Joko saa odottaa?

Tämä ajatus on pyörinyt nyt pari päivää päässä. Kun nyt olen selvinnyt tuosta toisesta laparoskopiasta ja tilanteen sisuksissa nyt vihdoin pitäisi olla optimaalinen (tosin vähän häiritsee ne leikkauskertomuksessa mainitut pienet endopesäkkeet virtsarakon tienoilla), niin joko uskallan alkaa odottaa ensi kevättä?

Luulisi, että olen jo saanut odottamisesta tarpeekseni. No joo, myönnetään. Yli VIISI vuotta olemme odottaneet raskauden alkamista. Tänä aikana meille on tehty vain kaksi alkionsiirtoa, vaikka hoitoja on ollut kolmen inseminaation lisäksi viisi aloittettua ICSIä, joista yksi keskeytetty. Yhtään positiivista raskaustestiä en ole koskaan tehnyt. Piinapäivistäkin (aika alkionsiirrosta raskaustestipäivään, jos joku tietämätön tätä sattuu lukemaan) olen siis päässyt "nauttimaan" vain kahdesti. Kateellisena olen näinä vuosina lukenut muiden piinapäivistä. Vaikka ne ovatkin juuri nimensämukaista piinaa, niin silti silloin on aina se mahdollisuus onnistua. Kun ei päästä edes siirtoon, ei anneta edes mahdollisuutta. Vain äärimmäinen pettymys ja suru siitä, että kaikki henkinen ja fyysinen tuska on ollut jälleen kerran turhaa. Mutta nyt tuo kaikki on takana ja alkaa uudenlainen odotus.

Nyt olemme noin puolessa välissä odotusta siitä, kun huhtikuussa pääsimme lahjamunasolujonoon. Kun on odotettu jo yli viisi vuotta, puoli vuotta ei tunnu enää missään. Tällä kertaa tuntuu aivan erilaiselta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että nyt meillä on mahdollisuus onnistua, siis ihan oikeasti onnistua! Koko kesän ja syksyn olen oikeastaan odottanut vain tätä laparoskopiaa. Olen odottanut sitä, että pääsisin sen jälkeen eroon näistä vaivoista, joita minulle puhjennut endometrioosi on aiheuttanut. En vielä tiedä viikko leikkauksen jälkeen, miten on käynyt. Oletus tietysti on, että vaivat helpottavat, kun sairas munasarja on leikattu endometrioomineen pois. Tulevat kuukaudet sen näyttävät. Nyt siis voin alkaa odottaa kevättä ja lahjamunasoluhoitoa.

Kyllä minua silti pelottaakin. Voi kuinka pelottaakaan! Luulen, että siinä hoitovaiheessa tulen käymään ihan samoja tunteita läpi kuin omilla soluillakin tehdyissä hoidoissa: tuleeko niitä soluja, hedelmöittyykö ne, saadaanko mitään pakkaseen ja mikä tärkeintä: päästäänkö siirtoon? Alkaako raskaus? Nyt erona on se, että todennäköisesti pelissä olevat munasolut ovat elinvoimaisempia ja terveempiä kuin omani. Todennäköisyys raskauden alkamisesta on varmasti suurempi kuin mitä omilla olisi. Eikä minun tarvitse itse kestää munasolujenkasvatusvaiheen kipuja, puhumattakaan punktiosta. Toisaalta tässä on myös se puoli, että kun tämä vaihe ei enää tapahdu minun sisälläni, en voi tietää yhtään, mitä tapahtuu. Kun en tunne sitä omassa kropassani. Voin vaan toivoa, että lahjoittaja voi itse mahdollisimman hyvin eikä joudu kärsimään liikaa. Sillä tiedän, että hän tekee sen kaiken vain hyvää hyvyyttään meidän vuoksemme. Että me saisimme kauan kaivatun oman lapsen, vaikka ei ole koskaan edes nähnyt meitä, ei tunne meitä. Samalla tietysti toivon, että tuloksena olisi hyviä munasoluja, joista hedelmöittymisen jälkeen kehittyisi hyviä alkioita. Meille riittäisi edes se yksi, jos se vaan sitten jatkaisi kasvua kohdussani vauvaksi asti. Omaksi lapseksemme. Nyt kun laskeskelen, niin hei, minähän saatan olla äiti n. 1,5 vuoden päästä! Jännittävää!

Toipuminen laparoskopiasta etenee päivä päivältä. Tänään ajattelin kokeilla pientä kävelylenkkiä, kun on niin aurinkoinen päivä. Vaikka tuuleekin. Haravoida pitäisi, mutta sitä en vielä uskalla tehdä. Kipulääkkeitä menee vielä. Mieluummin silti syön niitä, että pystyn tekemään jotain. Pelkkä oleminen ei ainakaan edistä toipumista. Mahassa on taas hirmuinen mustelma ja on se vielä arka. Mutta joka päivä on edellistä parempi! Toivottavasti näin menee jatkossakin!

N80.1 Endometriosis ovarii l. sin

Noin siinä leikkauskertomuksessa lukee päädiagnoosin kohdalla. Eli suomeksi vasemman munasarjan endometrioosi. Piti jo eilen tulla kirjoittamaan, mutta en sitten jaksanutkaan. Jospa nyt sitten.

Mies vei minut sairaalaan tiistaiaamuna klo 7.30. Kävin vaihtamassa heti ylleni sairaalan vaatteet, eli ne viime kerrallakin tutuiksi tulleet verkkohousut, pitkät housut, leikkaussalipaidan, pitkät sukat ja aamutakin. Edelleen mietin, miksi niiden kuosien pitää olla niin rumia? Sairaalassa oli aamulla sähkökatkoharjoitus, jonka vuoksi leikkaustoiminta aloitettiin vähän myöhemmin. Minä olin ensimmäisenä vuorossa ja pääsin saliin jo kuitenkin klo 9. Jälleen ihmettelin, että miten paljon ihmisiä tarvitaankaan yhden ihmisen leikkaamista varten! Siinä niitä taas pyöri ympärillä ja lätkiä laitettiin päähän, rintaan ja kylkeen. Verenpainemittari käsivarteen, käteen happisaturaation mittauslaite. Ja sitten se tippa kämmenselkään. Kyseltiin mitä minulle ollaan tekemässä ja jännittääkö. Jännitti. Anestesialääkäri saapui paikalle ja pian jo tunsin kuinka se inhottava kirvelevä lääke alkoi mennä tippakanyylin kautta käsisuoneen. Happinaamari kasvojen ylle. Ajattelin, että en nukahda, en varmasti! Ja sitten pimeys. Viimeksi minun jalkani aseteltiin jalkatukiin ja housut riisuttiin vielä hereilläollessani, mutta nyt se oli tehty vasta nukuttamisen jälkeen. En nähnyt myöskään leikkaavaa ja avustavaa gynekologia ollenkaan ennen toimenpidettä.

Heräsin taas kamalaan kipuun niin kuin viimeksikin. Vedet vaan alkoivat virrata silmistä. Heti ne olivat laittamassa kipulääkettä kanyylin kautta. Aloin taas täristä ja minulle tuotiin lämpöpeitto. Pää oli niin sekaisin, ettei ollut yhtään selvää ajatusta. Vain kipu ja pelko siitä, että mitä minulle on tehty. Ja että niiden heräämön valojen pitääkin olla niin kirkkaat! Sairaalan tietojärjestelmä Mediatri oli kaatunut ja ne joutuivat tekemään käsin kaikki muistiinpanot ja merkinnät. Tosi kivaa varmaan... Nyt ei onneksi tullut sitä vuotoa niin kuin viimeksi. Verenpaineet minulla romahtivat alas ja niitä seurattiin. Jossain vaiheessa pyysin hoitajaa kertomaan, mitä minulle nyt loppujen lopuksi tehtiin. Huokaisin helpotuksesta kun hän luki koneelta, että vain vasen munasarja oli poistettu ja muuten pitäisi olla kaiken kunnossa. Leikkaus oli kestänyt noin kaksi tuntia. Heräämöstä minut kärrättiin osastolle noin klo 13.

Kivut saatiin tällä kertaa aisoihin tehokkaammin kuin viimeksi. Olisikohan syynä se, kun silloin oli se iso vuoto? Nyt vaan tuntui, että pahoinvointi oli paljon voimakkaampaa. Se paha olo oli jotain järkyttävää. Missään asennossa ei ollut hyvä olla. Verenpaineet olivat edelleenkin tosi matalat, pahimmillaan kävivät kuulemma 80/50 -lukemissa ja niitä seurattiin sitten vielä osastollakin. Hoitaja kysyikin, että onko minulla luonnostaan alhainen verenpaine? Ei. Päinvastoin, sehän aina pomppii taivaissa varsinkin kun joku valkotakkinen on mittaamassa. Mies tuli töiden jälkeen katsomaan, mutta taisin nukkua suurimman osan siitä parista tunnista kun hän siellä istui. Myös vanhemmat kävivät katsomassa. Kaikki he sanoivat etten näytä niin kipeältä kuin viimeksi. En ollutkaan, vain se pahoinvointi oli pahempaa. Iltapäivällä jo klo 16 aikoihin pystyin pissaamaan hoitajan avustuksella sängynviereen tuotuun "pönttöön". Illalla söin jo sämpylän ja jogurtin hyvällä ruokahalulla. Yöllä se paha olo tuli takaisin ja kipulääkettäkin jouduin pyytämään.

Keskiviikkoaamuna oli jäätävä päänsärky ja paha olo. Pelkäsin jo, että se lauantainen migreeni tulee takaisin. Köpöttelin itse huoneen vessaan. Kohta jouduinkin huutamaan, että tuokaa oksennuspussi! Iltapala lensi kaaressa pussiin. Hyi että oli niin huono olla! Aamulääkkeet meni siinä samalla... Aamupalaa en voinut juuri syödäkään sitten. Leikkaava lääkäri tuli käymään aamulla ja kertoi leikkauksen kulusta. Vasen munasarja oli ollut reilun pingispallon kokoinen ja hyvin sairaan näköinen. Siinä oli ollut kiinni yksi iso ja toinen pienempi endometriooma. Munasarjassa oli ollut kiinnikkeitä ja se oli liimaantuneena kiinni lantioon. Siinä oli mennyt sitten jonkin verran aikaa, että he olivat saaneet siististi irroteltua sen. Iso endometriooma oli puhjennut toimenpiteen aikana. En muistaisi tätä kaikkea näin tarkkaan, mutta tässä lunttaan samalla leikkauskertomuksesta, jonka sain mukaani kotiinlähtiessä. Kun kysyin lääkäriltä, että eikö sitä endoa sitten muualla ollut, niin hän vastasi että ei. Siksi minua ihmetyttääkin, kun leikkauskertomuksessa lukee seuraavasti:

"...rakon tyvessä vasemmalla on pieni endometrioosipesäke ja samoin rakkoperitoneumilla on pieni proliferatiivinen punakka pesäke..."

Eli tuon mukaan sitä endoa siis on jossain rakon tietämillä kuitenkin..? Ja kertomuksesta ei ainakaan käy ilmi, että sitä olisi poltettu pois. Onko se sitten niin pientä, että ei ole mainitsemisen arvoista? Googletin tuon "proliferatiivinen" ja se ilmeisesti tarkoittaa kasvavaa. Lääkärin mukaan tilanne nyt kuitenkin näytti oikein hyvältä tulevaa lahjamunasoluhoitoa ajatellen, joten näillä mennään. Tuo leikkauskertomus pitää lähettää Dextraan. Samoin patologin lausunto siitä munasarjasta, kunhan se ensin minulle postitse lähetetään.

Keskiviikkona siis pääsin iltapäivällä kotiin. Lounaan olin saanut syötyä jo hyvin ja söinkin viimeiseen muruun asti. Oli niin nälkä! Pahoinvointi oli poissa ja halusin vaan kotiin. Mies tuli hakemaan, hän teki sen päivän töitä kotoa käsin, ettei minun tarvinnut olla yksin. Matkalla hän haki vielä minulle määrätyt kipulääkkeet apteekista. Näitä nyt pitää syödä kuuriluintoisesti kolmesti päivässä tämän viikon loppuun ja sitten tarvittaessa. Eli Panadol 1g + Burana 600 mg. Viimeksi en saanut mitään lääkereseptiä lähtiessäni! Sairausloma on kuun loppuun, eli töihin menen reilun viikon päästä maanantaina. Eilen oli aika kipeä päivä, ja se meni melkeinpä vaan makoillen ja DVD:tä katsellen. Suklaata on. Pyrin kuitenki vähän jaloittelemaan. Eilen kävin postilaatikolla, mutta sieltä tulin takaisin naama valkoisena ja piti mennä suoraan sänkyyn vähäksi aikaa. Tänä aamuna olen vähän puuhaillut, mutta jaksaminen on vielä rajallista. Maljakkoa en saanut nostettua ylähyllylle, kurottelu sattuu. Samoin yskiminen. Otin suihkun jälkeen haavateipit pois ja ihan siisteiltä ne haavat näyttävät.

Kyllä minä toivon, että tämä olisi viimeinen laparoskopiani. Oli se taas sen verran inhottava kokemus. Tiedän kuitenkin, että endometrioosi on sairaus, jolla on tapana uusiutua eikä voi etukäteen tietää, vieläkö leikkauspöydälle joudun. Huonekaverinani minulla oli nainen, joka myös sairastaa endoa ja hänellä oli jo kolmas laparoskopia. Häneltä poistettiin toinen munasarja ja kohtu tämän taudin takia :(. Tosin kohdunpoisto oli senkin takia, kun hänellä on jo kolme lasta eikä enempää halunnutkaan. Mutta ei se silti mikään helppo juttu ole. Tämä on inhottava, inhottava tauti! Mutta minä selviän tästä ihan niin kuin olen selvinnyt kaikesta tähänkin asti.

Jos ei maha niin sitten pää

Hohhoijaa, onpas ollut viikonloppu. Perjantai oli jo helpompi päivä kipujen suhteen. Töissä pärjäsin napsimalla ibuprofeenia ja parasetamolia. Iltaa kohti alkoi tulla vähän huono olo ja päänsärkykin alkoi orastaa. Noh, kunnon yöunet niin jospa se siitä. Kuinka väärässä olinkaan! Heräsin lauantaiaamuna aivan järkyttävään päänsärkyyn. Nousin ylös ottamaan lääkettä ja samantien alkoi vatsassa velloa. Olo oli kuin jossain vuosisadan krapulassa. Paitsi etten ollut koskenut tikullakaan alkoholiin. Menin takaisin nukkumaan. Parin tunnin päästä heräsin ja päänsärky ei ollut kadonnut mihinkään, pahentunut vain. Voin niin huonosti, että olin vähällä oksentaa. Olin ihan varma, että nyt iski joku mahatauti. Tietysti just nyt! Taasko se leikkaus siirtyy jos tämä ei mene nyt viikonloppuna ohi! Sitten se päänsärky alkoi muuttua vain toispuoleiseksi. En jaksanut edes istua enkä kestänyt lainkaan päivänvaloa. Oikea puoli naamasta puutui ja poski tuntui siltä kuin se olisi turvoksissa. Kauhulla jo ajattelin, että nyt se on aivoinfarkti. Pystyin kuitenkin puhumaan normaalisti. Sitten muistin, että olen kokenut tämän ennenkin. Mutta siitä nyt on jo sellaiset 20 vuotta. Eli migreeni!

Muistan hyvin, että minulla oli kausittain migreenejä teini-iässä, yläasteikäisenä. Yhtenä kesänä niitä oli usein ja ne olivat näin pahoja kuin nytkin. Mutta tosiaan 20 vuotta olen saanut olla ilman niitä, mutta nyt se jostain syystä sitten iski. Ja kuin taantumana 20 vuotta taaksepäin, nyt samaan aikaan myös naamani pärähti täyteen näppylöitä. Siis kasvonikin näyttävät siltä kuin joskus 15-vuotiaana. Nice. Tästä voisin päätellä, että ehkä tämä nyt tulee jostain stressi/hormonijutuista. Kun vielä se aika kuukaudesta. Äiti käväisi eilen kylässä ja sanoi heti, että "sulla on migreeni". Käski vaan pimeään huoneeseen ja kylmää otsalle. Hän sanoi, että hänellä oli myös teini-iässä migreeniä ja se palasi takaisin muutamaan otteeseen vaihdevuosi-iässä. Siinä se tuli. Joko ne vaihdevuodet siis minullakin nyt tosiaan on alkamassa? Mutta eihän se sovi lainkaan yhteen tämän endometrioosidiagnoosin kanssa. Tätäkin olen miettinyt: miten voi olla yhtä aikaa hiipuvat munasarjat ja endometrioosi? Joka lähteessä mainitaan, että endometrioosi on hedelmällisessä iässä olevan naisen sairaus. Ja minähän en ole millään tasolla hedelmällinen.

Onneksi tänään päänsärky on pysynyt poissa. Vietinkin siellä pimeässä makkarissa yli vuorokauden putkeen. Tänään on ollut vielä vähän huono olo ja kirkkaat valot ovat aristaeet silmiä. Nyt olen sitten alkanut vähän panikoida sitä ylihuomista leikkausta. Tosin en uskalla edes ajatella että se tapahtuu ennen kuin olen siellä leikkauspöydällä. On tässä taas ollut niin paljon kaikkea... Ties vaikka tuo migreeni uusiutuu. Miten sekin nyt oikeasti iski juuri nyt, niin monen vuoden tauon jälkeen?!? Ihan kuin ei olisi muutenkin tarpeeksi kestämistä. Eniten pelkään sitä leikkauksen lopputulosta. Että löytyykö sitä endometrioosia vielä muualtakin kuin vasemmasta munasarjasta. Se on pahinta. Toiseksi eniten pelkään sitä leikkauksenjälkeistä aikaa. Kun olen sen kerran kokenut ja se oli kamalaa, en voi millään ajatella, että ei se ole mikään iso juttu. Jos olen yhtä kipeä kuin viimeksi. Voin vain yrittää lohduttautua ajatuksella, että jospa se menisi helpommin kuin viimeksi. Mutta oman hoitohistoriani tietäen: koskaan ei mikään ole mennyt helpommin kuin edellisellä kerralla. Päin vastoin. Siksi minua nyt pelottaakin.

Endomaha

Tänään piti lähteä töistä ensimmäinen kerran endokipujen takia. On kp1 ja tämä on se pahin päivä kuukaudesta. Aikaisemmin on aika hyvin käynyt ja olen sattunut olemaan vapaalla just pahimpina päivinä. Tai no, viimeksi en ollut, mutta kestin työpäivän kuitenkin läpi kipulääkkeiden voimin. Nyt en kestänyt. Neljän jälkeen alkoi sellainen kipu, etten voinut seisoa suorassa. Maha turposi kauheaksi rantapalloksi. Burana+Panadol oli ihan kuin lumeeksi vaan. Pakko oli soittaa mies hakemaan minut töistä. Otin äsken kuvan mahasta (tekstin llopussa) Se on tässä jo vähän laskenut siitä pahimmasta kun olen tässä reilun tunnin makaillut. 

Minulla tuo turpoaminen tulee aina kipujen kanssa. Onkohan se miten yleistä? Aamulla myös kun alkoi tuntua, että vessaan pitää mennä, oli suolistossa kipuja. Ei kai nämä oireet viittaa siihen että se olisi sittenkin levinnyt suolistoon? En usko että näin on. Mutta kyllä nyt tiistain leikkaus, tai varsinkin se leikkaukseen lopputulos, pelottaa. Samalla odotan sitä kuin kuuta nousevaa ja toivon, että se veisi tämän kamalan taudin mennessään!

Tämä on muuten eka blogipostaus, jonka teen kännykällä sängyssä maaten. Joten saa nähdä tuleeko tästä pelkkä sotku.

Ei raskausmaha vaan endomaha :(

Aihetta kiitollisuuteen

Tänään on Roosa Nauha -päivä. Itse makaan edelleen kipeänä kotona, mutta olen silti varustautunut tähän päivään jakamalla somessa aiheeseen liittyviä kuvia. Olen pukeutunut pinkkiin toppiin, laittanut rintapieleeni roosan nauhan sekä lakannut kynteni Lumenen Roosa Nauha -lakalla.

Tässä kuvassa pidän sydäntäni vasten kirjaa, sillä tämä päivä on myös Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Kuvassa nämä kaksi päivän teemaa nivoutuvat yhteen siten, että tuo kirja (Juhani Ahon Kootut teokset, vuodelta 1921) on kuulunut alunperin mummolleni, joka sairasti rintasyövän.



Vielä parempi kuva vain kynsilakasta, koska se vaan on niin söpö!
 

Minulle tämä rintasyöpäasia on ollut tärkeä siitä asti, kun mummoni aikanaan sairastui. Hän oli jo iäkäs sairastuessaan, mutta silti se herätti ajattelemaan sitä, että sama voi tapahtua myös minulle. Eikä tästä ole kuin muutama viikko kun säikähdin pattia rinnassani, joka onneksi osoittautui vain tulehtuneeksi talirauhaseksi (tässä siitä). Kuitenkin tuo tilanne säikäytti sen verran, että olen vakaasti päättänyt tästä lähtien joka kuukausi tutkia rintani siltä varalta, että siellä ei ole mitään sellaista, mitä ei kuuluisi olla. Kyllä jokaisen naisen kannattaa tehdä niin, sillä mitä pikemmin mahdollinen kasvain havaitaan, sitä paremmat mahdollisuudet on parantua täydellisesti sekä myös rinnan menettämisen riski vähenee.

Tänään siis olen kiitollinen siitä, että minulla on asiat kuitenkin niin hyvin, ettei minun tarvitse pelätä henkeni puolesta. Krooninen kipu ja vuodot sekä henkinen tuska lapsettomuuden vuoksi ovat kamalia enkä jaksa pahimpina päivinä olla kiitollinen yhtään mistään. Tänään olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minulla on terveet rinnat. Vaikka lisääntymiselimistössäni jyllääkin sairaus, joka vaatii radikaalin operaation, ei se kuitenkaan ole millään lailla henkeä uhkaava. (Tässä kohtaa siis koputus puuhun, että se todellakin menee niin eikä laparoskopiassa paljastu ikäviä yllätyksiä.) Vaikka makaan kotona kipeänä ja pelkään tulevaa leikkausta, olen päättänyt tänään pitää itselleni kiitollisuuspäivän. Huomenna saa taas mököttää jos siltä tuntuu ;)

Lääkärikäynti

Niinhän siinä kävi, että leikkausta jouduttiin siirtämään. Menin eilen sairaalaan sovitusti naistentautien ja kirurgian osastolle lääkärin vastaanotolle. Siellä olikin vastassa kolme lääkäriä, jotka ovat mukana leikkauksessa. Kaksi leikkaavaa gynekologia ja ilmeisesti kolmas oli ohjauksessa oleva erikoistuva lääkäri tms. Heti alkuun kerroin, että mulla on viikonloppuna alkanut flunssa. Se oli sitten sillä selvä. Ylilääkäri sanoi heti, että sitten leikkausta siirretään. Itse toimenpiteen kannalta tauti ei ole riski, mutta nukutuksen kannalta on. Kuulemma viimeistään leikkausaamuna anestesialääkäri sanoisi, että ei leikata. Kun on infektio hengitysteissä, on nukutuksen aikana melkoinen riski siinä, että se leviää hengitysputken kautta keuhkoihin ja aiheuttaa keuhkokuumeen. Juu, ei kiitos. Parempi siis siirtää koko operaatiota. Nyt tämä on mennyt vielä pahempaan suuntaan, ja jäin tänään töistä kotiin lepäämään. Saattaa olla jopa keuhkoputkentulehdus, sen verran vähän rinnassakin tuntuu. Sain kuitenkin jo uuden ajan kahden viikon päähän, eli onneksi en joudu sen pidempään odottelemaan. Kunhan vaan tämä infektio nyt ennen sitä paranisi...

Kerroin siitä verenvuodosta, joka minulle tuli viikko sitten combatin jälkeen. Lääkärit halusivat sitten senkin takia tutkia minut, mutta sille ei löytynyt mitään syytä. Vähän jäi kaihertamaan, koska ei minulla ole koskaan sellaista ollut. Kulemma endometriooma ei vuoda kirkasta verta, vaan se vuoto on tullut joko kohdusta tai emättimestä. Lääkäri mietiskelikin tutkiessaan, että olisiko viimeksi mainitussa havaittavissa endopesäke. En kuitenkaan tuntenut kipua, joten ei ilmeisesti. Selittävää syytä ei siis varmuudella löytynyt. Ultrassa näkyi vasemmassa munasarjassa edelleen kuulemma "tiivis paketti", jonka vuoksi koko munasarja kannattaa poistaa. Ensimmäistä kertaa kuitenkin olivat vähän huolestuneita myös oikeasta puolesta. Olen jo kyllästymiseen asti kuullut joka ikinen kerta kun uusi lääkäri on ultraamassa, että "munasarja on jännästi kohdun päällä" ja olihan se niissä punktioissakin haasteellinen. Nyt he yksissä tuumin tutkailivat ruutua ja mietiskelivät, että olisiko sinne kehittynyt kiinnikkeitä ja olisiko se munasarja liimaantunut kohtuun kiinni. No sepä kiva!! Keskenään keskustelivat myös siitä, että sittenhän nähdään LP:ssä, että pitääkö oikeaakin siivota. Mutta kuulemma kyllä sinne pitää ainakin jotain kudosta saada jätettyä ettei potilaalla ala samantien vaihdevuodet. Minä siinä makasin ja kuuntelin aika järkyttyneenä, että mitä helv****. Ei tällaisesta ole vielä aiemmin ollut puhetta. Joka tapauksessa leikkaus kuulemma tulee olemaan todennäköisesti haastava ja saattaa kestää parikin tuntia. Kyllähän minä siinä hätäännyin tällaisista tiedoista. Ylilääkäri sitten sanoi, että aina varaudutaan endometrioosileikkauksissa siihen, että voi tulla isompikin operaatio. Näissä tapauksissa kun ei koskaan etukäteen tiedä, mitä tulee vastaan kun viedään kamera sinne vatsaonteloon. Puhui jo suolenpoistoista ja avanteistakin. Hyvä etten alkanut itkua vääntää siinä ;D No, onneksi lääkäri totesi että minulla tuskin suolistoon sitä endoa on päässyt, koska en oireile sen kaltaisesti. Eli hyvin jos käy, endo on pelkästään siinä vasurissa ja siitä selvitään kun se poistetaan. Toivotaan näin. En tiedä, miten kestäisin uutisen siitä, että oikeaakin olisi pitänyt mennä sörkkimään. Pääasia kuitenkin on, että kohtu olisi kunnossa (vähän mietityttää se vuoto). Sehän tässä minun tapauksessani on olennaisinta lahjamunasoluhoitoa ajatellen. No, sanotaanko nyt näin, että ei tämä odottelu tässä ainakaan maailman helpointa ole...

Onneksi sain samalla kerralla kuitenkin käydä jo hoitajan haastattelussa ja sain ohjeet leikkaukseen valmistautuista varten. Sekä mukaani samanlaisen juoman, jonka viimeksikin. Se täytyy juoda leikkausaamuna kaksi tuntia ennen sairaalaanmenoa. Ensi viikon perjantaina voin soittaa osastolle ja kysyä leikkauspäivän aikataulua, jotta osaan tulla sairaalaan oikeaan aikaan. Leikkaus siis tapahtuu tiistaina 21.10. Jos nyt tästä taudista siihen mennessä tervehdyn. Nyt siis kaikki energia toipumiseen, jotta ei toistamiseen jouduta siirtämään. Ja yritän ajatella, että ei siellä oikeasti voi olla enää mitään muuta kuin se vasuri. Ei voi.

Hyviä ja huonoja uutisia

Takana on melkoinen viikko. Maanantaina sain aivan mahtavia uutisia! Kahdeksan vuoden sijaisuuksien jälkeen saan vihdoin vakinaisen työpaikan! Olin alkuviikon ilosta sekaisin. Enkä oikein vieläkään käsitä koko asiaa. Niin monta vuotta elämä on mennyt niin, että olen vaan muutaman kuukauden pätkissä (pari kertaa on ollut ylellisyyttä saada tietää jopa vuodeksi eteenpäin!) tiennyt mitä tuleman pitää ja aina jännittänyt, että jatkuuko työ vai olenko työttömänä. Lomia ei tietenkään ole kertynyt ja on ollut se ristiriita, että joko on pitkiä pätkiä töissä ilman kunnon lomaa tai sitten työttömänä. Nyt loppuu tuo noidankehä ja olen tietysti asiasta äärettömän onnellinen! :) Myös työnkuvani tulee osittain muuttumaan ja vaikka uudet haasteet jännittävätkin, niin odotan niitä jo innolla. Nyt voin olla kyllä itseeni tyytyväinen, sillä hakijoita oli 46 ja kaksi valittiin. Myös tulevaan työpariini olen hyvin tyytyväinen. Me tullaan hyvin toimeen ja osaamis- ja kiinnostuneisuusalueiltamme täydennämme varmasti hyvin toisiamme.

En sitten tiedä, johtuuko osittaisesta stressin laukeamisesta, että nyt olen lievässä flunssassa. No, eihän tässä muuten mitään, mutta kun keskiviikkona olisi edessä se laparoskopia! Ja vasta sairastin kunnon flunssan reilu kuukausi sitten. Nyt taas. Tämä alkoi perjantaina kurkkukivulla. Se on nyt lientynyt, mutta tilalle on hiipinyt tukkoisuutta. Tyypillisiä virusoireita siis. Kuumetta ei ole. Olen tehnyt viikonlopun aikana kaikkeni, jotta saisin tämän flunssan häipymään. Olen ottanut extra-annoksia sinkkiä ja C-vitamiinia, juonut teetä, jossa on haudutettua inkivääriä ja hunajaa, levännyt, ollut huivi kaulassa, imeskellyt Strepsilsiä... Tänään ajattelin vielä käydä eukalyptus-löylyissä. Huomenna minulla on sairaalassa haastattelu osastolla ja lääkärin vastaanotto. Siellä ne varmaan osaavat sanoa, että olenko leikkauskunnossa vai en vai katsotaanko vielä mikä kunto on keskiviikkona. En olisi kyllä nyt millään halunnut tällaista mutkaa matkaan. Nyt olisi niin hyvä saada tuo leikkaus pois alta, jotta olen toipunut kunnolla ennen uuden työn alkua. Ja muutenkin. Olen niin täynnä tätä oireilua, että haluan vaan päästä siitä eroon.

Oireita siis on ollut edelleen. Kipupäiviä ja vuotoja. Tällä viikolla en ole kivuista paljon joutunut kärsimään, mutta tiistaina kyllä säikähdin. Olin niin täpinöissäni, kun työpaikka varmistui, että oli pakko päästä purkamaan sitä combattiin. En ole voinut aikoihin sielläkään käydä kipujen takia. Nyt ei sattunut ollenkaan, joten eikun vaan taistelemaan! Kotiin tultuani kävin vessassa ja säikähdin, kun oli aika lailla tullut vuotoa (kp 11). Ensin ruskeaa, mutta se muuttui ihan kirkkaanpunaiseksi ja sitä kesti koko illan. Kyllähän siinä vähän panikoin, että meninkö nyt sössimään kun menin hyppimään ja huitomaan sinne combattiin. Entä jos se endometriooma puhkesi? Toisaalta ajattelen, että kai se olisi aiheuttanut aikamoisia kipuja, ja minulla ei ollut juuri mitään tuntemuksia. Kaksi seuraavaa päivääkin vielä vuotoa tuli, mutta se oli taas muuttunut ruskeaksi. Olo kyllä oli todella voipunut ja pahoinvointiakin oli, mutta nyt ajattelen, että se on voinut enteillä tätä flunssaa. Mistähän tuo vuoto johtui? Tuliko se siitä endometrioomasta vai mistä? Se on selvää, että tuo rankka liikunta sen aiheutti, mutta miksi? Pitää tätä kysyä huomenna lääkäriltä. Muutenkin tuntuu, että elämäni on yhtä vuotamista. Edellinen kiertokin oli taas lyhyenläntä, se jäi vain 22 päivään!

Nyt siis lepäilen kotona tämän päivän ja toivon, että tämä flunssa nyt tästä oikeasti jo huomiseksi korjaantuisi. Olisi kiva saada varmuus leikkaukseen pääsystä, ettei sitä tarvitsisi enää jännittää ja ainakaan lykätä eteenpäin.