Entä kun toivoakaan ei enää ole?

Minulla on ollut viime aikoina taas vähän vaikeampaa henkisesti. Minusta vaan tuntuu, että mikään eikä kukaan ei oikein voi auttaa. Puhun siis tästä lapsettomuuden tuskasta. Enää ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat minulle toivoa. Jäljellä ei ole oikeastaan mitään. Konkreettisestihan meillä on siellä satojen kilomertien päässä se yksi pikkuinen ihmisentaimi odottamassa, milloin olemme valmiit ottamaan viimeisen askeleen. Minä en vain enää uskalla enkä jaksa toivoa siltä yhtään mitään.

Minua ärsytti niin paljon taannoinen Väestöliiton "Toivo"-video, etten kyennyt sitä edes esittelytekstien perusteella  katsomaan. Uskon, että videolla todellakin halutaan luoda sitä toivoa ja tarkoitus on hyvä. Ehkäpä se toimii vielä silloin, kun lapsettomuus on tuore asia. Mutta tässä vaiheessa, kun todellakin alkaa olla selvää se, että me emme kuulu siihen 80%:iin, joka loppujen lopuksi hoitojen päätteeksi lapsen saa, aloin vain nähdä punaista. Tästä keskustelimmekin yhdessä suljetussa keskusteluryhmässä, ja moni oli samaa mieltä.

Entäs se 20%, joka ei koskaan onnistu? Missä he ovat? Kuka heitä voi auttaa? Kuka voi luvata, että kaikki vielä järjestyy ja tästä pääsee yli? Ei sitä voi kukaan luvata. Kukaan ei voi tietää! Minua ei enää todellakaan lohduta yksikään "meilläkin oli enää se viimeinen mahdollisuus ja siitä se sitten tärppäsi" -tarina. Tottakai on hienoa, että niin on käynyt, mutta se ei ole millään lailla tae siitä, että meillekin kävisi yhtä hyvin. Päin vastoin, kun jo nyt tunnen itseni niin täydellisen epäonnistuneeksi, niin eipä paljon lohduta toisten onnistumiset omalla kohdalla enää sitten, kun se viimeinenkin oljenkorsi on käytetty. Tiedän, että olen tällä hetkellä todella vaikea, kun ei kukaan voi sanoa mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla väärin.

Nyt en jaksa tästä mennä edes millekään psykologille puhumaan. Ensinnäkin,minun täytyisi mennä ensin työterveyteen hakemaan lisää psykologikäyntejä. Saisin kyllä. Mutta kun ei kiinnosta mennä sinne selittämään näitä asioita.Toiseksi, en usko, että tällä hetkellä näiden asioiden jauhaminen millekään psykologillekaan auttaa. Jauhaisin vaan niitä samoja asioita, mitä tässä on jo vuosikaudet jauhettu. En minä jaksa.

Yksi syy tämänhetkiseen v***tukseen on se, että jo kaksi kiertoa peräkkäin olen syönyt Letrozolia, mutta en kummallakaan kerralla saanut ovulaatioplussaa testiin. Ekalla kerralla ei tullut yhtä tummia viivoja ja nyt toisella kerralla hymynaama jäi vain vilkkumaan eikä koskaan vahvistunut pysyväksi hymynaamaksi. Minulla oli kuitenkin viikko sitten aivan järkyttävät oikeanpuoleiset "oviskivut". En voinut edes pyöräillä töistä kotiin silloin, kun se tuli pahimmilleen. Ilman testejä olisin ollut varma, että se oli kyllä ovulaatio. Mutta hymynaama vain vilkkui... Lisäksi noille päiville tuli myös taas sellaista ruskeaa vuotoa, josta olen vähän huolissani. Endoa vai hormonijuttuja? Joka tapauksessa, kun seuraava kierto pyörähtää käyntiin, ajattelin käydä ultrassa siinä kierron puolivälissä. Jospa siellä nähtäisiin, että tapahtuuko minun munasarjassani enää mitään vai onko kyse jostain nesterakkulasta tai vastaavasta. Tämä epätietoisuus siis omalta osaltaan laskee mielialaani myös. Miten nämä tällaiset oudot vuodot sitten vaikuttavat PASsiin? Ja ei kai sitä edes voi tehdä, jos ei ovulaatiota tule? Minähän en ole päässyt koskaan PASsiin, joten en ole ihan varma näistä kuvioista. Onhan minulle suunnitteilla Letrozolin lisäksi myös Ovitrelle sitten siihen PAS-kiertoon, mutta ei kai sekään voi ovulaatiota saada aikaan, jos ei minulla enää ole, mistä ottaa?

Huoh. Ja sitten tulee joka päivä näitä raskausmahaisia pikkulastensa kanssa. Yritän katsoa ohi, mutta ei se töissä oikein aina onnistu.

Tänään

Tänä aamuna herätessä se itkuntirahdus taas tuli. Eipä sille mitään voinut ja tarvitseeko voidakaan..? Hetki miehen kainalossa paransi mieltä ja kyllä tämä päivä taas kestetään ja mennään läpi. Onneksi seuraava on taas vasta vuoden päästä.

Eilen siis vietettiin Lapsettomien lauantaita. Itse osallistuin siihen lähinnä jakamalla Facebookissa ja Instagramissa aiheeseen liittyviä julkaisuja. Kummasti mieltä lämmittävät ne tykkäykset, mitä niihin tuli. Ehkä en sitten julkaissut niitä turhaan ja ehkä jotkut saivat jopa jotain ajattelemisen aihetta. Toivottavasti. Olisi kyllä ollut hienoa päästä Simpukan ja Lapsettomuusklinikka Dextran järjestämään tapahtumaan Helsingissä. Dextrahan on meidän hoitava klinikkamme.

Mies toi kauppareissulta ruusuja, olivat kuulemma "niin jännän värisiä, että päätin ostaa just noita". Ihana <3 Itselleni jo perinteeksi on muodostunut myös kynttilän sytyttäminen Lapsettomien lauantaina. Tänä vuonna se pieni liekki paloi myös sille meidän pikkipikkiriikkiselle Hippusellemme, joka alkuvuodesta niin kovin yritti lähteä kasvamaan kohdussani, mutta jostain syystä sitten päästikin irti.

Meillä on siis nyt takana vuosien hoitojen jälkeen kolme alkionsiirtoa. Kolme kertaa olemme saaneet mahdollisuuden. Viimeksi se olikin jo niin lähellä. Vieläkin sydäntä puristaa ja vedet pyrkivät silmiin, kun vain ajattelenkin alkuvuoden kokemuksia. Kevät on ollut rankka enkä todellakaan tiedä, milloin olen valmis siihen viimeiseen alkionsiirtoon. Dextran blogissa julkaistiin muutama päivä sitten juttu blastokystin vitrifikaatiosta. Kannattaa käydä vilkaisemassa! Hennosti uskallan nyt taas toivoa, että meidän "satasoluisemme" selviäisi sitten siitä sulatuksesta. On se vaan niin ihmeellistä tämä tekniikka! Toisaalta pelkään ihan kamalasti. En todellakaan tiedä miten selviän sitten siitä ajanjaksosta, kun sen aika tulee. En selvästikään ole vielä valmis siihen.

Tällä hetkellä bongailen ovulaatiota. Ostin Clearbluen Dual -ovulaatiotestejä, jotka näyttävät myös estrogeenin nousun enne LH-piikkiä. Nyt testissä hymynaama vilkkuu toista päivää putkeen, mikä siis kertoo siitä estrogeenin noususta ja että ovulaatio on lähellä. Mutta ei se riitä. Täytyy saada myös se pysyvä hymynaama, joka kertoo LH-piikistä ja ovulaation tapahtumisesta 48 tunnin sisällä. Jälleen minulla on ollut muutamana päivänä tummanruskeaa vuotoa. En tiedä, johtuuko se Letrozolista, jota siis söin kp 2-6, endosta vai jostain muusta.

Nyt takaisin tämän päivän tunnelmiin. Vaikka itselleni tämä päivä on vaikea, menemme silti onnittelemaan äitiä ja anoppia. Tietysti, koska äiti on aina äiti <3 Oma äitini on ollut niin vahvasti tukena tässä lapsettomuusvuosien aikana, että olisi suorastaan kiittämätöntä olla onnittelematta häntä tänään. Sitä paitsi, tapahtui mitä ikinä tahansa, olen aina hänen lapsensa. Ja äiti on tärkeä jokaisena päivänä, ei vain yhtenä päivänä vuodessa.

Ikuinen ikävä

Hiljaiseloa on taas ollut täällä blogirintamalla. Tietoisesti on ollut pakko ottaa taas etäisyyttä näihin asioihin. Facebookissa olen jonkin verran ollut yhteyksissä vertaisten kanssa. Ihana uusi ryhmä siellä on nyt meille lapsettomuusbloggaajille, jonne siis pääsee vain sellaiset, jotka kirjoittavat blogia lapsettomuudesta. Endometrioosi on molemmissa tyhjennyksen jälkeisissä kierroissa aiheuttanut ongelmia. Endosta on pitänytkin kirjoitella tänne, mutta sekin vaan on jäänyt. Tänään olen ollut poissa töistä juuri endo-oireiden takia ja mielessä on, että pitäisikö asialle kohta alkaa tehdä jotain...

Nyt kuitenkin kun on menossa Simpukka-viikko, ajattelin kirjoitella tämänhetkisiä tuntemuksia henkiseltä puolelta. Tottakai mielessä siintää tulevana lauantaina vietettävä Lapsettomien lauantai, joka alkaa itselleni olla jo tuttu asia, päivä, joka tulee todellakin noteerattua. Minulle se tuo jotenkin turvallisuuden tunnetta siinä äitienpäivän aattona. Kun se päivä on juuri siinä, olen tietoinen, etten ole yksin suremassa sitä, etten saa viettää tänäkään vuonna äitienpäivää. Etten ole edelleenkään kenenkään äiti. Ajatuksiani aikaisempien vuosien Lapsettomien lauantaista: 2014, 2013, 2012.

Kuva Simpukan Lapsettomien lauantain tapahtumasivulta

Elämä soljuu suht kivasti silloin, kun on hyvä päivä. Töissä on ollut viime aikoina vähän stressiä, mutta sen pitäisi alkaa kohta helpottaa kesän ajaksi. Salitreenit on sujuneet hyvin silloin, kun on hyvä päivä. Luonnollisesti tänään en ole päässyt salillekaan, ja kyllä se ainakin huomenna jää myös väliin. Vappu meni miehen kanssa kaksistaan Tallinnassa ja se teki kyllä meille molemmille tosi hyvää. Kunnes alkoi ne endo-oireilut loppuajasta. Kaikin puolin silti ihana reissu. Rivien välistä voi siis lukea, että hyvänä päivänä mulla menee ihan hyvin.

Sanomattakin lienee selvää, että endopäivät ovat niitä huonoja päiviä. Lisäksi nyt stressiä toi se, kun aloitin viime kierrossa Letrozolin, mutta siitä huolimatta en ovuloinut viime kierrossa. Nyt on menossa toinen kierto tuolla lääkkeellä ja kyllähän minä panikoin, että jääkö ovis taas tulematta siitä huolimatta. Miten käy syksyllä PASsin, jos ei enää ovulaatiotakaan tule lääkkeestä huolimatta? Endon lisäksi siis tämä kropan toiminta, tai siis toimimattomuus, huolettaa. Ja suututtaa ja turhauttaa. On aiheuttanut viime viikkoina siten taas paineita henkisellä puolella.

Lapsettomuus sinänsä sattuu edelleen ihan oikeasti joka päivä. Ei sitä muut huomaa eikä pidäkään huomata. Mutta tuskin menee päivääkään, jolloin ei olisi hetkeä, jolloin se kirpaisee. Välillä se on vähän sellaista katkeransuloista. Niin kuin viikonloppuna seurasin katseellani pikkuista noin 2-vuotiasta tyttöä Tallinnan vanhankaupungin torilla. Hän oli niin suloinen saparot päässään ja touhukkaasti puuhaili omiaan turvallisella etäisyydellä äidistään. Suupielet kohosivat, mutta samalla tuntui se niin tuttu kateudenpisto, kun äiti kaappasi tytön syliinsä ja tyttö oikein tiukasti tarrasi äitiään kaulasta kiinni. Miksi minä en saa kokea tuota? Näitä pieniä hetkiä tulee joka päivä. Joskus ne kirpaisevat enemmän, joskus vähemmän. Oli miten oli, tunnen oloni niin vajaaksi ja ulkopuoliseksi. Todennäköisesti en pääse koskaan osalliseksi siitä tunteesta. Ja en pysty edelleenkään hyväksymään  sitä.

Toisaalta välillä ajattelen, että olisiko minusta enää edes äidiksi. Onko tässä jo koettu liikaa? Osaisinko edes? Olisinko itselleni liian ankara äitinä? Pitäisinkö lapsen liian kainalossa ja pumpulissa? Olisinko terveysnatsi vai antaisinko kaiken liian helpolla? Olen jo niin vanhakin ja "saanut" elää vain itseäni ajatellen. Entä jos en osaisikaan enää elää muuten? Oikeastaan koko ajatus äitiydestä on lipunut jo niin kauas. Oikeasti en enää usko, että minä saan koskaan kokea raskautta, synnytystä ja äitiyttä. Se kaikki on jo viety pois.

Jäljellä on ikuinen ikävä. Suru, jonka kanssa on opittava elämään. Meillä on se pieni toivonpilkahdus siellä pakkasessa, mutta en uskalla odottaa siitä mitään. Pelkään ja odotan kauhulla sitä päivää, kun meidän pitää se viimeinenkin siirto toteuttaa. Siinä ei ole oikeastaan enää mitään positiivista jännitystä, koska siihen päättyy meidän toivomme lopullisesti. Haluaisin pitää siitä rippeestä kiinni, mutta joskus se askel on uskallettava ottaa ja viimeinen toivonripe käytettävä. Sen jälkeistä elämää en voi ajatella. Se on ihan liian tuskallista.

P.S. Lapsettomien lauantain kakun kohtalo on vielä epäselvä tältä vuodelta ;) (viittaus edellisiin Lapsettomien lauantain teksteihini)