestuttaa. Minulla kun on tapana huolestua aina ja kaikesta.

Lisäksi olen hiukan huolissani ajatuksistani laihdutuksen suhteen ja olen itsekseni mietiskellyt, että minulla taitaa olla vähän ongelmaa sen kanssa. Siis henkisellä puolella. Ikinä mikään ei ole tarpeeksi hyvä ja tavoitteeni ovat tämän elämäntilanteen huomioonottaen turhan tiukat. Laihtumisesta on tullut ehkä lievästi pakkomielle. Mutta kun minun pitää laihtua! Kerroin itse asiassa näistä ajatuksistani tänään myös rakkaalle ystävälleni shoppailun lomassa. Hän oli kyllä samoilla linjoilla ajatusteni kanssa, joten en ehkä ihan väärässä ole. Miehellekin puhuin tänään siitä ja hän sanoi, että turha hänen on edes sanoa mitään, kun on jo kauan yrittänyt, mutta en usko häntä. Se masensi minua lisää, ja jostain minun nyt täytyisi löytää voimaa kääntää kurssi toiseen suuntaan. Siis laihtua toki haluan edelleenkin, mutta en henkisen terveyteni kustannuksella. Enkä myöskään halua vaarantaa tulevaa hoitoa liiallisella kehon stressaamisella. Lasken siis suosiolla kalorivajetta alemmas ja käyn salilla vain oman hyvinvointini vuoksi, en niinkään sen laihtumistavoitteen. Hitsit, ja kun tuon päästin näppiksestä, heti tuli ajatus, että uskonkohan tuohon itsekään..? Paino junnaa taas kalorivajeista huolimatta, se voi toki nyt johtua siitäkin, kun kroppa on aika sekaisin tuosta hormonimyllerryksestä. Mutta se junnaaminen stressaa mieltä ihan älyttömästi ja siitä seuraa taas liian kova treeni ja liian suuret kalorivajeet. Tuota nyt siis yritän välttää. Olen nyt ihan tajuttoman väsynyt ja tunnen, että keho taitaa käydä vähän ylikierroksilla. Herkutellut olen kyllä viime aikoina mielestäni liikaa, mutta sitten on niitä päiviä, jolloin kalorivaje on epäterveellinen. Se syö voimia. No, nyt kirjoitin nämä ajatukseni tänne, joten kai minun pitäisi yrittää tehdä asialle jotain. Treeneistä en silti luovu eikä minun mielestäni pidäkään niin kauan kun se ei tunnu pahalta.

Hirveän masentavaa tekstiä, mutta vähän sellainen on nyt mielikin.