Suunnitelmia

Jo soittoa seuraavana päivänä posti toi minulle suunnitelman hoidosta, ja se näyttää tältä:

Klik!

Eli kun kuukautiset alkavat (ei seuraavat, vaan sitä seuraavat), pitää soittaa klinikalle. Letrozol menee kp 2-6. Ultrassa käyn kotikaupungissani kp 8-10, jonka mukaan katsotaan lääkitys. Tarkoituksena on pistää Ovitrellea muutamana päivänä. Kun katsoin Luge-annostusta, niin onhan tuo melko hulppea! Viimeksi se meni 1 kapseli 3 x vrk. Nyt näköjän laitetaan 2 kapselia 2 x vrk. Ja vahvuus sama 200mg. No, ihan sama vaikka se kaikenlaisia oireita tekeekin. Enemmän tukea alkion kiinnittymiselle! Myös Dexametason (kortisoni) aloitetaan ja sitten tuossa on näköjään myös mahdollisesti Progynova. Sitä vähän mietin, että miksi. Mutta olisikohan se siksi kun mainitsin Letrozolin aiheuttavan minulle ylimääräisiä vuotoja? Jos tuo Progynova sitten yhdessä Lugejen kanssa estää sitä. Joillakin taidetaan käyttää PASsissa Zumenonia, ja sehän taitaa olla myös estrogeenivalmiste, kuten Progynovakin. Minä kun en ole koskaan aiemmin PASsiin päässyt, niin vähän epäselviä nämä kuviot. Ja jos se siirto sitten on todellisuutta, niin enköhän minä sieltä klinikalta sitten saa taas sen Gonapeptylinkin pistettäväksi. Sitä ollaan sitten taas melkoisia hormonihirviöitä ja turvotus varmasti megalomaanista. Mutta aivan sama. Nyt vaan kaikki peliin! It's now or never, kirjaimellisesti.

Muuten olen suunnitellut, että tässä pudottelisin muutaman (tai ainakin pari) kiloa ennen tuota lokakuuta. Viimeisen vuoden aikana paino on hiljalleen hilautunut ylöspäin. Tänään pohdiskelin, että eipä tuo toisaalta mikään ihme ole. Vuosi sitten kärsin melkein päivittäisiä kovia kipuja endometrioosin takia (tällä hetkellä onneksi vain siihen tiettyyn aikaan kuusta). Sitten oli leikkaus lokakuussa. Siitä vajaat kaksi kuukautta, ja alkoi hormonihoidot lahjamunasoluhoitoa varten. Hoito tammikuussa. Ja sitten se varhaisen keskenmenon ja tyhjennyksen rumba, joka oli lopullisesti päätöksessään vasta maaliskuun lopulla. Ja siinä vain fyysiset vaikutukset. Pää on ollut myös aika kovilla, eikä tässä mitenkään selvillä vesillä olla vieläkään. Siihen päälle vielä uusi työ, joka alkoi viime marraskuussa. Työnkuvaa on hiottu näihin päiviin asti, ja edelleen siinä on osa-alueita, jotka hakevat uomaansa. Että on tässä ollut sen verran stressinaiheita, jotta tuon lisäksi painon vahtaaminen on vain aiheuttaniut lisästressiä. Olenkin kompastunut vanhaan helmasyntiini: lohtusyömiseen. Nyt kuitenkin haluan päästä edes muutamasta kilosta eroon ennen tuota viimeistä rutistusta.

Suurimmaksi osaksi tekemistä on siis syömisten kanssa. Salilla olen kyllä käynyt säännöllisesti. Myös aerobista liikuntaa pitäisi vähän lisätä. Onneksi sentään tulee pyöräiltyä se 12 km päivässä työmatkoihin vielä tässä loppukesän ja alkusyksyn ajan. Aloittelin kalorivajeella tällä viikolla, ja kyllähän tuo vauhdilla lähtikin käyntiin, kun viikon aikana kropasta lähti 3 kg. Silkkaa nestettähän se on, ja nyt varmaan jumitetaan tässä vähän aikaa. Mutta pääasia, että pääsin alkuun!

Mielenrauhaa edistääkseni ostin aikuisten värityskirjan. Silloin, kun on liikaa asioita mielessä, en pysty keskittymään lukemiseen (joka yleensä on minulle hyvä rentutumiskeino). Jos ei ole liian väsynyt, voi värittäminen auttaa keskittymään ja rentoutumaan. :)

Kyllä vain, tuleva koitos on jo vaikuttanut esimerkiksi yöuniin. Olen herännyt keskiviikon jälkeen jo kahtena yönä neljältä miettimään ja panikoimaan. Nyt siis käyttöön kaikki keinot, jotta selviän ensin sinne lokakuulle asti. Tarpeeksi liikuntaa, töissä yritän (!!) vähentää stressiä sekä värittäminen!

Sen kanssa pitää vaan opetella elämään

Niin. Siinäpä se. Rankkaa. Vaikka kuinka on onnellinen toisten puolesta eikä haluaisi olla kateellinen niille, joilla on lapsi(a) tai sellainen tulossa, niin ei siitä vaan pääse. Rankkaa se on edelleen. Ja rankkaa se tulee varmaan aina olemaankin. Sen kanssa pitää vaan opetella elämään.

Koko kesän olen yrittänyt olla ajattelematta sitä meidän viimeistä pientä alkiota pakkasessa satojen kilometrien päässä. Ja ottaa rennosti, kerätä voimia. Joka ikinen päivä se silti on ollut mielessä. Ei ole kulunut yhtäkään päivää ilman niitä ajatuksia. Niin iso asia se minulle on. Maailman isoin asia. Pitkään jouduin keräämään rohkeutta, että saisin soitettua klinikalle ja sovittua PASsista. Ajatus soittamisesta ja asian konkretisoitumisesta ahdisti vaan liikaa. Pelotti. Ahdistaa ja pelottaa edelleen. Tänään kuitenkin viimein soitin.

Oli helpottavaa jutella klinikan sairaanhoitajan kanssa, joka osasi kyllä puheillaan rauhoittaa panikoivaa mieltäni. Sovimme, että aletaan hommiin ei vielä seuraavassa, vaan sitä seuraavassa kierrossa. Eli mahdollinen siirto osuisi sitten lokakuulle. Kirjoitan mahdollinen, koska en vaan pysty mitenkään ajattelemaan sitä siirtoa varmasti tapahtuvana asiana, vaikka kuinka blastokystin selviäminen sulatuksesta hengissä on yli 90% luokkaa. Joku kuuluu siihen kymmeneen prosenttiin. Aivan kuin joku kuuluu siihen 20 prosenttiin, joka ei lasta hoidoista huolimatta koskaan saa. Meidän kokemuksilla enpä ihmettelisi, jos kuuluisimme näihin molempiin vähemmistöihin. 

Nyt lääkärimme on tehnyt meille suunnitelman PAS:iin ja se tulee meille postissa kotiin. Sen tiedän, että alunperinkin kaavaillulla Letrozol+Ovitrelle -cocktaililla mennään. Olin huolissani siitä, että kun/jos ei ovulaaiota tule. Mutta tuo Ovitrelle pistetään juuri siksi, että ei tarvitse huolehtia siitä ovulaatiosta. Se kevensi mieltä, koska minulle suuri stressinaihe kaiken muun päälle on tässä ollut se, että jos ei ovulaatiota tule. Myöskään mahdolliset vuodot, joita Letrot minulle aiheuttivat, kun alkukesästä niitä käytin, eivät haittaa. Kyllä minä nyt vaan luotan siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään. Pakkohan minun on luottaa. 

Puhelun jälkeen alkoi vapina. Se oli pelkoa ja ahdistusta, mutta myös helpotusta. Enää ei tarvitse miettiä sitä, että milloin me siihen lähdetään. Nyt se on päätetty ja siinä pysytään. Nyt on vaan yritettävä elää päivä ja askel kerrallaan ja yritettävä olla miettimättä liikaa lopputulosta. Sitä ehtii miettiä sitten kun tämä on ohi. Koko loppuelämän. Suuntaan tai toiseen, tämä syksy muuttaa meidän elämämme. Tämä syksy näyttää, joudummeko luopumaan lapsihaaveista lopullisesti. Se on sitten taas asia, joka täytyy käsitellä erikseen ja sen kanssa pitää vaan opetella elämään. 

 

Entä kun toivoakaan ei enää ole?

Minulla on ollut viime aikoina taas vähän vaikeampaa henkisesti. Minusta vaan tuntuu, että mikään eikä kukaan ei oikein voi auttaa. Puhun siis tästä lapsettomuuden tuskasta. Enää ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat minulle toivoa. Jäljellä ei ole oikeastaan mitään. Konkreettisestihan meillä on siellä satojen kilomertien päässä se yksi pikkuinen ihmisentaimi odottamassa, milloin olemme valmiit ottamaan viimeisen askeleen. Minä en vain enää uskalla enkä jaksa toivoa siltä yhtään mitään.

Minua ärsytti niin paljon taannoinen Väestöliiton "Toivo"-video, etten kyennyt sitä edes esittelytekstien perusteella  katsomaan. Uskon, että videolla todellakin halutaan luoda sitä toivoa ja tarkoitus on hyvä. Ehkäpä se toimii vielä silloin, kun lapsettomuus on tuore asia. Mutta tässä vaiheessa, kun todellakin alkaa olla selvää se, että me emme kuulu siihen 80%:iin, joka loppujen lopuksi hoitojen päätteeksi lapsen saa, aloin vain nähdä punaista. Tästä keskustelimmekin yhdessä suljetussa keskusteluryhmässä, ja moni oli samaa mieltä.

Entäs se 20%, joka ei koskaan onnistu? Missä he ovat? Kuka heitä voi auttaa? Kuka voi luvata, että kaikki vielä järjestyy ja tästä pääsee yli? Ei sitä voi kukaan luvata. Kukaan ei voi tietää! Minua ei enää todellakaan lohduta yksikään "meilläkin oli enää se viimeinen mahdollisuus ja siitä se sitten tärppäsi" -tarina. Tottakai on hienoa, että niin on käynyt, mutta se ei ole millään lailla tae siitä, että meillekin kävisi yhtä hyvin. Päin vastoin, kun jo nyt tunnen itseni niin täydellisen epäonnistuneeksi, niin eipä paljon lohduta toisten onnistumiset omalla kohdalla enää sitten, kun se viimeinenkin oljenkorsi on käytetty. Tiedän, että olen tällä hetkellä todella vaikea, kun ei kukaan voi sanoa mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla väärin.

Nyt en jaksa tästä mennä edes millekään psykologille puhumaan. Ensinnäkin,minun täytyisi mennä ensin työterveyteen hakemaan lisää psykologikäyntejä. Saisin kyllä. Mutta kun ei kiinnosta mennä sinne selittämään näitä asioita.Toiseksi, en usko, että tällä hetkellä näiden asioiden jauhaminen millekään psykologillekaan auttaa. Jauhaisin vaan niitä samoja asioita, mitä tässä on jo vuosikaudet jauhettu. En minä jaksa.

Yksi syy tämänhetkiseen v***tukseen on se, että jo kaksi kiertoa peräkkäin olen syönyt Letrozolia, mutta en kummallakaan kerralla saanut ovulaatioplussaa testiin. Ekalla kerralla ei tullut yhtä tummia viivoja ja nyt toisella kerralla hymynaama jäi vain vilkkumaan eikä koskaan vahvistunut pysyväksi hymynaamaksi. Minulla oli kuitenkin viikko sitten aivan järkyttävät oikeanpuoleiset "oviskivut". En voinut edes pyöräillä töistä kotiin silloin, kun se tuli pahimmilleen. Ilman testejä olisin ollut varma, että se oli kyllä ovulaatio. Mutta hymynaama vain vilkkui... Lisäksi noille päiville tuli myös taas sellaista ruskeaa vuotoa, josta olen vähän huolissani. Endoa vai hormonijuttuja? Joka tapauksessa, kun seuraava kierto pyörähtää käyntiin, ajattelin käydä ultrassa siinä kierron puolivälissä. Jospa siellä nähtäisiin, että tapahtuuko minun munasarjassani enää mitään vai onko kyse jostain nesterakkulasta tai vastaavasta. Tämä epätietoisuus siis omalta osaltaan laskee mielialaani myös. Miten nämä tällaiset oudot vuodot sitten vaikuttavat PASsiin? Ja ei kai sitä edes voi tehdä, jos ei ovulaatiota tule? Minähän en ole päässyt koskaan PASsiin, joten en ole ihan varma näistä kuvioista. Onhan minulle suunnitteilla Letrozolin lisäksi myös Ovitrelle sitten siihen PAS-kiertoon, mutta ei kai sekään voi ovulaatiota saada aikaan, jos ei minulla enää ole, mistä ottaa?

Huoh. Ja sitten tulee joka päivä näitä raskausmahaisia pikkulastensa kanssa. Yritän katsoa ohi, mutta ei se töissä oikein aina onnistu.

Tänään

Tänä aamuna herätessä se itkuntirahdus taas tuli. Eipä sille mitään voinut ja tarvitseeko voidakaan..? Hetki miehen kainalossa paransi mieltä ja kyllä tämä päivä taas kestetään ja mennään läpi. Onneksi seuraava on taas vasta vuoden päästä.

Eilen siis vietettiin Lapsettomien lauantaita. Itse osallistuin siihen lähinnä jakamalla Facebookissa ja Instagramissa aiheeseen liittyviä julkaisuja. Kummasti mieltä lämmittävät ne tykkäykset, mitä niihin tuli. Ehkä en sitten julkaissut niitä turhaan ja ehkä jotkut saivat jopa jotain ajattelemisen aihetta. Toivottavasti. Olisi kyllä ollut hienoa päästä Simpukan ja Lapsettomuusklinikka Dextran järjestämään tapahtumaan Helsingissä. Dextrahan on meidän hoitava klinikkamme.

Mies toi kauppareissulta ruusuja, olivat kuulemma "niin jännän värisiä, että päätin ostaa just noita". Ihana <3 Itselleni jo perinteeksi on muodostunut myös kynttilän sytyttäminen Lapsettomien lauantaina. Tänä vuonna se pieni liekki paloi myös sille meidän pikkipikkiriikkiselle Hippusellemme, joka alkuvuodesta niin kovin yritti lähteä kasvamaan kohdussani, mutta jostain syystä sitten päästikin irti.

Meillä on siis nyt takana vuosien hoitojen jälkeen kolme alkionsiirtoa. Kolme kertaa olemme saaneet mahdollisuuden. Viimeksi se olikin jo niin lähellä. Vieläkin sydäntä puristaa ja vedet pyrkivät silmiin, kun vain ajattelenkin alkuvuoden kokemuksia. Kevät on ollut rankka enkä todellakaan tiedä, milloin olen valmis siihen viimeiseen alkionsiirtoon. Dextran blogissa julkaistiin muutama päivä sitten juttu blastokystin vitrifikaatiosta. Kannattaa käydä vilkaisemassa! Hennosti uskallan nyt taas toivoa, että meidän "satasoluisemme" selviäisi sitten siitä sulatuksesta. On se vaan niin ihmeellistä tämä tekniikka! Toisaalta pelkään ihan kamalasti. En todellakaan tiedä miten selviän sitten siitä ajanjaksosta, kun sen aika tulee. En selvästikään ole vielä valmis siihen.

Tällä hetkellä bongailen ovulaatiota. Ostin Clearbluen Dual -ovulaatiotestejä, jotka näyttävät myös estrogeenin nousun enne LH-piikkiä. Nyt testissä hymynaama vilkkuu toista päivää putkeen, mikä siis kertoo siitä estrogeenin noususta ja että ovulaatio on lähellä. Mutta ei se riitä. Täytyy saada myös se pysyvä hymynaama, joka kertoo LH-piikistä ja ovulaation tapahtumisesta 48 tunnin sisällä. Jälleen minulla on ollut muutamana päivänä tummanruskeaa vuotoa. En tiedä, johtuuko se Letrozolista, jota siis söin kp 2-6, endosta vai jostain muusta.

Nyt takaisin tämän päivän tunnelmiin. Vaikka itselleni tämä päivä on vaikea, menemme silti onnittelemaan äitiä ja anoppia. Tietysti, koska äiti on aina äiti <3 Oma äitini on ollut niin vahvasti tukena tässä lapsettomuusvuosien aikana, että olisi suorastaan kiittämätöntä olla onnittelematta häntä tänään. Sitä paitsi, tapahtui mitä ikinä tahansa, olen aina hänen lapsensa. Ja äiti on tärkeä jokaisena päivänä, ei vain yhtenä päivänä vuodessa.

Ikuinen ikävä

Hiljaiseloa on taas ollut täällä blogirintamalla. Tietoisesti on ollut pakko ottaa taas etäisyyttä näihin asioihin. Facebookissa olen jonkin verran ollut yhteyksissä vertaisten kanssa. Ihana uusi ryhmä siellä on nyt meille lapsettomuusbloggaajille, jonne siis pääsee vain sellaiset, jotka kirjoittavat blogia lapsettomuudesta. Endometrioosi on molemmissa tyhjennyksen jälkeisissä kierroissa aiheuttanut ongelmia. Endosta on pitänytkin kirjoitella tänne, mutta sekin vaan on jäänyt. Tänään olen ollut poissa töistä juuri endo-oireiden takia ja mielessä on, että pitäisikö asialle kohta alkaa tehdä jotain...

Nyt kuitenkin kun on menossa Simpukka-viikko, ajattelin kirjoitella tämänhetkisiä tuntemuksia henkiseltä puolelta. Tottakai mielessä siintää tulevana lauantaina vietettävä Lapsettomien lauantai, joka alkaa itselleni olla jo tuttu asia, päivä, joka tulee todellakin noteerattua. Minulle se tuo jotenkin turvallisuuden tunnetta siinä äitienpäivän aattona. Kun se päivä on juuri siinä, olen tietoinen, etten ole yksin suremassa sitä, etten saa viettää tänäkään vuonna äitienpäivää. Etten ole edelleenkään kenenkään äiti. Ajatuksiani aikaisempien vuosien Lapsettomien lauantaista: 2014, 2013, 2012.

Kuva Simpukan Lapsettomien lauantain tapahtumasivulta

Elämä soljuu suht kivasti silloin, kun on hyvä päivä. Töissä on ollut viime aikoina vähän stressiä, mutta sen pitäisi alkaa kohta helpottaa kesän ajaksi. Salitreenit on sujuneet hyvin silloin, kun on hyvä päivä. Luonnollisesti tänään en ole päässyt salillekaan, ja kyllä se ainakin huomenna jää myös väliin. Vappu meni miehen kanssa kaksistaan Tallinnassa ja se teki kyllä meille molemmille tosi hyvää. Kunnes alkoi ne endo-oireilut loppuajasta. Kaikin puolin silti ihana reissu. Rivien välistä voi siis lukea, että hyvänä päivänä mulla menee ihan hyvin.

Sanomattakin lienee selvää, että endopäivät ovat niitä huonoja päiviä. Lisäksi nyt stressiä toi se, kun aloitin viime kierrossa Letrozolin, mutta siitä huolimatta en ovuloinut viime kierrossa. Nyt on menossa toinen kierto tuolla lääkkeellä ja kyllähän minä panikoin, että jääkö ovis taas tulematta siitä huolimatta. Miten käy syksyllä PASsin, jos ei enää ovulaatiotakaan tule lääkkeestä huolimatta? Endon lisäksi siis tämä kropan toiminta, tai siis toimimattomuus, huolettaa. Ja suututtaa ja turhauttaa. On aiheuttanut viime viikkoina siten taas paineita henkisellä puolella.

Lapsettomuus sinänsä sattuu edelleen ihan oikeasti joka päivä. Ei sitä muut huomaa eikä pidäkään huomata. Mutta tuskin menee päivääkään, jolloin ei olisi hetkeä, jolloin se kirpaisee. Välillä se on vähän sellaista katkeransuloista. Niin kuin viikonloppuna seurasin katseellani pikkuista noin 2-vuotiasta tyttöä Tallinnan vanhankaupungin torilla. Hän oli niin suloinen saparot päässään ja touhukkaasti puuhaili omiaan turvallisella etäisyydellä äidistään. Suupielet kohosivat, mutta samalla tuntui se niin tuttu kateudenpisto, kun äiti kaappasi tytön syliinsä ja tyttö oikein tiukasti tarrasi äitiään kaulasta kiinni. Miksi minä en saa kokea tuota? Näitä pieniä hetkiä tulee joka päivä. Joskus ne kirpaisevat enemmän, joskus vähemmän. Oli miten oli, tunnen oloni niin vajaaksi ja ulkopuoliseksi. Todennäköisesti en pääse koskaan osalliseksi siitä tunteesta. Ja en pysty edelleenkään hyväksymään  sitä.

Toisaalta välillä ajattelen, että olisiko minusta enää edes äidiksi. Onko tässä jo koettu liikaa? Osaisinko edes? Olisinko itselleni liian ankara äitinä? Pitäisinkö lapsen liian kainalossa ja pumpulissa? Olisinko terveysnatsi vai antaisinko kaiken liian helpolla? Olen jo niin vanhakin ja "saanut" elää vain itseäni ajatellen. Entä jos en osaisikaan enää elää muuten? Oikeastaan koko ajatus äitiydestä on lipunut jo niin kauas. Oikeasti en enää usko, että minä saan koskaan kokea raskautta, synnytystä ja äitiyttä. Se kaikki on jo viety pois.

Jäljellä on ikuinen ikävä. Suru, jonka kanssa on opittava elämään. Meillä on se pieni toivonpilkahdus siellä pakkasessa, mutta en uskalla odottaa siitä mitään. Pelkään ja odotan kauhulla sitä päivää, kun meidän pitää se viimeinenkin siirto toteuttaa. Siinä ei ole oikeastaan enää mitään positiivista jännitystä, koska siihen päättyy meidän toivomme lopullisesti. Haluaisin pitää siitä rippeestä kiinni, mutta joskus se askel on uskallettava ottaa ja viimeinen toivonripe käytettävä. Sen jälkeistä elämää en voi ajatella. Se on ihan liian tuskallista.

P.S. Lapsettomien lauantain kakun kohtalo on vielä epäselvä tältä vuodelta ;) (viittaus edellisiin Lapsettomien lauantain teksteihini)

Elossa

Ihanaa! Kävin eilen sairaalassa gynen polilla ultrassa ja kuulemassa maanantaina otetun hCG-hormonin tuloksen. Hormoniarvo oli alle 1, eli vihdoin raskaushormoni on lopullisesti poistunut elimistöstäni. Myös kohtu oli tyhjä, joten tyhjennys oli toiminut juuri niin kuin pitikin. Ultraaminen jännitti hullun lailla, lähinnä pelkäsin, että miltä se munasarja näyttää. Helpotus olikin suuri, kun lääkäri aikansa tutkailtuaan totesi, että tämähän näyttää ihan normaalilta munasarjalta, jossa on ovulaation jälkitila. Milloinhan minun munasarjaani olisi viimeksi kuvailtu normaaliksi. Tulipa jotenkin mukava olo tuosta lausunnosta. Lääkäri ei ollut fertipuolen asiantuntija, mutta eiköhän ihan perusgynetkin osaa arvioida kierron vaihetta ja munasarjan ulkonäköä ihan samalla tavalla. Lääkäri kyllä käänsi monitorin myös minun nähtäväkseni. Sanoi, että saat itsekin katsoa kun varmasti tuolla kokemuksella asiasta jotain itsekin ymmärrät. :D

Minullahan oli siis vielä silloin 27.2. ultrassa neljä rakkulaa/kystaa, kullakin kokoa yli 2 cm. Itse asiassa muutama päivä Cytotecien jälkeen minulla oli ihan järkyttävät oikean puolen kivut. Se oli sellaista samantyyppistä kuin endokipujen aikaan vasurissa. Tai punktion jälkeen. Luultavasti ne rakkulat/kystat ovat siis puhjenneet silloin. Nyt oli enää yksi siellä näkyvissä ja tämä lääkäri arvioi, että se olisi puhjennut munarakkula. Eli minulla olisi ollut ihan oikeasti ovulaatio vastikään!!! Itse asiassa viitteitä siihen on ollutkin muutama päivä sitten. Ja mikä parasta, sain todistetuksi sen, että endo ei ole iskenyt oikeaan munasarjaankin. Se olikin se pahin pelko tässä vaiheessa. Kohdun limakalvo ei sitten ollutkaan mikään paras mahdollinen. Mutta ihmekös tuo, kun yhteensä vuosin yli kuusi viikkoa ja jonkinmoinen myllerryshän siellä on käynyt.

Me ollaan nyt päätetty, että ei lähdetä siihen viimeiseen yritykseen ihan heti. Muutama kuukausi ainakin taukoa. Menee varmaan loppukesään tai jopa syksylle asti. Mitään aikatauluja ei päätetä etukäteen, vaan sitten kun tuntuu siltä, että jaksetaan. Eihän tässä nyt kiire ole, ei se blasto sieltä pakkasesta mihinkään karkaa. Itselläni on ihan sellainen olo, että voisin säilyttää sitä siellä ikuisesti. Niin kauan kuin ei mitään tehdä, myös toivo pysyy. Sitten kun se on tehty, on kaikki ohi. Tämä alkuvuosi on ollut meille niin rankkaa aikaa, että henkiseen toipumiseen menee tovi. Vaikka nyt fyysisesti on kaikki niin hyvin kuin tässä tilanteessa olla voi, niin henkinen puoli ei ole todellakaan reilassa. En tiedä, tuleeko se ikinä olemaankaan. Parempaan suuntaan on silti jo menty. Minulla on auttanut se, kun olen päässyt taas treenaamaan. Kiloja minulle on kertynytkin tämän kevään aikana reippaasti. Paino on nyt korkeammalla kuin vuosiin. Nyt onkin hyvää aikaa pudotella niitä liikakilojakin, kun ei tarvitse stressata siitä PASsista.

Jotain kuitenkin meinataan tehdä asian eteen tässä tauollakin. Soitin tänään klinikalle eilisen ultran takia ja kerroin tästä paussista. Hoitaja oli ehdottomasti myös sitä mieltä, että ei missään tapauksessa kannata siihen PASsiin lähteä ennen kuin molemmilla on henkinen valmius siihen. Kysyin kuitenkin, että voisinko käyttää tauon aikana minulle PASsia varten määrättyä Letrozolia buustaamaan ovulaatiota. Kun siinä pakkauksessa on kuitenkin 100kpl niitä lääkkeitä ja PASsiin menee vain 10. Hoitaja neuvotteli lääkärin kanssa asiasta ja kuulemma voin käyttää. Aloitan seuraavassa kierrossa ja otan yhden tabletin 2 x pv kiertopäivinä 2-6. Ehtona on, että seuraan lääkkeen tehoa, eli käyn joko ultrassa tai testaan itse kotona ovistesteillä. Eli vuosien jälkeen: ovistestit, täältä tullaan taas! Lääkeaineenahan tuo ei ole minulle uusi. Neljä vuotta (!!) sitten minulla käytettiin Femaria inssin yhteydessä ja sitten käytin sitä polin kesätauon aikana parissa kierrossa. Femarissa on siis sama vaikuttava aine, letrotsoli, mutta tämä minulle nyt määrätty Letrozol on paljon edullisempi. Siksi siis haluan kokeilla tätä, kun jos tämä minun typerä kroppani olisi vihdoin jotain tajunnut siitä, miten tullaan raskaaksi. Jos tuolla lääkkeellä sitten saataisiin aikaan ovulaatio ja hyvä munasolu, niin pienesti toivon jotain tapahtuvaksi. En siis todellakaan usko, että tästä mitään raskautta alkaisi, mutta ehkä ihan pienenpieni toivo. Ja ainakin voin seurata, tuleeko sitä ovulaatiota. Mitään haittaakaan tästä ei ole, joten miksi ei kokeiltaisi. Endometrioosikaan ei villiinny tästä lääkkeestä, sehän minulla oli ehto lääkkeen aloittamiselle. Tästä puheenollen, nythän on menossa endometrioosiviikko. Eli terveisiä vaan kaikille endosiskoille! <3

Tämmöisiä suunnitelmia siis täällä. Suht ok olo siis nyt. Silloin kun ei tarvitse ajatella lapsettomuutta. Kyllähän sitä joka päivä jossain vaiheessa ajattelee. Lapsiperheet eivät ole lempparilistalla ykkösenä juuri nyt, eivätkä raskausmahaiset. Molempia näen töissä päivittäin, se on vaan kestettävä... Olen kyllä oppinut jo aika lahjakkaasti katsomaan "ohi" raskausmahan, kun sellainen tulee vastaan.

Kamala viikonloppu

Huh, nyt on tyhjennys takana. Sanonpa vaan, että oli sellainen kokemus, jota en halua enää ikinä uudelleen. Ja kun minulla siellä kohdussa ei edes ollut kuin vähän istukkakudosta, niin mitenhän kamalaa se on heille, jotka ovat jo pitkällä raskaudessa ja tyhjennyksen mukana tulee sikiö.

Perjantaina sain siis jo sen Mifegynen sairaalassa. Aika pian minulle tuli huono olo ja sitä jatkui lauantainakin. Myös jossain tuolla alakerrassa alkoi tuntua sellaisia avautumis(?)tuntemuksia. En ihan tavallisiksi menkkakivuiksi niitä sanoisi, mutta eivät ne kovin voimakkaita vielä olleet. Edelleen tuli ruskeaa vuotoa, mutta ei sen kummempaa.

Eilen sunnuntaina sitten laitoin ne neljä kpl Cytotec-tabletteja vähän vaille klo 7 aamulla. Kuulostelin oloa sängyssä vähän aikaa ja mietin, että näinköhän ne edes auttaa kun ei tunnu missään. Jossain vaiheessa olin nukahtanut (yön nukuin tosi huonosti kun pelkäsin sitä tyhjennystä), ja sitten heräsinkin kamalaan kipuun. Kello oli 10, eli reilu 3 tuntia oli mennyt tabujen laittamisesta. Olin ottanut silloin 7 maissa ohjeen mukaan kipulääkkeeksi 1000mg Panadolia ja 600mg Buranaa. No ei ne tuntuneet missään. Minulla on Panacodiakin, joten vetäisin sellaisen äkkiä huiviin. Köpötin sohvalle sykkyrään. No, eihän se Panacodin vaikutus ala kuin vasta n. tunnin päästä lääkkeen ottamisesta ja mies toi vielä toisen Buranan. Ei niistä kyllä juuri apua ollut. Ei mistään kipulääkkeestä. Tosin olisi se varmaan ollut vielä pahempaa ilman lääkkeitä. En voinut muuta kuin maata sohvalla sykkyrässä ja inistä. Välillä kävin vessanpöntöllä "hulauttelemassa" sinne verinoroja. Se aina hetkeksi helpotti, mutta sitten se kipu tuli taas. Aina kun vaihdoin asentoa tai nousin ylös, iski se järkyttävä supistus. Ja maatessakin. Sen aina kuitenkin tiesi, milloin se huippu tulee, että kohta helpottaa hetkeksi. Jossain vaiheessa mietin jo, että pitääkö lähteä sairaalaan, että kestänkö tätä. Mutta sitten ajatuskin siitä, että tästä pitäisi selvitä autoon kävellen ja autossa matka sairaalaan, niin ajattelin että kärsin mieluummin paikallani sohvalla. Mies avuttomana vieressä katsoi, kun ei oikein mitään voinut tehdä. Lämmitti mikrossa kaurapussia, jota pidin välillä vatsan päällä ja hieroi alaselkää.

Katsottiin me yksi elokuva, josta ei ole nyt kummoisia muistikuvia. Halusin, että koko ajan oli jotain katsottavaa. Lukemaan en kyennyt, elokuvan ja sarjojen katselu vei kuitenkin vähän ajatuksia pois kivuista silloin, kun ne laantuivat. Ihan pahin vaihe kesti noin kaksi tuntia, jolloin en voinut kyllä mihinkään keskittyä. Yhteensä kipuja kesti noin viisi tuntia. Iltapäivällä kolmen maissa alkoi helpottaa ja joskus vähän ennen neljää pystyin syömään ensimmäisen kerran. Kyllä niitä kipuiluja tuli vielä koko illan, mutta se oli jo sellaista normaalia menkkakivun tunnetta.

*Ällöwarning* Mitään kamalan isoja hyytymiä ei tullut. Minultahan suurin osa siitä raskausmateriaalista tuli silloin 6.2., kun heräsin aamulla tuollaiseen samaan kipuun mikä Cytotecistä tuli. Silloin vaan se meni heti ohi, kun se möykky tuli ulos. Parina päivänä sen jälkeen tuli myös niitä hyytymiä. Nyt kivut jatkuivat sen viisi tuntia. Pari vähän isompaa klönttiä, mutta ei sen kummempaa. Vuotoa tuli kyllä ihan reippaasti. Olen lukenut ihmisten kuvauksia näistä ja jotkut kirjoittavat, kuinka veri oikein lorisee pönttöön. Olin ajatellut, että tuo on varmasti liioittelua. Mutta ei se ollut. Kyllä minullakin parilla vessakäynnillä kävi niin. Jotenkin pelottava tunne, että kerralla valuu niin paljon verta. Mies sanoi, että olen valkoinen kuin lakana ja kyllä minua välillä huimasikin.

Tänä aamuna oli jo ihan ok-olo. Olin menossa iltavuoroon töihin. Aamupäivällä kun olin muutaman tunnin ollut ylhäällä, tuli vähän hutera olo. Luulin, että se menee kyllä itsestään ohi. Otin vielä aamulla kipulääkettä (Buranan), mutta ei ole enää kummoisia kipuja ollut. Bussissa sitten tulikin yllättäen tosi paha olo. En ehtinyt olla työpaikalla kovin kauaa, kun piti rynnätä vessaan oksentamaan. Ja sitten takaisin kotiin lepäämään. En siis ollutkaan vielä tänään ihan työkunnossa. Vähän on vieläkin heikko olo, mutta kyllä tämä tästä. Tänään ei ole tullut enää paljon vuotoa, tuskin edes sen verran kuin menkkojen vuotopäivinä. Tissit on vielä kipeät, mutta ei kai se hormoni hetkessä nollaan laske. Toivottavasti tämä on nyt vihdoinkin tässä.

Kolmen viikon päästä pitää mennä hCG-mittaukseen ja ultraan gynen polille. Vähän mietityttää ne kystat/follit siellä munasarjassa. Entä jos ne onkin folleja ja jos ne puhkeaa yhtä aikaa? Miltä mahtaa tuntua... Tai jos kystiä, niin lähteekö ne itsestään pois? Voidaanko PASsia tehdä, ennen kuin ne kystat ovat poistuneet... Tosin tällä hetkellä kauhistuttaa ajatuskin siitä PASsista. En jaksa jos käy taas näin.