Vapaapäivä. Pullataikina kohoamassa. Tunnin maraton-puhelu ystävän kanssa. Hyviä asioita juuri tässä päivässä. Ystävä-parka soitti minulle pahaa-aavistamatta ja nyt hänelle koitui tietysti jättilasku, kun oli niin paljon purppaistavaa. Mutta oli sitä onneksi puolin ja toisin. :) Ystävät. Mitä minä tekisin ilman heitä? Pakko sanoa, että olisin vielä paaaljon huonommassa jamassa henkisesti, jos minulla ei olisi heidän tukeaan. Kun on ystäviä, joiden tukeen voi luottaa tapahtuipa sitten mitä tahansa, on saanut lottovoiton. Se on paljon arvokkaampaa kuin mikään raha maailmassa. Kun sitä tukea ja ymmärrystä eniten kaipaa, kyllä silloin oikea ystävyys punnitaan.
Tärkeimmät ystäväni ovat astuneet elämääni eri vaiheissa. Pitkäaikaisimpaan ystävääni tutustuin jo 3-vuotiaana, toisen kanssa aloitettiin koulutie yhdessä, kolmanteen tutustuin ala-asteaikoina ja kahteen lukioaikana. Yksi tärkeä ystävyys on solmittu myös aikuisiällä. Nämä ihmiset ovat oikeastaan heitä, joita voin kutsua aidosti sanalla Ystävä. On kavereita enemmänkin, mutta tosiystävyys on ihan jotain muuta. Joskus on ollut aikoja, jolloin on pidetty vähemmän yhteyttä tai elämäntilanteet ovat vieneet kauemmaksi. Nytkin ystävistäni neljä asuu muualla emmekä näe niin usein kuin haluaisimme, mutta he ovat silti todella tärkeitä minulle ja usein ajatuksissa. Ja onneksi on puhelin ja Facebook. Elämässäni on joskus ollut myös muutama ihminen, joita olen luullut tosiystäviksi, mutta niin ei ollutkaan. Se on aina surullista, kun ystävyys päättyy (eikä siihen aina välttämättä ole edes syytä), mutta niin käy joskus. Oikea ystävyys on mielestäni myös sitä, että vaikka aina ei oltaisi samaa mieltä asioista, voidaan silti olla samalla puolella. Aina ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää toisen ajatuksia ja tekoja, mutta oikea ystävä ei koskaan hylkää. Minä olenkin todella onnellinen, että huolimatta siitä, että en ole ollut mikään helppo ystävä, ovat rakkaat minua jaksaneet ja kestäneet ja aina valmiina tukemaan. Samanlainen haluan olla heillekin. Ja nyt poden huonoa omaatuntoa, kun tuntuu että en välttämättä jaksa tällä hetkellä olla heille niin hyvä ystävä kuin he ansaitsisivat. Olen huomannut, että lapsettomuus tekee ihmisestä itsekkäämmän. Ajatukset ja elämä pyörivät vain oman navan (kirjaimellisesti) ympärillä ja nämä omat surut tuntuvat sata kertaa pahemmilta kuin muiden. Se on väärin ystäviä kohtaan, ja olen siitä kovin pahoillani. Toivon, että ystävyytemme kantaa tämän vaiheen yli, oli lopputulos mikä tahansa. Sillä se on liioittelematta selvää, että minulle tämä kokemus on elämäni pahin kriisi, joka on muuttanut minua ihmisenä enkä koskaan enää tule siksi samaksi ihmiseksi kuin ennen.
Noniin. Olisikohan se pullataikina jo kohonnut? Mies saa kerrankin tulla pullantuoksuiseen kotiin työpäivän jälkeen. :) Illalla menemme kuuntelemaan kahta bändiä. Yhtään en jaksaisi, ei ole olo vieläkään kovin kummoinen ja kamalan myöhään ne keikat alkavat. Mutta kun on jo liput ostettu, niin pitää mennä. Ja jospa se piristäisi mieltä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)