Nyt kun olen sairaana maannut kotona, minulla on ollut aikaa lukea pinkka kirjastosta lainaamiani Fit-lehtiä. Pidän kyseisestä lehdestä, mielestäni siinä on hyviä liikunta- ja ravintovinkkejä sekä myös muita hyvinvointiin ja yleisestikin elämän eri osa-alueisiin liittyviä juttuja. Kuitenkin, kun olen nyt lukenut useita lehtiä parilta eri vuodelta, alkaa huomata että samat jutut ne pyörivät siellä, otsikot ehkä muuttuvat. Aina kun on kyse esimerkiksi painonhallinnasta ja laihduttamisesta, päädytään jutussa lopulta johtopäätökseen, että "tärkeintä on riittävän monipuolinen ja terveellinen ruokavalio sekä säännöllinen liikunta". Tottahan se on ja jokainen sen tietää.
Erityisesti nyt kiinnitin huomiota juttuihin, joissa kohteena olivat eri ikäiset naiset. Yleensä ikäryhmät olivat 20 +, 30 + ja 40+ -ikäiset, ilmeisesti siis lehden suurimmat lukijaryhmät. Juttuja oli tietylle ikäryhmälle sopivista ruokavalioista, kuntoilusta, eri liikuntamuodoista ja kauneudenhoidosta. Syy, miksi tähän nyt tartun, on se kuinka rankasti tajuntaani iskostui, että minä en ole tyypillinen 30+-vuotias, sillä olen lapseton. Kaikista eniten tähän ikäryhmään liitettiin aina se perhe ja lastenkasvatusrumba. Joka asiassa tuli vastaan ohjeistuksia alkaen tyyliin "lasten, työn ja vapaa-ajan välillä...", "muistathan raskausaikana ja synnytyksen jälkeen...". En millään tavalla kritisoi näitä lähestymistapoja, sillä tottahan se on, että ikäiseni ovat yleensä jo vähintään sen yhden lapsen saaneet ja lisääkin tulossa. Ja siinä sitten yhdistellään työ- ja perhe-elämän kiemuroita. Aloin vain tuntea suunnatonta ulkopuolisuuden tunnetta. Minä en kuulu siihen joukkoon, joka miettii lastenhoitokuvioita, välipaloja, vaippaostoksia ja päiväunirytmejä. Minä en voi osallistua keskusteluun lastenkasvatusmetodeista tietäväisesti nyökytellen ja omia kokemuksia jakaen. En voi kertoa, että "meidän Maija se lähti kävelemään jo x kuukauden ikäisenä". En voi jakaa kokemuksiani huonosti nukutuista öistä vauvan kanssa "tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta kyllä se siitä helpottaa". En voi ottaa valokuvia pienistä tonttulakkisista palleroista, joiden kuvista saa niin söpöjä joulukortteja, joista kaikki varmasti ilahtuvat! Tällä hetkellä painajaismaisia ovat tilanteet, jossa joutuu olemaan kahden tai useamman pikkulapsen äidin seurassa. Siis että niitä äitejä on kaksi tai useampi. Näitä tilanteita on onneksi harvoin. Mutta silloin se suru ja ulkopuolisuus korostuu, koska pikkulasten äidithän puhuvat yleensä vain niistä pikkulapsistaan. Tietenkin, ihminenhän puhuu siitä, mikä elämässä on tärkeintä ja jos siinä on vielä toinen samassa tilanteessa oleva, niin juttua riittää. Kerropa siinä sitten väliin, että joo, kyllä minunkin munasoluni oli viime polikäynnillä jo 15 mm, ja kohdun limakalvokin näytti oikein hyvin kehittyneeltä!
Tiedän, että minua ei ole vielä loppuelämäkseni tuomittu jäämään tuon äitien piirin ulkopuolelle, mutta pahalta se silti tuntuu nyt. Olenhan siinä iässä.
Haluan täältä taustalta toivottaa tsemppiä hoitoihin ja voimia lapsettomuuden kanssa.
VastaaPoistaSain vuosien lapsettomuuden jälkeen lapsen muutamia kuukausia sitten ja vaikka en koekaan enää niitä samoja suruja, joista nyt kirjoitat, niin jotenkin nuo tunteet (muun muassa tuo kuvaamasi ulkopuolisuuden tunne) herättävät kovasti muistoja ja myötätuntoa. Toivottavasti sitä osaisi olla herkkävaistoinen lapsettomien seurassa, vaikka katseet ja puheet kääntyvätkin helposti lapseen nyt, kun hän elämässä on.
Kiitos kommentistasi! Se lämmittää mieltä ja kieltämättä lohdullista kuulla, että vuosien lapsettomuuden jälkeen olet saanut kokea äitiyden. Paljon onnea! :) Olen ajatellut itse, että vaikka hoidoilla tulevaisuudessa lapsen saisimme, lapsettomuuden kokemus on muuttanut minua pysyvästi. Luulen, että tämän kokeneet kokevatkin raskauden ja vanhemmuuden (ainakin aluksi) hieman eri tavalla kuin normiajassa ja/tai normaalisti raskaaksi tulleet.
VastaaPoistaOn ymmärrettävää, että kun on saanut lapsen, hän on elämän keskipiste ja hänestä haluaa puhua ja vertailla kokemuksia. Luulen, että me lapsettomuuden kokeneet osaamme kuitenkin eri tavalla ottaa lapsettomat humioon kuin moni sellainen, jolla ei ole tätä kokemusta. En jotenkin usko, että nämä tunteet ihan heti unohtuvat. Ja en tarkoittanut, ettenkö haluaisi tietää mitä toisten lapsille kuuluu. Tai no, en ehkä halua kuunnella puolituttujen tai tuntemattomien leperryksiä, mutta läheisteni lasten kuulumisista olen toki kiinnostunut. Onneksi ystäväni kuitenkin osaavat keskustella myös muista asioista.
Ulkopuolisuuden tunne, allekirjoitan. Mulla tuo jaksanko/haluanko kuunnella lapsiasioita vaihtelee todella paljon, riippuu varmaan mielialasta/kierron vaiheesta/kuun asennosta tms. Kuten sanoit, hyvien ystävien lasten kuulumiset kiinnostaa, kummin-kaiman-serkun-naapurin lasten kuulumiset: ei yhtään.
VastaaPoistaJa ne joulukortit! Voi jösses. Siitä aiheesta on muuten jossain blogissa käyty aika kiivas keskustelu :) En nyt vaan muista missä...
VastaaPoistaJep, kirjoitin niistä ah-niin-ällöttävistä-korteista viime joulun alla ja siihen tulikin sekä puolesta että vastaan kommentteja. :)
VastaaPoistaIhan samat ulkopuolisuuden tunteet täälläkin. En usko, että pystyn koskaan olemaan samalla tavalla lapsista puhuva äiti, kuin jotkut "helposti" raskaaksi tulleet tuttavani. Tai jos olen, tulkaa lyömään järkeä päähän.
Olen ajatellut, että vaikka saisin sen yhden lapsen joskus, jään silti jostain paitsi, koska olen aina haaveillut neljästä lapsesta. Joudun siis luopumaan joka tapauksessa. Itse ainoana lapsena pidän tärkeänä, että lapsellani olisi edes se yksi sisarus. Siispä hoidot ja lapsettomuus jatkuu myös lapsensaannin jälkeen. Kuten Simpukan sivuilla todetaan, on erilaisia lapsettomuus-kokemuksia. Mikäli sitä ensimmäistäkään lasta koskaan tulee..
Rubiini, joo kyllähän se ihan päivästäki riippuu, milloin jaksaa kuunnella mitäkin juttuja. Ja joskus on vaan niin ihanaa höpötellä ihan jostain muusta kuin lapsista tai lapsettomuudesta. On elämässä muutakin, vaikka välillä ei siltä tunnu... Minulla tuntui ekan kerran viime jouluna pahalta lapsijoulukortit. Aiemmin ihmettelin, miten joku voi loukkaantua sellaisesta. Nyt ymmärrän.
VastaaPoistaKerttu, kuule ihan samanlaisia mietteitä minulla! Aina olen halunnut enemmän kuin yhden lapsen. Itselläni on pikkuveli ja -sisko enkä voisi kuvitellakaan elämääni ja lapsuuttani ilman heitä. Jos oman lapsen saamme, haluaisin hänen saavan kokea myös sisarussuhteen. Niin hyvässä kuin pahassakin. :D
Ja tuosta jostain poisjäämisesta... Minusta tuntuu, että olen jäänyt pois jostain hyvin tärkeästä asiasta, vaikka hoidoilla lapsia saisimmekin. On jotenkin niin eri asia, kun raskauden suunnitteluun ja vauvan"tekoon" ei liity näitä kiemuroita, mitä meillä on. Se tapahtuu kliinisesti ja muiden ihmisten toimesta, vaikka solut ovatkin meidän. Minusta olen todellakin menettänyt jotain, jota ei voi korvata... Ja nämä ajatukseni eivät todellakaan vähennä sen mahdollisen tulevan lapsen arvoa, rakastan häntä jo vaikkei häntä ole olemassa kuin omissa kuvitelmissani. Ja sielläkin yhä harvemmin, kun on niin tuskallista haaveillakin nykyään. Mutta joo,m lähti taas vähän lapasesta, mutta toivottavasti pointti tuli selväksi. :)