Eilen koitti kauan odotettu päivä. Kävin rakkaan ystäväni luona katsomassa heidän esikoistaan. Ihana, ihana vauva! Ja minullekin niin tärkeä pieni kullannuppu. Kyllä siinä silmät kyyneltyivät, kun katselin pientä, viatonta nyyttiä. Miten ihmeellinen onkaan pieni ihmistaimi... Koko elämä edessä ja kaikki alkaa puhtaalta pöydältä.
Välillä muistelen kaiholla aikoja, kun oma yritys oli vasta aluillaan. Se oli kutkuttavan jännittävää aikaa ruusunpunaiset lasit silmillä. Siltikin, vaikka minulla oli jo valmiiksi vähän sellainen olo, että ei se vauva meille niin helposti tulekaan. Mutta silloin haaveilu oli sallittua ja kaikki oli mahdollista. Josko tämä olisi SE kierto! Kyllä, ensi kesänä meitä on jo kolme! Ihanaa, joko ensi jouluksi saamme ostaa pikkuisen tonttulakin? Tai vähintään: ensi jouluna minulta jää jouluviinit juomatta! Aikoinaan lueskelin myös netin vauvahaave-palstoja, nyt pysyn niistä kaukana. Jotenkin ärsyttävät viestit, joissa marmatetaan, että kun on yk 3 eikä vieläkään onnista. Ja sitten toinen lohduttaa, että meni meilläkin jopa puoli vuotta raskautumiseen. Katkeraa ja typerää tämä ärsyyntymiseni, tiedän. Siksi onkin parempi pysyä niistä poissa. Onneksi on olemassa myös kohtalotovereita. Tai no, onneksi ja onneksi, eihän tätä oikeasti kenellekään toivo. Mutta olen löytänyt oikein mahtavaa vertaistukea, mm. blogimaailmasta. Kiitos teille! <3 Ilman teitä ja tietoa siitä, että joku oikeasti tietää, miltä minusta tuntuu, olisi tämä varmaan vieläkin raskaampaa.
Sama juttu täällä noiden suunnitelmien suhteen, aikaisemmin suunnittelin tulevaa juurikin raskaus silmällä pitäen, vaikka tiesin, että ongelmia voi tulla. Kyllähän se riipii, kun tulee niitä hetkiä vastaan, joista etukäteen on kuvitellut toisenlaisia. Oltiin viime viikonloppuna häissä, joissa olin etukäteen keväällä ajatellut jo olevani raskaana, sen sijaan tuijottelin vieressä istuvan vauvamahaa. Nyt olen ajatellut, että nämä suunnitelmat pitää jättää taka-alalle, koska ne jotenkin vielä vahvistavat pettymystä. Siltikin ajatus välillä lähtee lentoon..
VastaaPoistaAikaisemmat suunnitelmasi kuulostaa tutulta. Ei koskaan olisi tullut mieleenkään, että "ensi juhannuksena lähdenkin sitten festareille, kun en ole vielä silloinkaan raskaana"...
VastaaPoistaOlen tehnyt blogiini hieman muutoksia ja sen pitäisi olla nyt helpommin luettavissa. Siis jos moinen kiinnostaa. :)
Alice: Sama juttu. Nykyisin en uskalla minäkään enää ajatella tulevaisuudesta niin, että jos olen raskaana tai meillä on vauva. Tai no, ehkä välillä lipsahtaa. Kuten nyt kun suunnittelemme ensi kesäksi WC:n remonttia, mieleen hiipii väkisinkin ajatus, että olis parempi tehdä alkukesäastä, jos loppukesästä täällä olis vauva. Sitten äkkiä moinen ajatus pois päästä, sillä en halua miettiä ensi kesänä, että tässä sitä ollaan, kahden edelleen, ja ihan sama milloin se remppa on.
VastaaPoistaRäsynukke: Joo itsekin olen alkanut suosia tuota käänteistä ajattelua. Kiitos infosta, tottakai kiinnostaa! :) Olisinkin ollut ihan ymmälläni kun en tuosta omasta linkistäni olisi päässyt kurkkimaan blogiasi. :D
Itse jätin yhden mökkiviikonlopun kokonaan väliin kun olin ajatellut olevani siellä ison mahan kanssa enkä kestänyt ajatusta mennä sinne ilman mahaa.
VastaaPoistaMuuten olen yrittänyt muuttaa elämääni niin, että kaikki mitä teen voisin tehdä myös raskaana tai vauvan kanssa. Tai teen vain lyhyen tähtäimen suunnitelmia toisenlaisista tekemisistä. Niin vältyn pettymyksiltä ja liialta haaveilulta.
Ja anteeksi, mutta välillä oikein pahan olon sattuessa sitä katkeroituu myös teille kohtalotovereille kaikesta typerästä, kuten hoitojen lukumäärästä suhteessa samassa ajassa itselle tehtyihin hoitoihin (miksi me ei päästä yrittämään yhtä usein!) tai luomuplussiin vaikkei ne johdakaan vauvaan asti. Itselle kun ei anneta tuollaisia mahdollisuuksia toivoon vaan kaikki on viety. Mutta sitten sitä toipuu synkkyydestään ja lukee blogeja jännittyneenä miten muiden hoidoissa käy ja elää mukana toisen yrityksissä täydellä sydämellä.
Kerttu, niinhän se on eikä sitä tarvitse pyydellä anteeksi. Aina on joku, jolla on asiat paremmin ja tottakai sekin aiheuttaa katkeruutta. Kyllä itsekin myönnän, että olen kateellinen niille, jotka onnistuvat "pelkästään" hormonihoidon tuella tai inseminaatiolla. Puhumattakaan luomuplussasta, vaikka olisikin lapsettomuustaustaa. Varsinkin kun meille sanottiin keväällä melko yksiselitteisesti, että (silloisilla spermatuloksilla) on hyvin epätodennäköistä onnistua luomusti. Mutta kyllähän niitäkin ihmeitä on sattunut, muille. Kyllä sitä kuitenkin on aina iloinen kohtalotovereiden puolesta kun joku plussaa, ja toivoo vilpittömästi, että kaikki menee hyvin loppuun saakka. Ja salaa toivoo, että seuraavan kerran olisi meidän vuoro...
VastaaPoista