Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä lapsettomuuskriisissä olen huomannut, miten eri tavalla me miehen kanssa suhtaudumme tunnepuolen asioihin. Osa tästä on varmasti ihan sukupuolisidonnainen juttu, mutta myös persoonallisuus varmasti vaikuttaa. Minä olen melko herkkä ja tunteellinen, ja olen aina ollut sellainen haaveilija-idealisti, mutta kuitenkin melkoinen pessimisti. Elämän kolhut ovat tuoneet mukaan myös tiettyä kyynisyyttä. Mies taas on hyvin realisti, joka uskoo järjen ja tieteen voimaan. Herkkyyttäkin hänessä on, ja kyllä hän osaa tunteensa minulle osoittaa. Olen kuitenkin huomannut, että vaikeita asioita hän monesti käsittelee huumorin avulla. Kyllä minäkin joskus vitsailen tästä lapsettomuudesta ja hoidoista, mutta se vaatii oikean ajan ja paikan. Joskus minua ärsyttää suunnattomasti, kun mies ei puhu asiasta vakavasti, vaan viljelee mustaa huumoriaan. Olen aina niinä hetkinä sanonutkin asiasta, että nyt en jaksa tuollaista, vaan voisit ottaa vakavasti. Välillä se taas on ihan ok, ja lähden mukaankin juttuun. Riippuu aivan tilanteesta, päivästä ja mielialasta. Varsinkin nyt kun lääkityksen aikana mielialani on heitellyt rajustikin, on miehellä varmasti vaikeuksia tunnustella, että millähän mielellä se nyt on.
Väärinkäsityshän meille sattui viimeksi maanantaina, siitä voi lukea edellisestä postauksestani. Loppujen lopuksi minä olin siis ymmärtänyt miehen sanat väärin, vaikka minusta edelleen ne oli sanottu aika kovaan äänensävyyn, ja mielsin ne siis niin, että ei tämän jälkeen hoitoja ainakaan pian. Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että mies oli tarkoittanut tuolla aikamääreellään kuukausia, ei vuosia niinkuin minä kuvittelin. Ja PAS-hoidot kuulemma toki tehdään heti kun lääkärin lupa niihin saadaan, jos tuoresiirto ei onnistu ja jos pakkaseen saamme huuruneniä. Minä en vaan välillä oikeasti ota selvää, mitä miehen mielessä liikkuu. Ehkä sen polikäynnin jälkeen mies oli vain niin myrtynyt siitä diagnoosista, vaikka väitti ettei kyse ole siitä. Mutta minun sydämeeni sattui, kun hän sanoi, että on paljon miettinyt, mitä olisi voinut tehdä elämässään toisin, ettei olisi jouduttu tähän. Nyt mietin, että minä en ole ottanut tarpeeksi huomioon miehen tunteita enkä sitä, että tämä tilanne sattuu myös häneen. Vaikka minä olen meistä aina ollut se (ja edelleenkin), joka niitä lapsia enemmän haluaa, tottakai miehellekin tämä on iso asia. Tosin hänelle vaikeinta tässä tuntuu olevan se, että minä voin huonosti ja koko elämä tuntuu olevan yhtä lapsettomuushoitoa. Mies on kyllä sanonut, että hän voi kuvitella elävänsä ilman lapsiakin. Minä taas olen odottanut aina sitä aikaa kun minusta tulee äiti, ja se on siis ollut aina se juttu elämässäni, jota eniten haluan. Siksi tämä tilanne ottaakin niin koville, kun en voi edes ajatella sitä, etteikö meille ikinä sitä vauvaa tulisi. En todellakaan tiedä miten minulle käy, jos niin käy. En uskalla ajatella sitä vaihtoehtoa.
Olen kyllä toisaalta myös sitä mieltä, että erilaisuus on myös positiivinen asia. Missähän jamassa parisuhteemme olisi, jos me molemmat olisimme samanlaisia hermoheikkoja tässä kuin minä nyt ja kaikki olisi vain yhtä suurta tunnetta. Ehkä se on vain hyvä asia, että edes toisella meistä myös järki pelaa. Olisi vaan vapauttavaa välillä itkeä ilman, että mies siitä heti ahdistuu. Hänelle minun itkemiseni on todella rankkaa, mutta minulle taas ei tee hyvää pidätellä tunteita. Olen monta kertaa sanonut, että itku tekee hyvää ja ettei siitä pidä huolestua, mutta mies hermostuu melkein aina, kun minulla alkavat kyyneleet valumaan. Yllättävän vähän olen edes itkenyt, maanantai taisi olla ensimmäinen kerta tämän hoidon aloittamisen jälkeen.
Eilen illalla muuten meni ensimmäinen 150 IU Puregonia. Mies sääti kynän toimintavalmiiksi ja itse hoidin vain pistämisen. Tuo neula oli kuin unelma verrattuna aiempiin neuloihin (Menopur ja Pregnyl sekä Procren), joilla olen pistänyt. Meni jotenkin helpommin ihosta läpi. Vähän nipisteli pistoksen jälkeen, mutta ei pahasti. Viime yönä nukuin ensimmäisen kerran kahteen viikkoon kunnolliset yöunet ilman hikoilu-paleluja ja paniikkiheräilyjä. En tiedä, voiko tuo lääke vielä tuohon vaikuttaa, vai olinko vain niin poikki, että uni vei voiton. Eilinen oli kyllä hyvin hankala päivä, koin yhden päivän aikana varmaan melkein kaikki oireet, mitä minulle on Procrenin aikana tullut viimeisen 3 viikon aikana: pahoinvointia, hirveä päänsärky, henkisesti hyvin paha olla, hiki-palelu, nivelkivut. Koko työpäivän vain odotin, että pääsen kotiin sohvalle lepäämään. Lisäksi Procrenista on tullut vaikutus, jonka takia en ole vielä uskaltanut käyttää mieheltä synttärilahjaksi saamaani lahjakorttia alusvaateliikkeeseen. Nimittäin mielestäni rintani ovat pienentyneet! Tai ainakin tyhjentyneet. Semmoiset tyhjät lapaset ne nyt ovat. Toivottavasti ne siitä elpyvät, kun hormonitoiminta taas pyörähtää käyntiin.
Te tunnutte olevan melkein kuin kopio meistä :D Minäkin olen hyvin tunteellinen, ja itkeskelen todella herkästi ja mies ei "siedä" sitä ollenkaan (tähän löytyy kyllä syynsä hänen lapsuudestaan). Mies taas yrittää suhtautua kaikkeen positiivisesti ja viljelee mustaa huumoria harva se päivä. Huumori onkin varmaan se asia, joka meidät on pitänyt kasassa nämä raskaat vuodet. Onneksi mies osaa olla vakavakin, jos näkee että mulla menee tosi huonosti. Lohduttaa se ei kyllä oikein osaa, joten olenkin pyytänyt sitä olemaan vaan hiljaa ja pitämään mua lähellä.
VastaaPoistaMut kyllä yllätti jokunen viikko sitten, kun mies sanoi, ettei tahdo enää itkeä epäonnistumisia vaan odottaa sitä hetkeä kun saa valuttaa kyyneleitä positiivisen testin jälkeen. Keskusteltiin muutenkin paljon miehen tunteista, ja olin aivan ihmeissäni kuinka paljon se olikaan pitänyt niitä sisällään. Yritänkin jatkossa muistaa kysellä miten mies jakselee, koska se on tähän asti aina ollut tukemassa minua ja on jäänyt omine tunteineen vähän paitsioon.
Tämä on todella raskasta miehellekin, siitä ei ole epäilystäkään.
Jadekivi, tosiaan kuulostaa tutulta! :D Meilläkin mies ei oikein osaa lohduttaa, ja olen yrittänyt ohjeistaa, että tärkeintä on, etten tunne jääväni yksin siinä tilanteessa. Kun joskus tuntuu, että mies pakenee sitä itkutilannetta. Silloin olisi kuitenkin tärkeintä se läheisyys, ei niinkään mitkään sanat. Meillä tuo miehen negatiivinen suhtautuminen itkuuni johtuu varmaan aika pitkälti siitä, että nuorempana kun minulla oli vielä masennus päällä, itkin aivan jatkuvasti ja joka asiasta. Miehellä oli tosi vaikeaa olla sitten siinä, kun ei oikein osannut auttaa. Siksi mies yrittää välttää sitä, että alkaisin itkeä eikä oikein uskalla puhua omista tunteistaan. Olen kyllä yrittänyt saada perille, että ei se itku minua mitenkään vahingoita, päinvastoin nykyään pidän sitä vain helpottavana tekijänä. Mutta negatiivisia mielleyhtymiä on kovin vaikea saada pois mielestä.
VastaaPoistaToivon todella, että teillä on nyt pian se hetki edessä, jolloin saatte vuodattaa ilonkyyneliä! :)
Tuo kuvasi kyllä niin meidän suhtautumista asioihin. Minä en voisi kuvitellakaan, että en saisi koskaan lasta. Olen aina halunnut äidiksi. Ihan pienestä asti. Se on ollut minulle sellainen "sitten kun minulla on lapsia". Mies taas sanoi, että voisi hyvin kuvitella viettävänsä ihan hyvää elämää ilman lapsiakin. Niin minäkin ehkä tällä hetkellä, mutta että en koskaan saisi lapsia, niin se ei ole minulle vaihtoehto. Senkin kanssa tietysti pitäisi oppia elämään, jos se tulisi eteen, mutta tällä hetkellä en halua edes ajatella sitä vaihtoehtoa.
VastaaPoistaMies aina yrittää minulle sanoa, että älä ole niin synkkä ja pessimistinen ja käskee ajatella asioita positiivisesti. Hän vakaasti uskoo, että jonain päivänä me saamme lapsen. Aluksi hän oli sitä mieltä, että jos julkisen hoidot ei tuota tulosta, niin yksityiselle ei enää mennä, mutta myöhemmin hän on lieventänyt kantaansa, että rahasta ei jää kiinni, ettei meille lasta tule. Pitää tehdä kaikki voitavansa.
Kuulemma se syö miestä, kun on itsessä vikaa. Meillä on ollut myös erimielisyyttä siitä, kerrommeko hoidoista muille. Minä olisin valmis kertomaan, mutta hän ei halua myöntää, että hänessä on vikaa. Pelkää että ihmiset puhuvat hänestä pahaa selän takana. Jos vika olisi vain minussa, niin voisi kertoakin, mutta kun hänessä on vähintään puolet vikaa, niin sitä ei saisi kertoa. Enkä sitten taas haluaisi valehdellakaan, että vika on yksin minussa. Toisaalta haluaisin nimenomaan selittää ihmisille, että ei ole meidän oma valintamme, että "alamme hankkia" lapsia yli 30-vuotiaina, että kaikilla se ei aina käy niin helposti. Viimeiseen asti mies toivoi, että olisimme onnistuneet omin avuin.
Itse huomasin Puregonin pistelystä, että oli parempi jos ei kauheasti kumarrellut ja tehnyt mitään raskasta pistämisen jälkeen. Varsinkin kumarrukset tuntuvat pistoskohdassa ikävänä kirvelynä. Kun istuu pistosten jälkeen vaan sohvalla tv:tä katsomassa niin on hyvä olla. Hoitaja minulle aikoinaan sanoi, että kun Puregon-pistokset alkaa, niin vaihdevuodeoireet helpottuvat samantien. Elimistö huutaa hormoneja, kun oma hormonitoiminta on sammutettu.
Voit olla varma, että kun alkaa olla hoitokierros lopussa, niin rintasi ovat valtavat ja tuntuvat kuin ne poksahtaisivat hetkenä minä hyvänsä. Itse en mahtunut enää hoitokierron lopulla osaan vanhoista rintsikoistani. Olettaen että pääsette siirtoon saakka, vaikka ei tietysti saisi manata sellaisia vielä, mutta sekin mahdollisuus on aina olemassa. Sehän tässä niin kiduttavaa onkin, kun on niin monta kohtaa, jotka voivat mennä pieleen. Ja aina odottaa sitä plussaa, mutta sekään ei vielä tarkoita mitään. Se voi mennä kesken heti alussa, tai voi olla tuulimuna, kuten minulla.
Tämä on niin kuvaava:
http://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2010/11/01/70-prosentin-putoamisriski/#comments
Kovin erilaista on suhtautuminen täälläkin. Välillä täytyy oikein itseäänkin muistuttaa siitä, että asia koskettaa meitä molempia ja kysyä, mitä tuntemuksia hoidot ja epäonnistumiset miehessä aiheuttavat.
VastaaPoistaMiehellä on paljon enemmän malttia odotella, hän ei myöskään ainakaan myönnä samanlaista epätoivoa, mitä minä välillä koen. Itkuuni on hänen vaikea välillä suhtautua, ettei kyseessä ole merkki siitä, että olisin jotenkin romahtamassa tai heikko vaan enemmänkin puhdistava kokemus, jonka jälkeen on helpompi taas jatkaa eteenpäin.
Tiedän, että mieheni kovasti myös lasta toivoo, mutta lapsettomuusasioita hän ei ota aktiivisesti esille. No, kai se riittää, että minä jauhan asiasta lähes päivittäin.
Annika ja Alice, on todellakin huojentavaa tietää, etten ole yksin tämän(kään) asian kanssa. Joskus esim. keskustelupalstoja lukiessa tuntuu, että muiden miehet elävät tässä tilanteessa mukana jotenkin tunteellisemmin ja osaavat lohduttaa ja suhtautuvat aina niin ihanasti huonoihin hetkiin. Ja minäkään en missään nimessä halua tässä morkata miestäni, oikein hienosti hän on mielestäni jaksanut kiukkujani ja on kyllä tukenani omalla tavallaan. Ja haluaa painottaa välillä, että tämä on meidän yhteinen asia. Minulle oli todella paljon apua teidän kaikkien kolmen kommenteista! :) Kiitos!
VastaaPoistaAnnika, tuo Meinasin kaatua on kyllä aivan älyttömän hyvää terapiaa. Minulta löytyy tuosta kirjaversiokin (voi tilata ainakin Simpukan sivuilta) ja siihen palaan kyllä aika ajoin.
Ja Annikalle vielä: O-ou, eli ei sitten kannata lähteä rintsikkaostoksille hoidon loppuvaiheessakaan! :O
VastaaPoistaMinullakin on tuo Keskenmenosaappaat-kirja. Kuten myös PNG:n pingviinikirja. Sekin on aivan ihana.
VastaaPoistaEt todellakaan ole yksin tunteittesi kanssa. Jopa niitä kaikkein synkimpiä tunteita tuntevat kaikki - tai jos ei kaikki, niin ainakin todella moni muukin.
Mulla ei ole itselläni tuota PNG:n kirjaa, mutta lainassa on ollut. Ihana sekin. Simpukkahan on nyt julkaissut PNG:n tekemiä joulukorttejakin. "Vastaisku" vauvajoulukorteille? ;D
VastaaPoistaMinusta on aivan mahtavaa, kun sekä täällä että eräällä keskustelupalstalla olen saanut vertaistukea tässä asiassa. Vaikka on tietysti surullista, että muutkin kokevat samoja asioita, tieto siitä ettei ole yksin on silti helpottava. Jotain hyötyä netistä ja sosiaalisesta mediasta! Olenkin miettinyt, että tahaton lapsettomuus on ehkä hieman alkanut murtautua sieltä tabun kahleista, kun ihmiset uskaltavat kertoa enemmän kokemuksistaan. Jotkut omalla nimellään ja toiset näin nimimerkin turvin. Minusta tämä on hyvin tärkeä asia, sillä itse ajattelen, ettei tässä ole mitään hävettävää. Ja kuten polin terapeuttikin on minulle tolkuttanut: kaikki tunteet ovat sallittuja.