Endometrioma?

Kyllä, minun sairaalasta tulleissa papereissani näkyy otsikon kaltainen kysymys kahteenkin otteeseen. Molemmat ovat viime keväältä ja saman lääkärin arveluja. Hän on siis kahdella eri ultrakerralla (folliultria ennen punktioita) havainnut jotain sameaa vasemmassa ovariossa, endometrioma?. Ja mikä tässä on kummallisinta: minä kuulen/luen asiasta vasta nyt! Lääkäri ei siis kokenut tarpeelliseksi mainita minulle asiasta, mikä kummastuttaa kovin. Vaikka kyseessä olisi vain pieni epätodennäköinen epäilys, niin minun olisi pitänyt saada tietää! Vasta nyt, vuoden päästä noista käynneistä, saan lukea asiasta.

Tässä sitten muutaman päivän asiaa mietittyäni ajattelin, että asia varmaan selviää, jos siellä Dextrassa ensi viikon käynnillä minut ultrataan. En vaan tiennyt, että kuuluuko ultra siihen ensikäyntiin, kun kyse on lahjamunasoluhoitokeskustelusta. Tunti meille on varattu aikaa, mutta riittääkö se? Soitinkin sitten tänä aamuna Dextraan ja huojennus oli suuri, kun sain vastauksen, että tottakai ultrataan, jos me sitä toivomme. Tässäpä selkeästi tämä julkisen ja yksityisen ero. Julkisella tehdään se, mitä pitää tehdä, mutta yksityisellä otetaan asiakkaan henkilökohtaiset toiveet huomioon. Tottakai tuosta ultrauksesta sen ensikäynnin hintakin sitten nousee, mutta olen sen todellakin valmis maksamaan, että nähdään, onko aihetta epäillä vielä endometrioosiakin. Muutenkin minusta on ihan hyvä nähdä, mikä munasarjojen ja kohdun tämänhetkinen kunto on, kun viimeksi on ultrattu vuosi sitten.

Tällä tekstillä en halua mollata julkista puolta. Ainakin meillä kyllä tehtiin ihan kaikki, mitä meidän hyväksi siellä voitiin tehdä, ja olen kiitollinen polin henkilökunnalle, vaikkei toivottuun lopputulokseen päästykään. Resurssit ovat rajalliset, tottakai. Ja tietysti yksityisellä saa yksilöllisempää palvelua, kun siitä maksetaan itse. Silti jotenkin tuo puhelu rauhoitti minua.. Tuntuu, että me ollaan menossa hyvään paikkaan, jossa meitä todellakin kohdellaan yksilöinä. On jotenkin ihan turvallinen olo mennä sinne. Ihan pelottaa, kun odotuksen ovat niin korkealla :D Mutta kyllä Lilakin oli saanut Dextrasta niin hyvän ensivaikutelman, että hyvällä mielellä sinne voi mennä.

Mielessä tuhat ja sata asiaa

Maaliskuu on jo pitkällä ja meidän klinikkakäyntimme lähestyy. Mietin aionko kertoa, mille klinikalle olemme menossa. No toisaalta, miksikäs ei. Jos joku kyseisellä klinikalla jo käynyt sattuukin huomaamaan tämän, niin olisihan se kiva kuulla kokemuksia :). Tosin epäilen, ettei kovinkaan moni vielä kokemuksistaan osaa kertoa, sillä kyseessä on aivan uusi lapsettomuusklinikka Helsingissä: Dextra Lapsettomuusklinikka. Tämä klinikka valikoitui tietyistä sijaintisyistä sekä myös siksi, että uskon sieltä löytyvän viimeisimmän tietotaidon ja tekniikan, mitä Suomessa ylipäätään käytössä tällä alalla on. Lääkärimme ainakin tuolla keskustelukäynnillä on Niklas Simberg. Riippuu ihan tuosta käynnistä, onko Dextra lopullinen hoitopaikkamme, jos lahjamunasoluhoitoon päätämme lähteä. Meillä on mielessä toinenkin vaihtoehto, joka on lähempänä kotikaupunkiamme. Mutta jos hoitoon lähdetään ja Dextra tuntuu omalta, tuntuisi vähän hölmöltä mennä muualla edes käymään.
Eli katsotaan nyt tuo paikka ensin.

Jotenkin tuntuu pahaenteiseltä kirjoitella etukäteen tuosta klinikasta, kun lopullista päätöstä hoidosta ei olla edes tehty. Mutta minusta tuntuu myös, että näistä asioista kirjoittaminen nyt helpottaa omaa fiilistä. Toisaalta odotan käyntiä positiivisella jännityksellä. Haluan ehdottomasti kuulla, mitä mieltä lääkäri on tilanteestamme ja olisiko hänen mielestään meillä millaiset mahdollisuudet onnistua lahjamunasoluhoidolla. Muutenkin haluan kuulla lisää oikealta asiantuntujalta koko prosessista. Nettipörräilyllä saa pitää tuntosarvet pystyssä ja lähdekritiikkisuodattimen täysillä. Onkin helpottavaa päästä keskustelemaan näistä asioista henkilön kanssa, joka oikeasti tietää eikä mutuile. Jonkin verran olen toki lukenut myös ihmisten kokemuksia itse lahjamunasoluhoidosta, mutta en ole kyllä oikein tästä aiheesta kirjoittaviin bloggaajiin törmännyt. Vinkatkaahan mulle, jos tiedätte jonkin lahjamunasoluhoidossa käyvän, siihen jonottavan tai lapsen sitä kautta saaneen blogin!

Mutta sitten toisaalta odotan käyntiä myös pelolla. Mitä jos meille todetaan, että ei kannata yrittää? Voiko siihen olla joku syy? Suurin pelkoni on edelleen se, että mieheni ei käynnin jälkeen halua lähteä tähän. Mielessä pyörii ehkä tuhat ja sata asiaa. Jotkut ehkä hölmöjäkin. Ajattelinkin tähän listata muutamia mietteitäni, mitkä täytyisi klinikkakäynnillä muistaa kysyä:

• mitkä ovat klinikan kriteerit munasolun luovuttajia valitessa? Nämä voivat vaihdella klinikoittain jonkin verran.
• onko mahdollista toivoa luovuttajaa, jolla on jo om(i)a lapsi(a), tai joka on luovuttanut jo aiemmnin munasolujaan, joista on syntynyt lapsia? Olisi tieto siitä, että munasolut todellakin tomivat.
• olisiko mahdollista tehdä yhteistyötä jonkin omassa kotikaupungissani toimivan tahon kanssa omien ultrien yhteydessä? Tuntuisi jotenkin hassulta lähteä satojen kilometrien päähän vain parinkymmenen minuutin ultrauksen takia kun katsotaan, onko lääkitykset tehonneet niin kuin pitää ja kohtu vastaanottavaisessa tilassa.
• mitä alkiotakuu todellisuudessa tarkoittaa? Sähköpostitse asiaa kysyin ja sain vastaukseksi, että jos ei siirtoon päästä munasolusta johtuvasta syystä, ei tarvitse maksaa mitään luovuttajan maksuja / säilytämme paikkamme jonossa. Mistä ihmeestä voi tietää, johtuuko alkiokato munasoluista vai siittiöistä?
• onko lahjamunasoluraskaus riskiraskaus? Voiko kehoni jollain tapaa hylkiä "vierasta" solua, joka ei ole peräisin omasta kehostani?
• onnistumisen todennäköisyys meidän kohdallamme? Tilastolliset faktat on tiedossa, mutta kaipaan yksillöllistä arviota.
•  onko miten paljon tutkittu/seurattu lahjasukusolujen avulla syntyneitä lapsia, jotka ovat saaneet tiedon alkuperästään. Millä tavoin he ovat yleisimmin reagoineet? Huoli siitä, voiko tämä olla lapselle traumaattinen tieto ja voiko se vaikuttaa lapsi-vanhempi -suhteeseen. 

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Löysin muuten tänään aivan ihanan kirjoituksen Ovumian Perheklinikka-blogista. Siinä psykologi ja seksuaalineuvoja Mirka Paavilainen kirjoittaa löytämästään blogista, jonka videolla lahjamunasolun avulla alkunsa saanut nuori nainen kertoo taustastaan. Myös kyseinen video on linkattu tekstin loppuun ja pala kurkussa katselin ja kuuntelin sen. Sain hieman lisärohkaisua tuohon listani viimeiseen mietinnässä olevaan kohtaan. Tuo teksti kannattaa todellakin lukea ja video katsoa, jos tämä asia mietityttää. Tässä suora linkki Mirka Paavilaisen postaukseen "Syntymäni oli lähestulkoon ihme". Niisk!

Sarah Kayn piirtämä kuva haettu Googlen kuvahaulla

Mitä jos..?

Hei kaikki!

Muutama kuukausi on vierähtänyt edellisestä tekstistäni. Olen taas elänyt viime kuukaudet lapsettomuuskuplan ulkopuolella enkä ole tietoisesti halunnut olla juuri missään tekemisissä aiheen kanssa. Mutta eihän se unohdu. Kyllä sen muistaa jokainen päivä. Jos ei muuten, niin jokin tilanne tuo mieleen oman tilanteen. Ei sille mitään voi. Olen jopa tehnyt hieman luopumistyötä tässä. Pikkuhiljaa yrittänyt luopunut toivosta ja ajatuksesta äitiydestä. Tämä luopuminen sattuu. Se sattuu niin, että en kuitenkaan koe olevani valmis luovuttamaan vielä. En ennen kuin viimeinenkin keino on kokeiltu. En haluaisi joutua loppuikääni miettimään, että mitä jos...

Kirjoitinkin viimeisimmissä postauksissani lahjamunasoluhoito-ajatuksistani. Ja siitä, että miehen kanssa on ollut vaikeaa keskustella aiheesta ja hän on ottanut takapakkia asian suhteen. Nyt voin ilokseni kertoa, että meille on varattu aika huhtïkuun ensimmäiselle viikolle eräälle helsinkiläiselle lapsettomuusklinikalle. Ja vielä lääkärille, jota ainakin itse olen pitänyt yhtenä Suomen huipuista tällä alalla. Olemme siis menossa keskustelemaan lahjamunasoluhoidosta, eli lopullista päätöstä hoitojonoon liittymisesta ei ole vielä tehty. Minä olen sitä mieltä, että hoitoon lähdetään. Mies ei ole edelleenkään ihan varma. Siksi onkin hyvä, että pääsemme keskustelemaan asiantuntijan kanssa tämän prosessin eri vaiheista ja vaikutuksista elämäämme, tulevaisuuteemme ja mahdolliseen hoidosta syntyvään lapseen. Näihin ne miehen epäilykset liittyvät, ja tottakai minullakin on paljon mielessä.

Koko hoitohistoriamme sisältävä paperinivaska on kuitenkin jo tilattu vanhasta hoitopaikastamme, ja kyllähän niitä lukiessa tuli taas monenlaisia tunteita pintaan. Yllätyksekseni monelta käynniltä lääkäri oli kirjannut ylös myös henkisen voinnin. Päällimmäisenä jäi mieleen viimeiset kommentit viimeiseltä käynniltämme viime toukokuussa: "Surullisia tilanteesta". Niin. Sitä me todellakin olimme. Surullisia.

Mutta nyt minä olen onnellinen siitä, että uskallan taas toivoa. Niin kauan kuin on toivoa, ei peli ole menetetty. Olen uskaltanut taas haaveilla ja unelmoida. Pitkästä aikaa meillä on tällä viikolla miehenkin kanssa ollut heittoja tyyliin, että "jos meille sit tulee lapsi, niin mites sit tämä ja tuo...". Mies on jo sitä mieltä, että minusta tulisi samanlainen huolehtija lapsen ollessa teini-iässä kuin hänen äitinsä aikanaan oli ;D Taidan olla samaa mieltä! Lapsiaiheesta keskusteleminen on ollut jotenkin luontevampaa ja vapaampaa kuin pitkään aikaan eikä mies heti näytä synkältä ja yritä vaihtaa puheenaihetta. Itse olen yrittänyt hillitä innostustani ja yrittänyt pitää nämä pikku keskustelutuokiot suht lyhkäisinä, ettei miestä ala ahdistaa. Pakko oli kuitenkin miehelle tässä eräänä päivänä sanoa, että "arvaa miksi olen ollut tänään onnellinen?". Mies kysyi sitten syytä, jolloin vastasin "koska minusta on ihanaa taas pitkän ajan jälkeen kun meillä on taas ihan oikeasti toivoa omasta vauvasta. Voin taas toivoa edes hetken siitä, että minustakin voi vielä tulla äiti". Vähän pelkäsin, että mies tokaisee siihen jotain tyyliin "älä vielä toivo liikoja jos me ei koko hoitoon lähdetäkään", mutta ei hän sanonutkaan mitään. Minusta se oli rohkaiseva merkki.

Tulevaisuuden suurin unelma

Voi kyllä minä niin toivon, että se käynti olisi hyvä ja lopputulos olisi se, että liitymme lahjamunasolujonoon. En vielä tiedä miten reagoin, jos mies sitten päättää, ettei halua lähteä hoitoon. Nyt en toisaalta halua edes ajatella sitä, koska haluan nyt nauttia vielä vähän aikaa tästä toivontäyteisestä olosta, jota en tiennyt enää koskaan tuntevani tällä elämän osa-alueella.

Tällä hetkellä minulla on pää pilvissä eikä jalat lähelläkään maata!

Postauksen kuvat haettu Googlen kuvahaulla.