Keskeneräinen

Tänä aamuna soittelin klinikalle lauantaisen ultran tuloksista. Pian sain soiton takaisin, kun lääkäri oli antanut ohjeensa jatkoon. Huomenna minun täytyy aloittaa kortisonin syöminen, eli Dexametasonia menee aamuisin 0,75mg. En mitenkään hirveän innolla odota sitä, koska se tuskin tulee ainakaan helpottamaan jo nyt vaivaavaa turvotusta. Aiemmassa hoidossa minulla on ollut Prednisolonia ja se ainakin turvotti. Mutta tottakai tässä nyt tehdään kaikki mitä käsketään. Luovuttajalla ei kuulemma vuoto ole vielä alkanut, mutta pitäisi alkaa ihan lähipäivinä. Harmi toisaalta, kun tämä joulu nyt sattuu tähän väliin. En siis saa tietoa heti kun luovuttaja aloittaa pistokset, vaan vasta sitten ensi maanantaina. Todennäköisesti punktio menee kuitenkin viikolle 2. Riippuu tietysti, milloin luovuttajan vuoto alkaa ja sen mukaan pistokset. Toisaalta nyt on niin helpottunut olo, kun ei tarvitse itse uhrata ajatustakaan sille, että milloin se vuoto alkaa. Hirveä stressi siinä aina omilla soluilla tehtävissä hoidoissa oli.

Tänään on ollut aika rankka päivä. Aamusta lähtien minulla on ollut vähän huono olla. Vähän paha olo ja pinna tiukalla. Onneksi oli viimeinen työpäivä ennen joulua! Mutta nyt tuntuu siltä, että olen vielä todella keskeneräinen tämän lapsettomuuden hyväksymisen kanssa. En ole pitkään aikaan enää ahdistunut muiden lapsista. Mutta en olekaan pitkään aikaan ollut tekemisissä ihan pienen vauvan ja tuoreen äidin kanssa. Tänään sitten töissä tämä tapahtui. Työkaveri tuli käymään työpaikalla uuden vauvansa kanssa. Ei siinä mitään, tiesin siitä kyllä ja ihan iloisena olin menossa heitä katsomaan. Voi kun olikin suloinen pieni! Annoin tuoreelle äidille onnitteluhalauksen ja olin vilpittömästi iloinen hänen puolestaan. Mutta yllättäen sen pikkuisen katseleminen olikin liikaa. Ihan puskista tuli, että alkoi vedet valua silmistä. Minun oli pakko lähteä siitä työhuoneeseen omille hommille ja siellä sitten repesi kunnolla. Sain hirveän itkukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua. Onneksi sillä hetkellä siellä työhuoneessa ei ollut ketään muuta, kun ihan posket märkinä siellä olin. Vähän ajan päästä yksi työkaverini tuli sinne, jolle sain soperrettua, että voisiko tuoda minulle jotain käsipaperia kun ei ollut edes nenäliinoja! Jouduin siinä selittelemään sitä kohtausta, mutta onneksi hän tajusi tilanteen. Ruokatauolla en voinut mennä kahvioon, kun tuore äiti oli siellä vauvansa kanssa. Kävin ostamassa sämpylän ja menin syömään sen henkilökunnan tiloihin. Harmittaa, toivottavasti en vaikuttanut tylyltä, mutta en yksinkertaisesti voinut mennä sinne. Koko työpäivä meni sitten siihen, että piti yrittää pitää itseäni kurissa, etten ala vetistellä!

Vähän yllättynyt olen tästä näin voimakkaasta reaktiosta. Iskikö tässä nyt oikeasti kunnolla tajuntaan se, että nyt ovat käsillä ne viimeiset hetket, kun vielä voin toivoa, että minustakin tulee äiti. Pienen vauvan kohtaaminen teki yllättävänkin kipeää. Olin kuvitellut olevani jo valmiimpi tämän asian kanssa. Tottakai nyt näillä ylimääräisillä hormoneilla on varmasti aika iso osa tässä. Minua silti häiritsee se, että vieläkin olen näin keskeneräinen. Eikö tästä pääse ikinä yli?

Kaikesta huolimatta luulen, että joulustamme tulee hyvä. Nyt olen niin herkillä, että saattaa itkut välillä pirahtaa, mutta se on vaan nyt kestettävä. Aion kuitenkin yrittää rentoutua ja kerätä voimia, sillä niitä tulen tarvitsemaan tulevina viikkoina.

Sain työkaveriltani joululahjaksi tällaisen ihanan tonttukoristeen, joka sisältää sen toiveen, että ensi jouluna tilanne olisi viimeinkin meilläkin tämä. Lohdullista tietää, että niin moni toivoo meidän kanssamme <3

Rauhallista Joulua!

Tuntoja ja ultra

Tämä joulu on erityinen. Jo viitenä viime jouluna olen joka vuosi ajatellut, että joko ensi jouluna meillä on täällä oma pikkuinen tai olenko raskaana. Tämä joulu on elämäni viimeinen joulu, jolloin ajattelen noin. Ensi jouluna meillä on vauva tai olen raskaana, tai sitten ei ole kumpaakaan. Niin tai näin, haikailut loppuvat tähän. Jos meille ei vauvaa tai raskautta ensi vuoden aikana suoda, ei sitä meille ikinä tule. Käänteentekevä vuosi 2015 siis edessä.

Tämä viikko on ollut aika raskas. Kun viime viikolla olin vielä intoa täynnä tästä uudesta nopeasta käänteestä, niin tällä viikolla on hyydyttänyt. Olo on ollut tosi raskas, hirveä väsymys on vaivannut ja olen nukkunut tosi huonosti. Pinna on kireällä ja turvottaa. Eli nämä olot ovat seurausta tuosta Progynovasta aika varmasti. Joka päivä myös jossain vaiheessa särkee päätä ja välillä on sellaisia lieviä pahoinvointikohtauksia. Ei kiva, mutta nämä on nyt vaan kestettävä. Ja mikä tärkeintä: täytyy muistaa nyt vaan ykkösenä ajatella oman mielen ja kropan jaksamista! Nyt on tärkeintä, että olisin kuitenkin mahdollisimman hyvässä kuosissa sitten kun se mahdollinen siirto tapahtuu. Hirveän huono omatunto on nimittäin ollut, kun en ole jaksanut tällä viikolla käydä salilla kuin kaksi kertaa. En ole jaksanut. Huomenna olisi tarkoitus mennä, mutta saa nähdä kuinka käy. Oma fyysinen olo ensin ja sali sitten. Näin olen päättänyt.

Tänään kävin siellä ultrassakin täällä kotikaupungissa. Lääkäri sanoi, että tilanne näyttää todella hyvältä, juuri sellaiselta kuin tässä vaiheessa minulla täytyykin ja Progynova on tehnyt tehtävänsä. Se siis tarkoittaa sitä, että kohdun limakalvo on paksuuntumassa (nyt oli 9,7 mm, tasainen triple) ja munasarja on levossa, eli ei ollut follikkeleita näkyvissä. Outoa, kun ei puhuta enää munasarjoista monikossa! Sain mukaani paperin, jossa nuo tulokset lukevat ja niistä pitää soittaa sitten Dextraan maanantaina. Sain myös kuvat ja lähetän ne sitten sinne. Eipä tässä nyt sitten taas muuta voi kun nappailla noita pillereitä ja odottaa seuraavia ohjeita! Ne verikokeet (hepatiitit ja HIV) käytiin muuten ottamassa yksityisellä ja kalliiksi tuli ilmiselvät vastaukset! Molemmilta 112,50 €... Tosin eihän tuo ole kuin pisara meressä sitten siinä loppusummassa.

Minä en vieläkään uskalla ajatella, että me päästäisiin edes yhteen siirtoon. Omat kokemukset ovat niin rankkoja, että on vaikea uskoa, että jo parin viikon päästä makaisin siellä lääkärin pöydällä ottamassa vastaan elävää alkiota. Meidän pientä, joka kasvaisi minun kohdussani. Vaikka kuinka yritän ajatella, että mahdollisuudet siirtoon ovat todellakin nyt ihan eri luokkaa kuin meillä koskaan ennen, niin en vaan pysty ajatella sitä ennen kuin se on todellisuutta. Enhän minä edes tiedä, kuinka luovuttaja tulee reagoimaan stimulaatioon ja tuleeko niitä munasoluja. Toisaalta on helpottavaa, ettei minun tarvitse sitä nyt tavallaan stressatakaan omalla kohdalla. Ei tarvitse pelätä folliultria peläten joka kerta pahinta, että eikö siellä kasva mitään. Eikä sitä kamalan vaikeaa punktiota, josta kaiken päätteeksi tulee nollatulos. Olen vähän kuin tämän tarinan sivuhenkilö siihen saakka kun/jos siirto on todellisuutta.

Tästä se lähtee...

Ensiksi kiitos teille kaikille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni! Mieletöntä, miten monta teitä on siellä, jotka elävät mukana tässä tärkeässä vaiheessa. Kiitos teille, kun olette osoittaneet välittämistänne olemalla niin vilpittömän iloisia meidän puolestamme! <3 Kiitos myös ystäville, jotka olette muuta kautta osoittaneet tukenne meille. Tällaisina hetkinä sitä tuntee olevansa etuoikeutettu kun huomaa, kuinka paljon elämässä on välittäviä ihmisiä. Tiedän, että on niin monta, joille tämä meidän lapsettomuustaipaleemme on ollut raskasta seurattavaa ja kuinka te toivotte kanssamme, että polkumme saisi vihdoinkin onnellisen päätöksen. <3

Kuvalähde

Huhhuh, onpa ollut melkoinen viikko. Tosiaan, vasta viime torstaina saatiin tietää luovuttajasta ja nyt jo ollaan siinä vaiheessa, että huomenna alkaa lääkitys! Tänään siis alkoi vuoto ja huomenna (kp2) aloitan Progynovan. Se on estradiolia (estrogeeni), jota yleensä määrätään hormonikorvaushoidoksi vaihdevuosioireisiin. Ilmeisesti tätä sitten käytetään näissä lahjamunasoluhoidoissa, olisikohan PASseissakin käytössä (?). Annostus vaan on kolminkertainen verrattuna alkuperäiseen tarkoitukseen. Minun pitää siis ottaa 2 mg tabletti kolmesti vuorokaudessa mieluiten 8 tunnin välein. Jännittää, miten tämä taas vaikuttaa. Koskaan aiemmin ei siis ole hoidoissa minulla tätä ollut, joten saa nähdä, olenko muutaman päivän päästä hormonihirviö! :D

Puhelin on laulanut päivittäin tällä viikolla klinikalle. Ensin maanantaina soitin että olemme valmiit aloittamaan. Eilen sitten saatiin ohjeet etenemisestä. Ja tänään alkoi vuoto, ja taas piti soittaa. Nyt se vuotokin siis ajoittui sopivasti. Jos se olisi alkanut jo viime viikon lopulla, ei oltaisi tähän junaan ehditty! Tänään myös soittelin kotikaupunkimme eräälle yksityiselle klinikalle, jonne sain onneksi sovittua ultrakäynnin ensi viikon lauantaiksi. Ultrassa minun pitää siis käydä kp 10-14 välisenä aikana ja ensi viikon lauantai on kp 11. Ihanaa kun tuolla klinikallakin ollaan ymmärtäväisiä ja sain lapsettomuuslääkärille siis ajan klinikan aukiolon ulkopuolelle. Vastaanoton ihana hoitaja sanoi, että "kyllä ne meidän lääkärit tulee vaikka joulupäivänä kun on tällaisista asioista kyse!". Kun olen ultrassa käynyt, täytyy tulokset ilmoittaa hoitavalle klinikalle ja sitten määrätään, milloin aloitan Dexametasonin (kortisoni). Tänään siis hain apteekista Progynovan ja Dexametasonin. Sitten kun luovuttajalla on punktio, aloitan minä Lugesteronit samana päivänä. Siinäpä tämänhetkinen tieto lääkityksistä.

Tänään tulikin klinikalta kirjekuori, jossa oli ohjeet lääkityksistä ja muista toimenpiteistä. Mukana oli myös lähetteet meille molemmille infektiotesteihin. Nehän siis täytyy myös taas ottaa, kun edellisistä on aikaa niin kauan. Myös hoitosuostumuslomakkeet tulivat ja ne täytyy lähettää klinikalle sitten yhdessä labravastausten kanssa. En vielä tiedä, onnistuuko labrojen ottaminen julkisen kautta vai pitääkö nekin ottaa yksityisellä.

Tästä se lähtee! Nyt kun vaan pysyy pää menossa mukana, toiveet korkealla, mutta kuitenkin jalat maassa. Jännittää vimmatusti!

The Puhelu

En olisi ikipäivänä uskonut, että pääsen kertomaan näistä mahtavista uutisista jo tämän vuoden puolella! Kyllä. Meillä alkaa lahjamunasoluhoito!

Olen vielä itse ihan ymmälläni tästä enkä ihan täysin tajua koko tilannetta. Me saimme tällä viikolla tietää, että meille on luovuttaja! Klinikalta siis soiteltiin ja kun omahoitajamme ensin kyseli laparoskopiasta toipumisesta, niin luulin että puhelu koski vain sitä. Mutta sitten se tuli: "Miltäs kuulostaisi ajatus lahjamunasoluhoidosta?". Haukoin vaan henkeäni enkä ensin meinannut saada sanaa suustani. Sitten tajusin kysyä "siis onko meille löytynyt luovuttaja?". Kyllä vain. Tosin luovuttaja on 10 cm pidempi kuin minä ja hänellä on eriväriset silmät. Mutta mitä väliä? Ei mitään. Sitten tuli toinen pommi: hoito alkaisi jo seuraavasta kierrosta. Tässä vaiheessa oli pakko vähän ottaa aikalisä. Hoito siis tullaan tekemään monen sadan kilometrin päässä kotikaupungistamme. Lisäksi mieheni oli juuri puhelun aikaan työmatkalla ja pääsimme kunnolla keskustelemaan asiasta vasta viikonloppuna. Sovimme siis, että maanantaina ilmoitamme päätöksestämme. Nyt tuskin maltan odottaa huomista, jolloin pääsen vahvistamaan, että me todellakin haluamme aloittaa nyt.

Päätöstä ei tarvinnut kauheasti sitten edes miettiä. Vähän on vaan nyt viikonloppuna jännätty, että alkaako minun menkat nyt jo viikonloppuna. Nimittäin oma osuuteni lääkityksestä pitää aloittaa sitten seuraavan vuodon alkaessa, kun minun kiertoni täytyy sovittaa luovuttajan kiertoon. Mitähän lääkitystä siinä käytetään..? Minulta nimittäin löytyy vielä kotoakin Primolutia jostain edellisistä hoidoista eikä se ole mennyt vanhaksi. Pitää kysyä huomenna. Vuoto ei siis ole onneksi alkanut ainakaan vielä, vaikka perjantaista asti on tuntunut, että se alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Meillä on tosin sekin vaihtoehto, että jos jostain syystä aikatauluja ei saataisi natsaamaan, niin kaikki mahdolliset alkiot pakastettaisiin ja siirto tehtäisiin sopivana ajankohtana PASsina. Mutta me molemmat olemme miehen kanssa ehdottomasti sitä mieltä, että haluamme tuoresiirtoon. Kun meillä on niin kurjat kokemukset alkioiden saamisesta, niin emme halua riskeerata sitä, että jos tulisikin vain yksi tai kaksi alkiota, jotka eivät selviäkään pakastuksesta ja sulatuksesta, niin siinä jäisi ihan hirveä jossittelu sitten, että entä jos olisi siirretty tuoreeltaan. Hoitaja sanoi, että blastokystit kyllä yleensä selviävät hyvin pakastuksesta ja sulatuksesta, mutta me tosiaan haluamme sen yhden tuoresiirron. Pyritään siis järjestämään työasiat niin, että päästään tammikuussa siirtoon. Jos kaikki siis menee hyvin ja saadaan alkio(ita).

Huhhuh. Viikonloppu on siis mennyt enemmän ja vähemmän sekavissa tunnelmissa. Vielä alkusyksystä klinikalta kerrottiin, että kyllä se hoito varmaan menee tuonne loppukevääseen. Nyt kuulemma syksyn aikana luovuttajia onkin saatu useampia ja jonoa liikkumaan. Aika tarkalleen siis meillä meni 8 kk tuon puhelun saamiseen siitä kun liityimme jonoon. Mies on vähän huolissaan siitä, että kestääkö minun henkinen tilani nyt varmasti tämän läpikäymisen. En minä sitä voi etukäteen tietää, mutta minusta tämä "puun takaa" tullut tieto oli kyllä ihan hyvä juttu. Nyt tästä jää pois kokonaan se etukäteen stressaaminen, kun ei olla vielä edes osattu odottaa koko puhelua. Ja nyt on menossa kaikki jouluhulinat, niin on paljon muutakin ajateltavaa. Ajoitus meni siis kuitenkin loppujen lopuksi aika nappiin, vaikka aluksi sitä hieman epäilinkin.

Paljon on mielessä nyt. Päällimmäisenä ilo, onni ja toivo. Sekä kiitollisuus. Kuinka joku siellä on antamassa meille tänä vuonna parhaimman joululahjan mitä saada voi. Se joululahja on mahdollisuus. Toivon palaaminen. Meillä on nyt toivoa saada vihdoinkin oma lapsi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta taas, jos kaikesta huolimatta jäämme ilman lasta, niin tämä on nyt se viimeinen etappi tällä pitkällä taipaleella. Elämämme muuttuu ensi vuonna joka tapauksessa. Lapsen kanssa tai ilman. Oli miten oli, loppuu tämä löysässä hirressä roikkuminen ja elämässä mennään sitten eteenpäin tavalla tai toisella. Luulen, että blogini aktivoituu melkoisesti tulevina aikoina. Tänne on niin hyvä kirjoittaa. Mutta kun nyt ensin soitan huomenna sen puhelun ja varmistan hoidon aloittamisen. Kun nyt ei vaan tulisi enää mitään mutkia matkaan!