Kevään kuulumisia

Ensinnäkin. Nyt teen vielä kerran selväksi asian, josta minulta aina kysytään, vaikka olen siitä jo monta kertaa kirjoittanutkin: ME EMME HARKITSE ADOPTIOTA. Ymmärrän, ettei kukaan sillä pahaa tarkoita, mutta minä en enää jaksaisi olla jatkuvasti vastaamaan siihen samaan kysymykseen. Tai ehkä pelkkä ei:n sanominen vielä menee, mutta en jaksa alkaa perustella asiaa. Noniin, tämä nyt tästä.

Toiseksi. Minä en oikein tiedä, mikä tämän blogin jatko tulee olemaan. Lopettaisinko tämän kokonaan. Kun nyt meidän lapsettomuushoitotaipale on mitä suurimmalla todennäköisyydellä päätöksessään, ei tämä blogi oikein enää aja tarkoitustaan. Tarkoitus on ollut antaa ja saada vertaistukea tällä raskaalla polulla. Tietysti toivoin, että lopputulos olisi ollut jotain ihan muuta kuin mitä se nyt on. Toiveet silloin vajaat viisi vuotta sitten, kun aloitin blogin, olivat tietysti vielä korkealla. Nyt tämä ei oikein toimi enää. Kun en minä jaksa enkä pysty olemaan vertaistukena enää kenellekään hoidoissa olevalle. Olen siitä pahoillani, mutta en vaan voi :(

Toisaalta, kirjoittaminen edelleen tuntuu minulle luontevalta tavalta purkaa mieltä. Mutta pitäisikö minun lopettaa tämä blogi ja aloittaa ihan uusi? Vai voisinko vaan kirjoittaa tänne aina kun siltä tuntuu. Vai lopettaisinko kirjoittamisen ylipäätään? En tiedä. Tällä hetkellä ajatukset ovat kaikkinensa vähän sekaisin.

Kolmanneksi. Vihdoin siihen, mistä minun nyt piti kirjoittaa. Minulta on täällä kommenteissa paljon kyselty, miten voin. Kiitos teille jokaiselle <3 Tämä kevät on mennyt selvitellessä terveysasioita. Lapsettomuus on joka päivä mielessä, mutta fyysiset vaivat ovat pakottaneet ajatuksia muualle. Ensinnäkin, sain IBS-diagnoosin maaliskuussa gastroenterologilta. Se oli tavallaan helpotus, koska vatsavaivani ovat ajoittain häirinneet elämääni aina ja varsinkin viime aikoina ne sanamukaisesti räjähtivät käsiin (housuun... :D). Pakko oli tehdä jotain asialle, ja niinpä menin lääkäriin. Nyt olen noudattanut FODMAP-ruokavaliota reilut kaksi kuukautta ja onneksi siitä tuntuu olevan apua. Endon takia kävin yksityisellä gynellä pari viikkoa sitten. Hieman on ollut ajoittain samankaltaista oireilua, mitä oli silloin kaksi vuotta sitten, kun sain diagnoosin. Eli ennen leikkausta. Ultrassa ei onneksi näkynyt mitään (pelkäsin, että endo on nyt hyökännyt toiseenkin munasarjaan). Tyydyn nyt siihen, koska kivut rajoittuvat kuitenkin vain menkka-ajan ympärille. Jos tiputtelut jatkuvat, niin pitää olla uudelleen yhteydessä gyneen. Kipuun sain Voltarenia ja Panacodia.

Tällä hetkellä kuitenkin isoin huoli on uusin diagnoosi. Minulla on ollut patti kaulassa jo parin vuoden ajan. En hoitojen aikana jaksanut oikein sitä selvitellä, kun ei se vaivannut mitenkään. Viime kuukausina se kuitenkin alkoi suurentua. Käydessäni sairaalan vatsakeskusksessa gastroenterologilla mainitsin samalla patista. Hän laittoi lähetteen heti kaulan ultraääneen. Oletuksena oli vaaraton nestekysta. UÄ oli 14.4. Järkytys oli melkoinen, kun radiologi kertoi, että kyseessä ei ole nestekysta, vaan patin sisällä on massaa ja verenkierto. Aikansa tutkittuaan hän tuli siihen tulokseen, että kyseessä on kuitenki todennäköisesti hyvänlaatuinen muutos. Patista otettiin biopsia ohutneulalla ja vatsakeskuksen kautta lähete meni knk-polille. Sieltä tulikin nopeasti lähete tietokonetomografiaan ja varjoainekuvaukseen, jossa kävin viikko sitten perjantaina. Knk-lääkärille aika oli viime tiistaina.

Onneksi otin miehen mukaani, sillä emme todellakaan osanneet odottaa sellaisia uutisia. Minulla on  harvinainen kasvain, joka on kuitenkin todennäköisimmin hyvänlaatuinen. Tämä kasvaa yleensä kaulan ja/tai pään alueella. Lääkäri kertoi, että tällaiset hoidetaan yliopistollisessa sairaalassa ja teki lähetteen. Tämä minun tuumorini kasvaa miltei kiinni kaulavaltimossa ja on lähellä hermoja. Haastavaksi tekee nimenomaan tuo sijainti. Kasvaessaan se voi alkaa painaa valtimoa ja hermoja lyttyyn, mikä ei ole tietenkään mikään hyvä asia. Nyt jo lääkäri kyseli, onko minulla ollut pyörtyilyä, huimausta, puutumista tai kuulo-ongelmia. Siinä ihan hoomoilasina kuunneltiin miehen kanssa. Ei ole ollut. Kasvain siis on jo nyt pahassa paikassa, joten lähete yliopistolliseen lähti kiireellisenä. Kysyin mahdollisesta leikkauksesta, niin kuulemma sekin on riski juurikin siitä syystä, että tuo kasvaimen paikka on niin haastava. Kasvaimella on oma runsas verenkierto. Onneksi se ei ole vielä päässyt syövyttämään kallon tai leuan luustoa ja valtimo oli edelleen ihan auki. Nämä selvisivät CT-varjoainekuvasta. Biopsiassa ei ollut mitään viitteitä syöpäsoluista, joten todennäköisesti kysymys on sentään hyvänlaatuisesta kasvaimesta. Omakannasta luin, että yliopistollisen sairaalan knk-lääkäriä oli konsultoitu ja lähete laitettu kiireellisenä verisuonikirurgian puolelle.

Tässä on kyllä ollut sulattelemista. Helpotus on tietysti se, että kasvain on mitä todennäköisimmin hyvänlaatuinen. Mikä minua ehkä eniten pelottaa on se, että kyseessä on niin harvinainen kasvain, ettei näitä kovin usein lääkäreille tule. Tiedän, että yliopistollisessa on huippuosaajat ja olen siellä varmasti hyvissä käsissä, mutta silti olisi jotenkin helpompi olo, jos kyse olisi tavanomaisemmasta kasvaimesta. Tietysti myös se mietityttää, että mitä sille tehdään. Oletus on tietysti se, että se leikataan pois. Mutta mitkä ovat riskit? Toisaalta taas, mikä riski on sillä, jos kasvain jätetään leikkaamatta? Joskus tätä kasvainta ilmeisesti hoidetaan sädehoidolla, mutta leikkaus on ainoa parantava keino. Lääkäri sanoi, että siellä yliopistollisessa sitten lääkärit miettivät ja kertovat. En tiedä, tehdäänkö vielä jotain lisätutkimuksia ennen leikkauspäätöstä.

Minä olen päättänyt, että en murehdi nyt etukäteen ennenkuin tiedetään mitä tehdään. Voihan se olla, että se leikkaus ei olekaan niin iso riski. Jospa tilanne ei ole vakava. Eihän minulla ole ollut lääkärin kuvaamia oireitakaan. Hirveä väsymys on kyllä vaivannut koko kevään, mutta se nyt voi johtua ihan vaikka mistä muustakin. En halua antaa pelolle valtaa, ja koko ajan toistan itselleni ja muillekin, että ei tässä ole hätää. Mitään kesäsuunnitelmia tässä nyt ei kuitenkaan voi alkaa tehdä ennenkuin tiedetään lisää.

Sellainen kevät siis. Taistelu siis jatkuu. Vähän eri rintamalla. Tällä hetkellä toivon eniten elämältä, että voisi hetken aikaa elää ilman huolta terveydestä.

Lapsettomien lauantaina

Hengissä ollaan, vaikka en ole viime kuukausina tänne kirjoitellut. En ole oikein tiennyt, mitä kirjoittaisin. En enää pysty olemaan itse vertaistukena kenellekään lapsettomuushoidoissa olevalle, tai varsinkaan niitä vasta aloittelevalle. En ainakaan nyt. Kun oma tilanne on se, että toivo on mennyt, ei ainakaan nyt pysty toivomaan toistenkaan puolesta ja tsemppaamaan. Fakta on kuitenkin se, että suurin osa hoidot aloittavista sen lapsen syliinsä saa. Vähemmistössä sitten olemme me, joille jää tyhjä syli pysyvästi.

Tällä hetkellä Lapsettomien lauantai on minulle konkreettisempi kuin koskaan. Tänä vuonna tiedän, että tämä tilanne on pysyvä. Aikaisempina vuosina oli vielä toivoa, että pääsisin vielä jonain päivänä viettämään myös äitienpäivää. Tänä vuonna tiedän, ettei niin koskaan tapahdu. Minun pitää opetella elämään sen kanssa, että en ole koskaan kenenkään äiti. Minua ei kukaan ikinä sano äidiksi. Mieheni ei saa olla koskaan kenellekään isi. Meistä ei myöskään tule koskaan isovanhempia. Me emme mieti lapsilisiä, ensimmäisiä tarhapäiviä, koulunalkuja. Emme todista ensimmäistä hymyä, askelta, sanaa... En saa koskaan tietää, miltä tuntuu kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran "äiti". Tämä kaikki tuntuu niin hirveän surulliselta. Ei se suru ikinä katoa, ei kokonaan koskaan.

Pienille, jotka eivät koskaan syntyneet

Tällä hetkellä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olemme edelleen mieheni kanssa yhdessä. Me emme saaneet pitää niitäkään kahta pientä, jotka viime vuonna kuitenkin edes yrittivät aloittaa kasvua kohdussani. Meillä on kuitenkin toisemme. Minulla on minun elämäni tärkein ihminen edelleen rinnallani. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Muistaakseni noin puolet tahattomasta lapsettomuudesta kärsivät parit eroavat. Meilläkin on ollut välillä vaikeaa, todella vaikeaa. Joskus on tuntunut, että emme ole enää aviopari, vaan elämme kuin kämppikset. Viime aikoina olemme päässeet taas lähemmäksi toisiamme. Olemmekin jutelleet, että näiden vuosien ja kokemusten jälkeen saisi tapahtua aika paljon, että me eroaisimme. Mieheni on minun kallioni, kumppanini, ystäväni, rakastettuni. Me olemme tässä yhdessä, ja se on tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Olen todella surullinen siitä, ettemme saa kokea yhdessä vanhemmuutta. Mutta toivon, että jonain päivänä pystyn vielä iloitsemaan siitä, että saamme jakaa yhdessä koko loppuelämän. Vielä sen ajatteleminen tuntuu tuskalliselta. Loppuelämän ajatteleminen lapsettomana.

#yksiviidestä