Synkkääkin synkempää

Loppusyksy on minulle ollut aina vaikeaa aikaa. Nyt se tuntuu extravaikealta. Olen koko ajan surullinen ja kauhea pelko jäytää mieltäni. Nyt olen vasta ihan toden teolla alkanut pelätä sitä vaihtoehtoa, että jos meille ei lasta tulekaan. Tämä pelko nyt juontuu huonosta hoitotuloksesta. Tiedän, tiedän, että tulokset voivat olla seuraavassa hoidossa ihan eri luokkaa. Mutta mitä jos ne eivät ole? Mitä jos vasteeni ei ole tuon kummempi, vaikka millaiset lääkkeet ja annostukset itseeni piikittäisin? Jos tuloksena on aina korkeintaan yksi alkio, eivät onnistumismahdollisuudet ole kovinkaan huomattavat. Kun se yksi ei todellakaan aina riitä, kuten varsin hyvin selvisi ensimmäisessä hoidossa.

Minusta tuntuu, että tässä lapsentekohommassa meillä ovat toteutuneet ne kaikki pahimmat skenaariot, mitä olen pelännyt. Ensin se, että emme saakaan lapsia luonnollisella tavalla. Siitä minulla oli aavistus jo yrityksen alkuvaiheessa. Toiseksi pelkäsin, että vikaa on miehessä. Naisten vikoja on yleensä helpompi hoitaa, miehille ei juuri hoitoja ole. No, meille kävi juurikin näin, ja nyt sitten vielä mietin (ja varmasti lääkärikin pohtii), onko minussakin vielä jotain vikaa, kun ei munasarjoilla ollut kummoista vastetta hoitoon. Kolmanneksi olin ihan varma, että me emme todellakaan tule onnistumaan millään kevyillä hoidoilla (OI ja IUI), ja näinhän tietenkin kävi. Neljäs pelkoni oli, että koeputkihoidon lääkitys ei tehoa minuun toivotulla tavalla ja kappas, tuloksena oli kuusi munarakkulaa, joissa kolme munasolua. Ensinnäkin munarakkuloita oli tosi vähän, ja jos munasoluja oli vain 50% niistä, niin onhan se huono tulos. Pelkäsinkin, ettemme saa yhtään alkiota pakkaseen, se toteutui. Sentään saimme sen yhden elävän alkion kohtuuni, vaikka pelkäsin jo, että sekään ei onnistu. Mutta summa summarum: eihän tuosta voinut todellakaan seurata mitään muuta kuin puhdas negatiivinen tulos. Ainoa positiivinen seuraamus tuosta oli, että lunastin lupaukseni itselleni Simpukkaan liittymisestä, jos 1. ICSI ei tuota tulosta. Sen tein heti testipäivänä.

Nyt toivo toisen hoidon paremmista tuloksista on vaihtunut pelkoon siitä, että nämä pahat asiat vaan jatkavat voittokulkuaan. Miksi kurssimme nyt kääntyisi, kun koko taival on ollut melkeinpä yhtä pettymystä? Kuinka monta tällaista pettymystä jaksaa ilman, että romahtaa lopullisesti? Ja minulle on ihan turha tulla sanomaan, että onnistuisitte paremmin, jos olisit positiivisempi. Tuo on minusta täyttä paskaa. Minä en enää jaksa väkisin olla toiveikas ja positiivinen, jos minusta ei oikeasti tunnu siltä. Voihan se olla, että kun seuraava hoito lähestyy, alan taas toivoa. Mutta sinne on vielä pitkä matka. Annan itselleni luvan toivoa vasta korkeintaan ensimmäisessä seurantaultrassa FSH-pistosten aloituksen jälkeen, jos näyttää siltä, että aihetta toivoon on.

Mutta tämä lapsettomuus. Minä en enää jaksa tätä. Hoidot kestän vaikka hammasta purren, mutta tätä lapsettomuutta enää en. Minä en pidä siitä, millaiseksi minä olen muuttunut. En pidä siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut. En jaksa tätä valtavaa kaipuun tunnetta, joka usein iltaisin saa minut valtaansa. Sylini ja kohtuni todella tuntuvat tyhjiltä ja se tuntuu tuskalliselta. En jaksaisi iloita mistään, en kiinnostua mistään enkä keskittyä mihinkään. Pakko on kuitenkin jatkaa muuta elämää, vaikka koko ajan sisimmässä huutaa ääni, että mitä väliä millään muulla on? Olenko minä loppuelämäni surullinen?