Pääntyhjennys

Blogini on viettänyt viikon ajan hiljaiseloa. En ole jaksanut oikein kirjoittaa mitään, koska ajatukset ovat pyörineet vain sitä samaa rataa kuin edellisessä postauksessani kuvailin. Pettymys, pelko, ahdistus, masennus, väsymys, viha, katkeruus. Sanoja, joita myös terapeutin fläppitaululle tänään ilmestyi, kun minua pyydettiin kuvailemaan tunteitani. Eipä ole kaunista katseltavaa. Olotilani on nyt sellainen, että sen kehittymistä on seurattava, tarvitseeko ryhtyä toimenpiteisiin. Menen uusintakäynnille parin viikon päästä ja yritän nyt jaksaa sinne asti. Olen niin väsynyt, että aamuisin tuottaa todella vaikeuksia nousta sängystä ylös, vaikka olisinkin nukkunut ihan hyvin. Minua ei oikein mikään jaksa kiinnostaa, haluaisin vaan olla rauhassa. Toisaalta haluan käydä läpi näitä tunteita ja puhua, mutta kun minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Onhan minulla tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voin puhua, mutta kun ei tälle kukaan voi tehdä mitään eikä kukaan voi oikeasti auttaa. Itkeminen helpottaisi, mutta nyt ei sekään tule, ja se on minulle jo aikamoinen hälytyskello. Etten saa oloa helpotettua edes itkulla, kun se ei nyt tule.

Sain kyllä apua polin terapeutilta. Hän sanoi, että edellisen hoitokierron päättymisestä (ja siis negasta) on kuitenkin vasta kaksi viikkoa. Ei kenenkään pitäisi olettaa, että siinä ajassa koko juttu olisi paketoitu, vaan se on kuitenkin vielä melko lyhyt aika. Ja ihmiset ovat yksilöitä, toiset selviävät nopeammin kuin toiset. Minun kohdallani huolestuttavinta on nyt se, että kohdistan nuo kaikki negatiiviset tunteet itseeni. Kaiken vihan ja syyllistämisen. Peilikuva on taas vihollinen, siellä näkyy inhottava läski. Olen huono ihminen, kun en nyt kykene tästä vielä nousemaan, huono vaimo ja paska ystävä. Olen itsekäs, koska minusta tämä lapsettomuutemme on elämäni tärkein asia enkä oikein jaksa kuunnella toisten murheita juuri nyt. Kaikki muu tuntuu niin toisarvoiselta. Työasiat, opiskelu... Mutta kun niitä olisi juuri nyt jatkettava, voimaa olisi jostain kaivettava. Minua hiukan helpotti, kun minulle sanottiin tänään, että minä en ole liian ylipainoinen, että se vaikuttaisi hoitotuloksiin. Se on nimittäin vaivannut minua ja aiheuttanut kamalan stressin painonpudottamisesta. BMI pyörii 27.5-28 välillä. Minä vain taidan nähdä itsessäni vielä turhan usein sen muutaman vuoden takaisen ihmisen, jonka BMI oli 41. Olenkin ihmetellyt suuresti sitä, että lääkäri ei ole polilla kertaakaan ottanut painoani puheeksi tai kehottanut laihduttamaan. Itse olen siitä siellä kitissyt.

Tänään paukautin terapeutille, että voiko minusta edes tulla tasapainoista äitiä, kun olen tällainen. Kuulemma voi, nyt vain on tilanne, josta täytyy päästä eteenpäin. Seuraava hoito on jo odottamassa, jotenkin vain täytyy jaksaa sinne asti. Minun pitäisi olla hyvä itselleni eikä rankaista ja syyllistää itseäni. Myös parisuhteeseen tulisi nyt kiinnittää huomiota. Tunnustinkin tänään, että taitaa olla niin, että olen unohtanut, että parisuhteemme on muutakin kuin tätä vauvantekohommaa. Siihen pitää tulla muutos. Nyt meidän pitäisi keskittyä suhteessamme siihen hyvään, mitä meillä on. Voi kun minä pystyisin siihen!

Seuraavaan hoitoon pääsisimme nopeammin mitä luulin. Halutessamme suunnittelukäynti voitaisiin toteuttaa jo ennen joulua, ja saisin siis reseptit samalla. Tieto tuosta mahdollisuudesta helpotti kyllä huomattavasti oloani. Pahinta minulle on tämä odottaminen kun mitään ei tapahdu. Nyt on oikeastaan miehestä kiinni, mitä päätämme. En tiedä suostuuko hän hoidon aloittamisen aikaistamiseen. Terapeutti oikaisi myös käsitystäni siitä, että polillamme kaikki hoidot tehtäisiin pitkällä kaavalla. Kuulemma myös lyhyen kaavan hoitoja tehdään, kaikki hoitokierrokset arvioidaan aina yksilöllisesti sen hetken parhaan tiedon mukaan. Minä koenkin itseni onnekkaaksi siinä mielessä, että olen tosi tyytyväinen polimme toimintaan ja henkilökuntaan. Minusta minua on aina kuunneltu siellä eikä koskaan ole tullut oloa, että "äkkiä vaan ulos ja seuraava potilas". Minulle on hirvittävän tärkeää tässä tilanteessa, että voin luottaa ihmisiin siellä. Kuten terapeuttikin sanoi, he ovat siellä meitä varten ja kaikilla on sama yhteinen päämäärä.

Tästä tekstistä tuli nyt kamalan sekava, kirjoitin vain päästäni melkein suoraan kaiken mitä siellä on. Hieman kaunistellusti ehkäpä kuitenkin. Nyt tekee taas hyvää kirjoittaa tunteista ja tästä koko tilanteesta. Ei varmastasti ole helppoa luettavaa, mutta itsekkäästi nyt taas ajattelen, että nyt autan itseäni tällä kirjoittamisella. Jos se auttaa minua selviytymään päivästä toiseen, se kannattaa.