Täällä sitä möllötetään kotisohvalla. Olen nyt toista viikkoa sairauslomalla ja vielä ensi viikkokin menee näin. Vaikeaa on nyt ollut. Ensinnäkin se viimeviikkoinen lääkärikäynti oli katastrofi. Kyse oli vastavalmistuneesta, joka ei kyllä ollut ollenkaan tilanteen tasalla. Minun tämä tilanteeni kun nyt on monen asian summa, olin varmastikin liian kova pala purtavaksi ja tällä kyseisellä henkilöllä ei vaan kokemus riittänyt. Ihmettelen vaan, että miksei konsultoinut jotain kokeneempaa, kun selvästi oli epävarma. Sieltä tuli vaan kauheesti teoriafaktaa kaikesta mahdollisesta. Ja litaniaa siitä, mitä hän ei voi tehdä. Viesti oli lähinnä se, että nyt lepäät pari päivää, tsemppaat ja menet töihin. Et käy salilla, vaan lenkkeilet. Kun kerran et ole enää ylipainoinenkaan, niin nivelet kestää. DAAA??? Aijaa, oon kyllä tässä lenkkeillyt viime kuukausina joo, mutta kun sekään ei nyt onnistu. Tälle kuulemma lääkäri ei voi mitään. Pahinta oli, kuinka hän suhtautui tämänhetkiseen pahaan olooni lapsettomuudesta. Eihän tässä voi olla kyse stressireaktiosta, kun lapsettomuushoidot on lopetettu jo vuosi sitten ja se lahjasoluhoitokaan ei ajankohtainen. Tässä kohtaa minulla meinasi todella keittää yli ja ajattelin, että tälle ei vaan voi puhua yhtään mitään. Siis millä tapaa lapsettomuus ei ole ajankohtainen stressinaiheuttaja???? Anteeksi vaan, mutta kyllä tämä on läsnä elämässäni joka v*tun päivä koko helvetin elämäni loppuun saakka! Sen kanssa vaan pitää oppia elämään, mutta just nyt se vaan on niin kamalan vaikeaa. Minulle tuli niin paha olla, kun olin hänelle kuitenkin kertonut elämäni kamalimmista asioista, ja ihan kuin minä olisin jotenkin väärässä omien tuntemuksien suhteen. Hän ei voi kirjoittaa pidempää sairauslomaa, kun et sinä ole varsinaisesti sairas. Näin ne sanat kuuluivat... Käden tilanteeseenkaan hän ei reagoinut millään tapaa, kehotti vaan välttämään salitreeniä, joka käy käteen. Tell me something new... Eli siis viime viikon loppuun asti (4 pv) kirjoitti saikkua. Vaikka työpsykologi oli sitä mieltä, että ei tässä muutama päivä riitä. Ja tämänkin viestin tämä lääkäri sivuutti täysin, vaikka kysyikin mitä psykologi oli sanonut. Ristiriitaiselta tuntui, kun lääkäri sanoi, että tässä on nyt tärkeintä, ettet sairastu uudestaan masennukseen, kun sinulla on siihen kuitenkin riski. Niin. Mutta ei sitten voinut tehdä mitään asian eteen kuitenkaan. Että tässä olisi nyt neljä päivää aikaa toipua työkuntoon. Not gonna happen.
Noh, se keskiviikkoilta ja seuraava yö menivät sitten itkien ja valvoen. Seuraavana aamuna soitin työterveyteen ja varasin ajan toiselle lääkärille. Onneksi työterveyssihteeri ymmärsi asian puhelimessa ja itsekin totesi, että nyt ei ole mennyt asiat niin kuin niiden olisi pitänyt. Uuden lääkäriajan sain kuitenkin vasta maanantaille. Juhannus tuli, oli ja meni. Oltiin vain kahdestaan kotona. En olisi jaksanutkaan yhtään ketään muuta ihmistä. Fyssarilla kävin vielä perjantaiaamuna ja onneksi se sai kuitenkin minut vähän rentoutumaan eikä ollut sitten niin paha olla. Juteltiin myös, että voisin aloittaa kevyesti salilla tällä viikolla treenikokeilut, jos on hyviä päiviä. Huonona päivänä ei pidä mennä. Minäpä päätin, että menen maanantaina. Ja kun minä päätän, niin minä teen. Menin, vaikka ei todellakaan ollut hyvä päivä, jännitin sitä uutta lääkärikäyntiäkin niin. Oltiin miehen kanssa mietitty minulle kevyt selkätreeni, vain neljä liikettä. Ei mitään muuta. Kun aloin tehdä ylätaljaa, koko kroppa alkoi vapista. Ja painoa siinä taljassa ei ollut edes normi lämppäpainon vertaa. No, vapina meni ohi ja vähän jo tulikin fiilistä, että selkähän ottaa vastaan jotain! Alataljassa sitten alkoi oksettaa. Liikaa painoa. Käteen alkoi sattua. Vielä minä rämmin ne kulmasoudut (minipainoilla) ja selkäpenkin läpi, mutta oli niin paha olo! Oksetti. Ja se peilikuva, salilla kun niitä riittää. Se vaan pahensi oloa. Kun ei ole enää lihaksia, vain läskiä ja nahkaa. Treenitoppikin roikkui olkapäiltä, kun ei siellä enää ole mitään muotoa. Äkkiä kotiin ja iso itku.
Iltapäivällä oli sitten se seuraava lääkärikäynti ja vihdoin minut otettiin vakavasti. Tämä lääkäri oli aika järkyttynyt sen edellisen toiminnasta. Hän teetti BDI-testinkin, ja tuloksia säikähdin, koska se antoi pisteet 30 (vakava masennus). Lääkäri lohdutteli, että ei tämä ole mikään diagnoosi, vaan kuvaa vain tämänhetkistä tilannetta. En ole kuitenkaan sen oloinen, että kärsisin masennuksesta sairautena. Oireiluni ovat jonkin verran samansuuntaisia kuin paniikkihäiriössä ja yleensä ahdistuneisuudessa ja kaipaan todellakin nyt rauhaa ja lepoa. Sanoin, etten kuitenkaan halua kovin pitkää sairauslomaa, joten päädyttiin yhdessä kahteen viikkoon. Myös siitä oltiin yhtä mieltä, ettei sitä mielialalääkettä tarvitse ottaa takaisin, kun en sitä itse halua. Yritetään nyt ainakin vielä ilman olla. Tämä lääkäri myös otti heti asiakseen myös tämän olkapää-käsitilanteen ja kyselemättä printtasi minulle lähetteen jonka vien fyssarille huomenna, kun seuraavan kerran sinne menen (eli ei tarvitse ihan kokonaan itse maksaa niitä käyntejä). Tämä lääkäri oli myös ihmeissään siitä, etten ollut mitään lähetettä saanut jo tammikuussa, kun tämän vaivan kanssa ensi kertaa lääkärissä kävin. Silloin hoitona oli vain hirmu liuta lääkkeitä ja kehotus välttää treeniä.
Tänään ajattelin kokeilla lenkkiä. Juoksulenkkiä. En päätä mitään, koska sitten vedän taas itseni ihan piippuun. Tai siis päätän sen, että jos itseni sinne lenkille saan, niin juoksuaskel vaihtuu kävelyksi heti, jos hiukankaan tulee huono olo. Ja sykkeitä seuraan, ei saa nousta liikaa. Vielä en ole pystynyt päättämään, että tänään syön kunnolla. Tai yritin, mutta tiedän jo, etten pysy tuossa päätöksessä. Miksi minä en sitten tällaisissa päätöksissä pysykään niin helposti? Aika jännä.
Loppuun vielä kaksi positiivista asiaa, mitkä ovat piristäneet mieltä. Eilinen vierailu ystäväni ja kummityttöni luona. Hirmuisesti sain energiaa tuosta pienestä, minulle niin rakkaaksi tulleesta tytöstä. Miten vilpitön onkaan lapsen mieli. Mihin se katoaa meistä aikuisista? Annettaisiin mekin enemmän tunteemme näkyä, niin ilon kuin pahankin mielen. Olisiko silloin kaikilla parempi olla? Onko mahtavampaa, kun ilostuu toisen näkemisestä niin että alkaa hyppiä ja pomppia <3 Tai kun tulee paha mieli, niin syli lohduttaa. Lapset oppivat aikuisilta, mutta kyllä minun mielestäni meillä aikuisillakin on lapsilta opittavaa.
Toinen piristys: työkavereilta kotiovelle tullut ihana kukkakimppu. On mukava tietää, että minusta välitetään, vaikka en nyt jaksakaan olla töissä <3
Ja kyllä tämä kirjoittaminenkin taas vähän helpotti :)
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
tiistai 17. kesäkuuta 2014
Psykologinen neuvonta - check
Phuh. Nyt olisi sitten taas yksi etappi takana ja ollaan askel lähempänä lahjamunasoluhoitoa. Hirmuisen stressinaiheenhan minä tästä(kin) asiasta itselleni etukäteen kehitin ja sain (jälleen) huomata, että ihan turhaa se oli. Ja olisihan se minun pitänyt kaiken järjen mukaan tietää, kun olimme kuitenkin menossa tutulle psykoterapeutille, josta ei ole kuin positiivista sanottavaa. Niin on nytkin.
Jo aluksi esitin huoleni siitä, että vaikuttaako tämänhetkinen henkinen ja fyysinen tilanteeni hänen lausuntoonsa, joka lähtee klinikalle. Ei vaikuta, kun hän kuitenkin tietää faktat, menneisyyteni ja sen tosiasian, että nyt olen hakenut apua tilanteeseeni ja hoitokaan ei ole vielä ihan lähitulevaisuuden asia. Nyt on aikaa valmistautua siihen ja hoitaa omaa mieltä ja kroppaa kuntoon. Sanoin myös rehellisesti, että minulla on kyllä sen verran järkeä että jos siinä vaiheessa, kun meille puhelu löytyneestä luovuttajasta tulee, en ole siinä kunnossa että jaksaisin hoidon (puhumattakaan mahdollisesta raskaudesta), osaan sanoa sen suoraan. Eli jos tilanne silloin vaatii, sanon kyllä, että odotetaan vielä. Kyse on kuitenkin minun elämäni tärkeimmästä asiasta, enkä halua riskeerata lopputulosta yhtään mitenkään. Mielen ja kehon on oltava siinä tilanteessa niin hyvinvoivia kuin siinä tilanteessa on ylipäänsä mahdollista. Näin minä ajattelen. Ja toisaalta, sitten kun (uskallan jo käyttää sanaa KUN sanan jos tilalla :D) soitto tulee, ei se tarkoita sitä, että hoito alkaa heti huomenna. Kyllähän siinä menee vielä se pari kuukautta, kun luovuttajan ja minun kierrot saadaan kohdistettua yhtäaikaisiksi ja muutenkin aikataulut sovittua.
Mitä siellä sitten puhuttiin? Aluksi jo otimme esiin sen, että tuntuu turhalta vatvoa kaikkia niitä lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyviä asioita, joita me on tässä vuosien varrella vatvottu jo ihan tarpeeksi. Terapeutti oli samaa mieltä, ja keskityimmekin enemmän nykyhetkeen ja tulevaan. Aika iso osa keskustelusta koski myös parisuhdettamme ja sen tämänhetkistä tilaa. Tämä olikin mielestäni ehkä käynnin antoisin osio. Tiedostin siinä joitakin asioita, joiden suhteen voisin toimia toisin. Ja aion jatkossa tehdäkin niin. Keskityimme myös siihen ajatukseen, että entä jos se hoito onnistuukin. Jos tulenkin raskaaksi ja se etenee loppuun asti niin, että se vauva onkin siinä. Tämän ajattelu on minulle vaikeaa, koska se synnyttää niitä toiveita, jotka olen jo niin monesti menettänyt. Kuitenkin kun sitä mietin, olo tuntuu jotenkin kirkkaalta. En tiedä mistä tuo sana siellä tuli mieleeni, mutta jotenkin vaan sisälläni jotenkin kirkastuu. Ehkä se on sitä iloa ja onnea, minkä kokisin siinä hetkessä. Puhuimme myös siitä, että se lapsi voi alussa myös tuntua vieraalta ja oudolta. Itsekin olen tätä miettinyt, että entä jos käy niin? Monelle normaalilla tavalla vauvan saaneellakin on tullut tuollaisia ajatuksia. Meillä se voi vielä korostua. Ei siksi, ettenkö tuntisi lasta omakseni geeniperimän vuoksi vaan siksi, että sitä lasta on odotettu niin kauan. Jos se sitten onkin siinä, aluksi voi olla vaikea uskoa sitä todeksi ja ajatus vanhemmuudesta tuntua vieraalta, vaikka sitä kuinka onkin toivonut.
Vanhemmuus oli odotetusti myös isossa osassa keskustelua. Molemmat saivat kertoa, minkälaisia vanhempia me ajattelisimme olevamme. Ja mitä haasteita vanhemmuus tuo parisuhteeseen. Myös olemassaolevasta tukiverkostosta puhuttiin ja se on onneksi meillä enemmän kuin kunnossa. Meillä on läheiset vanhemmat, sisarukset ja ystävät, joiden tukeen voimme ihan satavarmasti luottaa niin tässä prosessissa kuin jatkossakin, jos lapsen saamme. Suurin askarruttava kysymys meillä tässä on se, että miten kerromme mahdolliselle lapselle aikanaan hänen alkuperästään. Milloin on oikea aika ja kuinka siitä kerrotaan? Tätä pohdimme tuollakin ja eväitä siihenkin saimme. Tosin samoilla linjoilla olen ollut itse asiasta aina, että mahdollisimman alusta asti lapsi saisi olla tietoinen asiasta. Tietenkin kertominen menisi sitten lapsen oman kehityksen ja käsityskyvyn mukaan. Niin, että lapselle itselleen asia olisi aivan luonnollinen juttu. Tärkeintä on, että lapsi tuntisi olevansa toivottu ja rakastettu juuri omana itsenään.
Lopuksi terapeutti totesi, että hänestä meillä on valmiudet lähteä lahjamunasoluhoitoon ja sellaisen lausunnon laittaa meidän klinikalle. Ollaan pohdittu asioita niin yhdessä kuin erikseenkin ja tiedämme, mitä olemme tekemässä. Nyt sitten vaan odotellaan... Varmaankin sinne ensi kevääseen? Tässä välissä pitää vielä tarkistuttaa tuo minun munasarjaosastoni ja se endometriooma siellä. Jos tähän kiertoon tulee taas sellaisia oireiluja kuin viime aikoina on ollut, aion jo varata ajan gynekologille enkä odotella syksyyn saakka.
Muuten olo on edelleen väsynyt ja voimaton. Minä nukuin suurimman osan päivästä ennen tuota käyntiä, joka siis oli neljältä. Onneksi nukuin ja onneksi sain levättyä. Mietinkin, että mitähän siitä olisi tullut, jos en nyt olisi saanut olla kotona ja olisin mennyt sinne suoraan töistä siinä kunnossa kuin eilen olin... Huomenna sitten fysioterapiaa, psykologia ja lääkäriä. Täytyy vaan nyt olla rehellinen ja ottaa vastaan se apu, mitä tarjotaan. Ja vielä yrittää toimiakin sen mukaan.
Jo aluksi esitin huoleni siitä, että vaikuttaako tämänhetkinen henkinen ja fyysinen tilanteeni hänen lausuntoonsa, joka lähtee klinikalle. Ei vaikuta, kun hän kuitenkin tietää faktat, menneisyyteni ja sen tosiasian, että nyt olen hakenut apua tilanteeseeni ja hoitokaan ei ole vielä ihan lähitulevaisuuden asia. Nyt on aikaa valmistautua siihen ja hoitaa omaa mieltä ja kroppaa kuntoon. Sanoin myös rehellisesti, että minulla on kyllä sen verran järkeä että jos siinä vaiheessa, kun meille puhelu löytyneestä luovuttajasta tulee, en ole siinä kunnossa että jaksaisin hoidon (puhumattakaan mahdollisesta raskaudesta), osaan sanoa sen suoraan. Eli jos tilanne silloin vaatii, sanon kyllä, että odotetaan vielä. Kyse on kuitenkin minun elämäni tärkeimmästä asiasta, enkä halua riskeerata lopputulosta yhtään mitenkään. Mielen ja kehon on oltava siinä tilanteessa niin hyvinvoivia kuin siinä tilanteessa on ylipäänsä mahdollista. Näin minä ajattelen. Ja toisaalta, sitten kun (uskallan jo käyttää sanaa KUN sanan jos tilalla :D) soitto tulee, ei se tarkoita sitä, että hoito alkaa heti huomenna. Kyllähän siinä menee vielä se pari kuukautta, kun luovuttajan ja minun kierrot saadaan kohdistettua yhtäaikaisiksi ja muutenkin aikataulut sovittua.
Mitä siellä sitten puhuttiin? Aluksi jo otimme esiin sen, että tuntuu turhalta vatvoa kaikkia niitä lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyviä asioita, joita me on tässä vuosien varrella vatvottu jo ihan tarpeeksi. Terapeutti oli samaa mieltä, ja keskityimmekin enemmän nykyhetkeen ja tulevaan. Aika iso osa keskustelusta koski myös parisuhdettamme ja sen tämänhetkistä tilaa. Tämä olikin mielestäni ehkä käynnin antoisin osio. Tiedostin siinä joitakin asioita, joiden suhteen voisin toimia toisin. Ja aion jatkossa tehdäkin niin. Keskityimme myös siihen ajatukseen, että entä jos se hoito onnistuukin. Jos tulenkin raskaaksi ja se etenee loppuun asti niin, että se vauva onkin siinä. Tämän ajattelu on minulle vaikeaa, koska se synnyttää niitä toiveita, jotka olen jo niin monesti menettänyt. Kuitenkin kun sitä mietin, olo tuntuu jotenkin kirkkaalta. En tiedä mistä tuo sana siellä tuli mieleeni, mutta jotenkin vaan sisälläni jotenkin kirkastuu. Ehkä se on sitä iloa ja onnea, minkä kokisin siinä hetkessä. Puhuimme myös siitä, että se lapsi voi alussa myös tuntua vieraalta ja oudolta. Itsekin olen tätä miettinyt, että entä jos käy niin? Monelle normaalilla tavalla vauvan saaneellakin on tullut tuollaisia ajatuksia. Meillä se voi vielä korostua. Ei siksi, ettenkö tuntisi lasta omakseni geeniperimän vuoksi vaan siksi, että sitä lasta on odotettu niin kauan. Jos se sitten onkin siinä, aluksi voi olla vaikea uskoa sitä todeksi ja ajatus vanhemmuudesta tuntua vieraalta, vaikka sitä kuinka onkin toivonut.
Vanhemmuus oli odotetusti myös isossa osassa keskustelua. Molemmat saivat kertoa, minkälaisia vanhempia me ajattelisimme olevamme. Ja mitä haasteita vanhemmuus tuo parisuhteeseen. Myös olemassaolevasta tukiverkostosta puhuttiin ja se on onneksi meillä enemmän kuin kunnossa. Meillä on läheiset vanhemmat, sisarukset ja ystävät, joiden tukeen voimme ihan satavarmasti luottaa niin tässä prosessissa kuin jatkossakin, jos lapsen saamme. Suurin askarruttava kysymys meillä tässä on se, että miten kerromme mahdolliselle lapselle aikanaan hänen alkuperästään. Milloin on oikea aika ja kuinka siitä kerrotaan? Tätä pohdimme tuollakin ja eväitä siihenkin saimme. Tosin samoilla linjoilla olen ollut itse asiasta aina, että mahdollisimman alusta asti lapsi saisi olla tietoinen asiasta. Tietenkin kertominen menisi sitten lapsen oman kehityksen ja käsityskyvyn mukaan. Niin, että lapselle itselleen asia olisi aivan luonnollinen juttu. Tärkeintä on, että lapsi tuntisi olevansa toivottu ja rakastettu juuri omana itsenään.
Lopuksi terapeutti totesi, että hänestä meillä on valmiudet lähteä lahjamunasoluhoitoon ja sellaisen lausunnon laittaa meidän klinikalle. Ollaan pohdittu asioita niin yhdessä kuin erikseenkin ja tiedämme, mitä olemme tekemässä. Nyt sitten vaan odotellaan... Varmaankin sinne ensi kevääseen? Tässä välissä pitää vielä tarkistuttaa tuo minun munasarjaosastoni ja se endometriooma siellä. Jos tähän kiertoon tulee taas sellaisia oireiluja kuin viime aikoina on ollut, aion jo varata ajan gynekologille enkä odotella syksyyn saakka.
Muuten olo on edelleen väsynyt ja voimaton. Minä nukuin suurimman osan päivästä ennen tuota käyntiä, joka siis oli neljältä. Onneksi nukuin ja onneksi sain levättyä. Mietinkin, että mitähän siitä olisi tullut, jos en nyt olisi saanut olla kotona ja olisin mennyt sinne suoraan töistä siinä kunnossa kuin eilen olin... Huomenna sitten fysioterapiaa, psykologia ja lääkäriä. Täytyy vaan nyt olla rehellinen ja ottaa vastaan se apu, mitä tarjotaan. Ja vielä yrittää toimiakin sen mukaan.
maanantai 16. kesäkuuta 2014
Pysähdys
Nyt sitä sitten ollaan sairauslomalla. Aamulla lähdin kyllä töihin ihan normaalisti. Väsymys oli edelleen läsnä, mutta vasta töissä tuli kunnolla paha olo. Oksetti ja ahdisti ja sitä seurasi taas olkapää-käsikipu. Nämä kaikki on vaan nyt jotenkin niin sidoksissa toisiinsa. Minulle tuli ihan hirveä olo siitä, kun ajattelin että en pysty tähän. En voi nyt olla töissä, en tässä kunnossa. Menin työkaverin kehotuksesta juttelemaan lähimmälle esimiehelle, joka käski minut kotiin. Oli kuulemma katsonut koko aamun, että vointi on todella huono ja minun paikkani on kotona lepäämässä. Olen töissä puhunut näistä oireista, joten mitenkään yllätyksenä tämä ei siellä tullut. Soitin työterveyshoitajalle ja sain ajan samantien.
Oli vaikea paikka pysyä koossa siellä ja yrittää tiivistää kaikki se, mikä nyt mättää. Terkkari totesi, että nyt ei auta mikään muu kuin lepo ja kirjoitti ne 3 saikkupäivää, joihin hänellä on oikeus. Lisäksi hän sanoi, että mielipidettäni kysymättä varaa ajan keskiviikoksi lääkärille, koska tuskin olen työkunnossa vielä torstaihin mennessä. Myös työpsykologilla käyminen on nyt tarpeen. Terkkarin mielestä nyt on niin paljon kaikkea päällekkäin: työstressi, mielialalääkkeen lopetus, lapsettomuusasian käsittely, pakkomielteinen(?) liikunta yhdistettynä liiallisen kontrolliin syömisen kanssa, että ei ole ihme, että olen tässä jamassa. Sinänsä jännä, että jo fysioterapeutti on ottanut puheeksi tuon pakkomielteisyyden, mikä hänenkin mielestään tällä hetkellä omaan liikkumiseeni liittyy, vaikka itse en sitä ehkä ole tajunnut. Mutta nyt toisaalta sen alkaa tajuta. Kuinka nytkin, vaikka olo on todella huono, mieli tekisi mennä salille. Tiedän, että en siellä pystyisi mitään tekemään. Varmaan oksentaisin, jos pitäisi yrittää jotain prässiä alkaa nostaa. Makaamisesta vaan tulee huono omatunto. Kamalinta nyt on kuitenkin se tunne, että olen niin heikko, etten pysty olla edes töissä. Vaikka siellä tarvittaisiin nyt. Mutta toisaalta ei minusta siellä paljon hyötyä olisikaan varmaan juuri nyt.
Kotona nukuin parin tunnin päiväunet. Jotenkin oli helpotus nukahtaa, kun sille nyt sai tavallaan "luvan". Tämä oksettava olo on ollut läsnä koko päivän ja on pahentunut iltaa kohti. Hieman mietin sitä, pitäisikö hetkeksi nyt olla punnitsematta ruokia ja luopua kalorivajeesta sairausloman ajaksi. Mutta nyt sitten tulee se ongelma, että en saa edes sitä töissä tulevaa liikkumista, niin miten helposti se lihominen taas alkaa. Kukaan ei ole kieltänyt liikuntaa täysin ja kyllä minä varmaan kävelyllä ja pyöräilemässä voin käydä. Keskiviikkona onkin sitten oikein monitahoinen "hoitopäivä", kun aamulla on ensimmäiseksi fysioterapia, aamupäivällä työpsykologi ja iltapäivällä lääkäri. Ehkä heillä kaikilla on jotain sanottavaa tähän tilanteeseen, mikä nyt olisi parasta.
Mutta ensin huomenna on se lahjamunasoluhoitoneuvonta. Toivottavasti tämä nyt meneillään oleva tilanne ei vaikuta sen lopputulokseen. Ei saa vaikuttaa, koska tiedän, että tämä on ohimenevää. Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä sänkyyn ja yrittää nukkua, että olisi huomenna kuitenkin mahdollisimman hyvä olo. Mitä nyt tässä tilassa voi olla.
Oli vaikea paikka pysyä koossa siellä ja yrittää tiivistää kaikki se, mikä nyt mättää. Terkkari totesi, että nyt ei auta mikään muu kuin lepo ja kirjoitti ne 3 saikkupäivää, joihin hänellä on oikeus. Lisäksi hän sanoi, että mielipidettäni kysymättä varaa ajan keskiviikoksi lääkärille, koska tuskin olen työkunnossa vielä torstaihin mennessä. Myös työpsykologilla käyminen on nyt tarpeen. Terkkarin mielestä nyt on niin paljon kaikkea päällekkäin: työstressi, mielialalääkkeen lopetus, lapsettomuusasian käsittely, pakkomielteinen(?) liikunta yhdistettynä liiallisen kontrolliin syömisen kanssa, että ei ole ihme, että olen tässä jamassa. Sinänsä jännä, että jo fysioterapeutti on ottanut puheeksi tuon pakkomielteisyyden, mikä hänenkin mielestään tällä hetkellä omaan liikkumiseeni liittyy, vaikka itse en sitä ehkä ole tajunnut. Mutta nyt toisaalta sen alkaa tajuta. Kuinka nytkin, vaikka olo on todella huono, mieli tekisi mennä salille. Tiedän, että en siellä pystyisi mitään tekemään. Varmaan oksentaisin, jos pitäisi yrittää jotain prässiä alkaa nostaa. Makaamisesta vaan tulee huono omatunto. Kamalinta nyt on kuitenkin se tunne, että olen niin heikko, etten pysty olla edes töissä. Vaikka siellä tarvittaisiin nyt. Mutta toisaalta ei minusta siellä paljon hyötyä olisikaan varmaan juuri nyt.
Kotona nukuin parin tunnin päiväunet. Jotenkin oli helpotus nukahtaa, kun sille nyt sai tavallaan "luvan". Tämä oksettava olo on ollut läsnä koko päivän ja on pahentunut iltaa kohti. Hieman mietin sitä, pitäisikö hetkeksi nyt olla punnitsematta ruokia ja luopua kalorivajeesta sairausloman ajaksi. Mutta nyt sitten tulee se ongelma, että en saa edes sitä töissä tulevaa liikkumista, niin miten helposti se lihominen taas alkaa. Kukaan ei ole kieltänyt liikuntaa täysin ja kyllä minä varmaan kävelyllä ja pyöräilemässä voin käydä. Keskiviikkona onkin sitten oikein monitahoinen "hoitopäivä", kun aamulla on ensimmäiseksi fysioterapia, aamupäivällä työpsykologi ja iltapäivällä lääkäri. Ehkä heillä kaikilla on jotain sanottavaa tähän tilanteeseen, mikä nyt olisi parasta.
Mutta ensin huomenna on se lahjamunasoluhoitoneuvonta. Toivottavasti tämä nyt meneillään oleva tilanne ei vaikuta sen lopputulokseen. Ei saa vaikuttaa, koska tiedän, että tämä on ohimenevää. Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä sänkyyn ja yrittää nukkua, että olisi huomenna kuitenkin mahdollisimman hyvä olo. Mitä nyt tässä tilassa voi olla.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Luonnonvoimaa ja ajatuksia tulevasta
Edellisen postauksen kirjoittaminen helpotti oloa. Kun sain sen kaiken kirjoitettua ulos. Ei se mitään konkreettisesti muuttanut, mutta helpotti mieltä kuitenkin. Olen nyt ollut lepolinjalla liikunnasta loppuviikon. Tänään lähdin kävelylle luontoon, ja siitä tulikin pitkä lenkki. Kävelylenkki. Kuinka luonto ja varsinkin metsä antavatkaan voimaa! Vaikka tahti oli rauhallinen, myös paha olo iski matkalla. Siis sellainen pahoinvointi, joka on vaivannut minua viime viikkoina joka päivä. Istuin mättäälle istumaan, hengitin syvään ja puhalsin ulos. Samalla tuli itku. Itkin siinä metsämättäällä istuen jostain syvältä sisimmästä kumpuavaa itkua. Mutta se oli puhdistavaa itkua. Oli jotenkin turvallista istua siinä metsän sylissä. Siinä se oli minun ympärilläni turvallisena ja hiljaisena, mitään vaatimatta. Kuin kuunnellen, lohduttaen. Sitten aloin taas kuulla lintujen laulua ja katselin kunnolla ympärilleni. Ja siellä oli niin kaunista!
Tuntui kuin olisin saanut sellaisen henkisen voimalatauksen, jota mikään ihmisen keksimä ei voi saada aikaan. Luonnon voima on ihmisen voimaa väkevämpi. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan. Kumpa me vaan ymmärtäisimme tämän ja muistaisimme kunnioittaa sitä. Minä ainakin muistan ja aion jatkossa mennä rauhoittumaan metsään silloin kun siltä tuntuu.
Mutta oikeastaan tulin kirjoittamaan ajatuksiani ylihuomisesta. Silloin meillä on nimittäin edessä se lahjasmunasoluhoitoon liittyvä psykologinen neuvonta/arviointi.
Jännitän nyt tuota käyntiä enemmän kuin aiemmin, koska viime aikoina en ole ollut oma itseni johtuen asioista, joista kirjoitin edellisessä postauksessa. Minua pelottaa, että jos se jotenkin vaikuttaa siihen arviointiin ja jos minulle sanotaan, että miten voit ajatella jaksavasi pienen lapsen kanssa kun nyt on jo oman itsenkin kanssa jaksaminen niin vaikeaa. Toisaalta minä tiedän, että tulen tästä toipumaan. Enkä todellakaan edes lähtisi hoitoon nyt tässä tilassa. Meillä on vielä aikaa, hoito on ajankohtainen todennäköisesti vasta ensi keväänä. Kyllä minulla on vakaa aikomus toipua siihen mennessä niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Olen saanut myös apua kohtalotovereilta. Simpukan Helminauha-verkostolla (lahjasoluhoitoja läpikäyvien ja -käyneiden vertaistukiverkosto) on suljettu FB-ryhmä, jossa kyselin kokemuksia tuosta psykologisesta neuvonnasta. Sain rohkaisevia vastauksia, kiitos vaan teille, jos teistä joku sattuu tätä lukemaan <3 Ehkä olennaisimpana jäi mieleen, että menee ihan avoimin mielin omana itsenään. Minun on tietysti helppo mennäkin sinne omana itsenäni, koska psykoterapeutti on tuttu. En minä hänelle edes voisi esittää mitään muuta. Hän tietää kyllä, mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten kolmen vuoden aikana sen jälkeen, kun hoidot aloitettiin. Koen tärkeäksi sen, ettei tarvitse alusta asti kaikkea olla selittämässä, vaan voidaan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan.
En tiedä sitten, että miten paljon siellä puidaan tuota ensimmäistä kohtaa, mikä tuossa listassa on. Itselleni on tullut vähän sellainen olo, että korostetaanko näissä jutuissa liikaa tuota, että pitäisi jotenkin käydä pohjamutia myöten läpi se, että kun ei nyt saakaan sitä biologisesti omat geenit "sisältävää" lasta? Entä jos ei koe sitä niin tärkeäksi? Kyllä minulla on todellakin ollut vaikeaa hyväksyä tämä oma lapsettomuuteni, sitä en kiellä. Mutta ehkä minulla se on ollut enemmän sitä, että olen niin vihainen ja pettynyt omaan kehooni, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. Niin kuin normaaleilla ihmisillä, joiden ei tarvitse edes miettiä tällaisia asioita. Kehoni ei onnistu saamaan alulle edes yhtä lasta, ei, vaikka kaikki apukeinotkin on jo käytetty. Tämä on minulle ollut se vaikein paikka. Ja tietenkin se hirveä pelko siitä, ettemme koskaan lasta saa. Kun nyt kuitenkin meille vielä olisi mahdollista tulla vanhemmiksi lahjamusasoluhoidon avulla, en enää koe ollenkaan olennaiseksi sitä, että sillä lapsella ei olisi minun geenejäni. Eipä olisi sitten ristinään sukuni sairauksiakaan! Miksi sitä pitäisi oikein erikseen korostaa, että "sure nyt oikein kunnolla surusi siitä, ettei lapsi olisi biologisesti omasi ennen kuin voi aloittaa lahjasoluhoidon". Minulle paljon olennaisempaa on se, että tuleeko minusta koskaan äitiä. Minä suren lapsettomuutta. Ja se suru on kulkenut mukanani kohta jo viisi vuotta. Olen kasvanut siihen, se on muuttanut monta kertaa muotoaan. Ja se kulkee mukanani hautaan asti, jos lapsettomuus ei kohdallamme koskaan pääty. Siinä on minun suurin suruni. Eikä siinä, että olisiko minun lapsellani minun geenit.
Suurin meitä molempia askarruttava asia tässä on asiasta kertominen. Lapselle siis lähinnä. Minusta tuntuu, etteivät läheisemmekään oikein ymmärrä, kuinka iso asia se on. Eipä sitä voikaan ymmärtää, kun ei ole koskaan tarvinnut itse vakavissaan tällaisia ajatella. Minun pahin kauhuskenaarioni on se, että lapsemme (jos sellaisen joskus saamme) heittää joskus suuttuessaan silmilleni lauseen "ethän ole edes oikea äitini". Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestakin), että varsinkin teini-iän vuosina vanhemmille tulee sanottua kaikenlaista sellaistakin, mitä ei oikeasti edes tarkoita ja halua sanoa. Se kuuluu siihen ikään. Mutta jotenkin tuo tuntuu jo ajatuksena niin kamalalta. Muutenkin se kertominen mietityttää. Mistä sen tietää, milloin on oikea aika? Tiedän kyllä, että ei näitä vaan voi tietää etukäteen. Kunhan sitä vaan ei jätä roikkumaan liian pitkäksi aikaa, vaan kertoo sitten kun näyttää siltä, että lapsi on tarpeeksi kypsä ymmärtämään asian. Mutta mistä sen voi tietää milloin se on.
Minusta on oikeasti hirveän raskasta ajatella näitä vanhemmuusasioita nyt. Minä haluaisin ajatella niitä vasta sitten, jos ne oikeasti ovat toteutumassa (= olisin tukevasti raskaana). Me nyt joudumme miettimään näitä tietämättä, olemmeko me koskaan oikeasti vanhempia. Olen koko ikäni haaveillut äitiydestä. Olen miettinyt lasteni nimiä, miettinyt mitä kaikkea haluaisin heidän kanssaan tehdä, millainen äiti olisin. Parin viime vuoden aikana en ole enää voinut ajatella niin. Joka kerta, kun on edes pienesti uskallettu toivoa, matto on vetäisty jalkojen alta. Nytkö pitäisi sitten taas pohtia, millaisia vanhempia meistä tulisi? En minä usko, että minun vanhemmuuteni olisi mitenkään erilaista, vaikka lapsi olisikin omasta munasolustani alkunsa saanut. Onko minun siis pakko vatvoa sitä nyt, kun kaikki on vähintäänkin epävarmaa yhä edelleen. Ymmärrän, että jos lahjasoluhoito tulee ajankohtaiseksi heti, kun lapsettomuutta aletaan tutkia, silloin on tärkeää että näitä asioita pohditaan kunnolla. Mutta kun meillä nyt on ollut tämä lapsitoive konkretiaa jo viisi vuotta ja hoidot aloitettu yli kolme vuotta sitten. Kyllä tässä on jo vatvottu yhtä sun toista ja joka suunnalta. Että millaisia vanhempia me olisimme. Enkä edes usko, että sitä voi tietää loppujen lopuksi ennen kuin se lapsi on siinä.
Välillä siis tuntuu, että meiltä jo niin paljon kokeneilta vaaditaan liikaa. Ihan kuin me ei oikeasti oltaisi varmoja siitä, että me haluamme oman lapsen. Ihan kuin me ihan huvikseen olisi käyty läpi kaikki raskaat hoidot ja nyt vielä viimeisenä keinona tämä tuleva hoito. Tiedän kyllä, että se psykologinen keskustelu ei ole mikään "tuomio", mutta tuntuuhan se vähän kummalliselta, että meitä syynätään näin samaan aikaan kun yhdeltä naiselta löytyy viisi vastasyntyneenä tapettua/kuollutta vauvaa. Mutta, menen sinne tiistaina avoimin mielin, rehellisenä omine tunteineni ja pelkoineni. Ehkä se tekee hyvää, ehkä repii auki jotain. Sen näkee sitten.
![]() |
Turvapaikka <3 |
![]() |
Voimapaikka <3 |
Mutta oikeastaan tulin kirjoittamaan ajatuksiani ylihuomisesta. Silloin meillä on nimittäin edessä se lahjasmunasoluhoitoon liittyvä psykologinen neuvonta/arviointi.
PSYKOLOGISEN NEUVONNAN OLEELLISET TEEMAT:
- lapsettomuuskokemus ja biologisesta lapsitoiveesta luopuminen
- vaihtoehdot
- elämä lapsen kanssa, lapselle ja ulkopuolisille kertominen
- luovuttajaan liittyvät kysymykset
Jännitän nyt tuota käyntiä enemmän kuin aiemmin, koska viime aikoina en ole ollut oma itseni johtuen asioista, joista kirjoitin edellisessä postauksessa. Minua pelottaa, että jos se jotenkin vaikuttaa siihen arviointiin ja jos minulle sanotaan, että miten voit ajatella jaksavasi pienen lapsen kanssa kun nyt on jo oman itsenkin kanssa jaksaminen niin vaikeaa. Toisaalta minä tiedän, että tulen tästä toipumaan. Enkä todellakaan edes lähtisi hoitoon nyt tässä tilassa. Meillä on vielä aikaa, hoito on ajankohtainen todennäköisesti vasta ensi keväänä. Kyllä minulla on vakaa aikomus toipua siihen mennessä niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Olen saanut myös apua kohtalotovereilta. Simpukan Helminauha-verkostolla (lahjasoluhoitoja läpikäyvien ja -käyneiden vertaistukiverkosto) on suljettu FB-ryhmä, jossa kyselin kokemuksia tuosta psykologisesta neuvonnasta. Sain rohkaisevia vastauksia, kiitos vaan teille, jos teistä joku sattuu tätä lukemaan <3 Ehkä olennaisimpana jäi mieleen, että menee ihan avoimin mielin omana itsenään. Minun on tietysti helppo mennäkin sinne omana itsenäni, koska psykoterapeutti on tuttu. En minä hänelle edes voisi esittää mitään muuta. Hän tietää kyllä, mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten kolmen vuoden aikana sen jälkeen, kun hoidot aloitettiin. Koen tärkeäksi sen, ettei tarvitse alusta asti kaikkea olla selittämässä, vaan voidaan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan.
En tiedä sitten, että miten paljon siellä puidaan tuota ensimmäistä kohtaa, mikä tuossa listassa on. Itselleni on tullut vähän sellainen olo, että korostetaanko näissä jutuissa liikaa tuota, että pitäisi jotenkin käydä pohjamutia myöten läpi se, että kun ei nyt saakaan sitä biologisesti omat geenit "sisältävää" lasta? Entä jos ei koe sitä niin tärkeäksi? Kyllä minulla on todellakin ollut vaikeaa hyväksyä tämä oma lapsettomuuteni, sitä en kiellä. Mutta ehkä minulla se on ollut enemmän sitä, että olen niin vihainen ja pettynyt omaan kehooni, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. Niin kuin normaaleilla ihmisillä, joiden ei tarvitse edes miettiä tällaisia asioita. Kehoni ei onnistu saamaan alulle edes yhtä lasta, ei, vaikka kaikki apukeinotkin on jo käytetty. Tämä on minulle ollut se vaikein paikka. Ja tietenkin se hirveä pelko siitä, ettemme koskaan lasta saa. Kun nyt kuitenkin meille vielä olisi mahdollista tulla vanhemmiksi lahjamusasoluhoidon avulla, en enää koe ollenkaan olennaiseksi sitä, että sillä lapsella ei olisi minun geenejäni. Eipä olisi sitten ristinään sukuni sairauksiakaan! Miksi sitä pitäisi oikein erikseen korostaa, että "sure nyt oikein kunnolla surusi siitä, ettei lapsi olisi biologisesti omasi ennen kuin voi aloittaa lahjasoluhoidon". Minulle paljon olennaisempaa on se, että tuleeko minusta koskaan äitiä. Minä suren lapsettomuutta. Ja se suru on kulkenut mukanani kohta jo viisi vuotta. Olen kasvanut siihen, se on muuttanut monta kertaa muotoaan. Ja se kulkee mukanani hautaan asti, jos lapsettomuus ei kohdallamme koskaan pääty. Siinä on minun suurin suruni. Eikä siinä, että olisiko minun lapsellani minun geenit.
Suurin meitä molempia askarruttava asia tässä on asiasta kertominen. Lapselle siis lähinnä. Minusta tuntuu, etteivät läheisemmekään oikein ymmärrä, kuinka iso asia se on. Eipä sitä voikaan ymmärtää, kun ei ole koskaan tarvinnut itse vakavissaan tällaisia ajatella. Minun pahin kauhuskenaarioni on se, että lapsemme (jos sellaisen joskus saamme) heittää joskus suuttuessaan silmilleni lauseen "ethän ole edes oikea äitini". Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestakin), että varsinkin teini-iän vuosina vanhemmille tulee sanottua kaikenlaista sellaistakin, mitä ei oikeasti edes tarkoita ja halua sanoa. Se kuuluu siihen ikään. Mutta jotenkin tuo tuntuu jo ajatuksena niin kamalalta. Muutenkin se kertominen mietityttää. Mistä sen tietää, milloin on oikea aika? Tiedän kyllä, että ei näitä vaan voi tietää etukäteen. Kunhan sitä vaan ei jätä roikkumaan liian pitkäksi aikaa, vaan kertoo sitten kun näyttää siltä, että lapsi on tarpeeksi kypsä ymmärtämään asian. Mutta mistä sen voi tietää milloin se on.
Minusta on oikeasti hirveän raskasta ajatella näitä vanhemmuusasioita nyt. Minä haluaisin ajatella niitä vasta sitten, jos ne oikeasti ovat toteutumassa (= olisin tukevasti raskaana). Me nyt joudumme miettimään näitä tietämättä, olemmeko me koskaan oikeasti vanhempia. Olen koko ikäni haaveillut äitiydestä. Olen miettinyt lasteni nimiä, miettinyt mitä kaikkea haluaisin heidän kanssaan tehdä, millainen äiti olisin. Parin viime vuoden aikana en ole enää voinut ajatella niin. Joka kerta, kun on edes pienesti uskallettu toivoa, matto on vetäisty jalkojen alta. Nytkö pitäisi sitten taas pohtia, millaisia vanhempia meistä tulisi? En minä usko, että minun vanhemmuuteni olisi mitenkään erilaista, vaikka lapsi olisikin omasta munasolustani alkunsa saanut. Onko minun siis pakko vatvoa sitä nyt, kun kaikki on vähintäänkin epävarmaa yhä edelleen. Ymmärrän, että jos lahjasoluhoito tulee ajankohtaiseksi heti, kun lapsettomuutta aletaan tutkia, silloin on tärkeää että näitä asioita pohditaan kunnolla. Mutta kun meillä nyt on ollut tämä lapsitoive konkretiaa jo viisi vuotta ja hoidot aloitettu yli kolme vuotta sitten. Kyllä tässä on jo vatvottu yhtä sun toista ja joka suunnalta. Että millaisia vanhempia me olisimme. Enkä edes usko, että sitä voi tietää loppujen lopuksi ennen kuin se lapsi on siinä.
Välillä siis tuntuu, että meiltä jo niin paljon kokeneilta vaaditaan liikaa. Ihan kuin me ei oikeasti oltaisi varmoja siitä, että me haluamme oman lapsen. Ihan kuin me ihan huvikseen olisi käyty läpi kaikki raskaat hoidot ja nyt vielä viimeisenä keinona tämä tuleva hoito. Tiedän kyllä, että se psykologinen keskustelu ei ole mikään "tuomio", mutta tuntuuhan se vähän kummalliselta, että meitä syynätään näin samaan aikaan kun yhdeltä naiselta löytyy viisi vastasyntyneenä tapettua/kuollutta vauvaa. Mutta, menen sinne tiistaina avoimin mielin, rehellisenä omine tunteineni ja pelkoineni. Ehkä se tekee hyvää, ehkä repii auki jotain. Sen näkee sitten.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Ahdistusoksennus
Tästä tulee ahdistuksenpurkupostaus. Varoituksen sana siis, että teksti on sekavaa ja jäsentymätöntä. En saa nyt purettua oloani oikein mihinkään, kun treenit on pannassa ylirasituksen takia enkä oikein halua nyt enää ketään läheistäkään vaivata ainaisella valituksellani. Ja minusta tuntuu ettei kukaan kuitenkaan tajua mistään mitään. Nyt vaan pursuaa niin, että kirjoitan sitten sen tänne.
Nyt ei mene mitenkään kovin vahvasti. Minulla on ollut jo useamman viikon ajan melko vaikeaa. Kun masennuslääkityksen lopetuksen kanssa yhtä aikaa on tullut kehon ylirasitus, on tämä kaikki vaan nyt liikaa. Lisäksi työssä on ollut kova stressi ja työn jatkokin on taas katkolla kesän jälkeen. Tähän päälle se tosiasia, ettei minulla ole ollut kunnon lomaa vuoteen. Viimeksi olin lomalla (lue: työttömänä) nelisen viikkoa viime vuoden toukokuussa ja se aika meni toipuessa hoitojen aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Tuon jälkeen pisin vapaa on ollut viikko. Pätkätyöläisen arkea siis. Kuinka kauan tätä jaksaa?
Satutin käteni viime syksynä kuntonyrkkeilytreeneissä ja se vamma jäi hoitamatta aikanaan. Menin työfyssarille ja hänen kauttaan työterveyslääkärille vasta tammikuussa. No, muutaman viikon tulehduskipulääkekuuri siihen ja lepoa kädelle. Töissä piti käyttää rannetukea. Se alkoi kuormittaa enemmän kyynärpäätä ja olkapäätä, jotka ovat olleet kipeinä siis jo monta kuukautta. Nyt olen käynyt muutaman kerran omt-fysioterapiassa, jossa on löytynyt syitä mm. kireistä lihaskalvoista, olkapään virheasennosta, liian kovasta treenistä ja vähäisestä palautumisesta, kovasta henkisestä kuormituksesta, univajeesta ja liian vähästä energiansaannista. Yläkroppaa en voi nyt salilla treenata oikeastaan ollenkaan ja combatkin harkinnan mukaan. Eilen en voinut mennä, kun käsi oireili/oireilee sen verran. Lenkit on nyt pidettävä alle puolen tunnin mittaisina. Minulla on ollut päivittäin viime viikkojen aikana sellaisia pahoinvointikohtauksia, jolloin oksennus on ollut lähellä. Tällä hetkellä kärsin ruokahaluttomuudesta. En jaksa keskittyä. Kehon lämpötila tuntuu olevan vähän koholla ja minua kylmää. Lisäksi kuukautiskierrossa on häikkää. On ollut kummallisia vuotoja ja vatsakipuja. En sitten tiedä, onko tuossa syynä tämä ylirasitus vai oman hormonitoiminnan hiipuminen (tai endometriooma). Miksi olen ajanut itseni tällaiseen tilaan?
PAINONNOUSU. Se ikuinen peikko, josta en ikinä pääse eroon. Painoni nimittäin nousi viime syksyn ja tämän kevään aikana noin 10 kg. Tätä tuntuu olevan ihan turha selittää niille, jotka eivät itse ole kärsineet koskaan ylipainosta. Siis että mitä se on, kun koko ajan pelkää sitä, että joutuu takaisin siihen mistä lähti. Siksi painonnousu aiheuttaa aina kamalaa ahdistusta. Nyt se laskee, mutta ei kovin terveellä tavalla.
SALITREENIT. Tai siis niiden puute. Minulle on ihan turha tulla sanomaan, että "tee jotain muuta". Ei sitä omaa rakasta lajia/harrastusta noin vain korvata jollain muulla. Jos rakastat kitaransoittoa ja yhtäkkiä et saakaan tehdä sitä, niin varmaan ahdistaa. Jos maalaaminen on intohimosi ja et voi tehdä sitä, ei varmasti ole kivaa. Jos lajisi on vaikkapa jalkapallo tai yleisurheilu etkä loukkaantumisen vuoksi pysty harjoittelemaan, olet varmasti maassa kun et pääse tekemään sitä mikä on sinulle ominaisinta ja missä haluat tulla paremmaksi. Minua niin ärsyttää, kun tuntuu että sali olisi jotenkin eri asia. Ihan kuin sen voisi korvata jollain muulla tuosta noin vaan. Ei voi silloin, kun se on laji, johon on kiintynyt niin kovin kuin minä olen. Ja siksi treenasin kipeänä tietäen silti, ettei siitä hyvä seuraa. Nyt sitten olen kesän aikana panostanut enemmän pitkästä aikaa juoksuun, mutta viime viikolla fysioterapeutti kehotti vähentämään sitäkin. Ja tottakai oma järkikin sanoo, että kaipaan lepoa. Mitään muuta en varmaan nyt niin kaipaakaan. Mutta kun mieli sanoo jotain ihan muuta. Eilen illalla tajusin, että miten rajoilla nyt mennään. Olin lykännyt lenkillelähtöä toiden jälkeen, koska tuntui vaan niin pahalta. Mutta kun olin päättänyt, että juoksulenkki on tehtävä, niin sinne oli mentävä. Maanantain ja eilisen lenkit olivat ensimmäiset alle puolituntiset. Maanantai-lenkki meni vielä mukavasti. Oli jopa mukava tunne, kun ei ollut loppuunajettu olo lenkin jälkeen. Eilinen olikin sitten jotain ihan muuta. Alusta asti olo oli tuskainen. Minun oli pakotettava jalkoja liikkumaan eteenpäin. Jouduin keskittymään hengitykseen. Sykekään ei noussut normaalille tasolle, vaikka keskisyke oli korkealla. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, että miten hengitän, miten jalat menee eteenpäin ja kuinka asento ei olisi niin jäykkä. Koko puolituntisen ajan tuntui, että en jaksa. Mutta ei voinut kävellä, koska olin päättänyt juosta. Kotona menin suoraan suihkuun itkemään kauheaa oloani ja sitä, miten järjettömästi toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ahdistaa, kun en saa nollata päätä treeniin ja lenkkiin. Tänään olen ollut kuin kävelevä zombie (aamulla heräsin klo 3:30) ja odotin koko päivän vaan kotiinpääsyä. Käsi ja hartia on olleet kipeinä taas ja kaikki ruoka on mennyt pakottamalla alas. Onneksi sentään sain otettua päiväunet töiden jälkeen. Tänään piti mennä venyttelytunnille, mutta en jaksanut edes sinne.
ARMOTTOMUUS omaa itseä kohtaan. Sitä olen aina ollut. Se on iso syy tähän tilanteeseen. Mitä sillä voittaa? Ei mitään, niin kuin nyt taas näen ja tunnen sen koko kropassani. Miksi en osaa olla lempeä itselleni? Miksi vaadin niin paljon? Vastaus: epäonnistuminen ja sen pelko. Olen jo epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. En pysty saamaan lasta. Se ahdistaa suunnattomasti. En pysty koskaan saamaan omaa lasta. Nyt minusta tuntuu siltä, vaikka lahjasoluhoitokin on vielä edessä. Ajatus ikuisesta lapsettomuudesta vaan tuntuu tällä hetkellä niin hirveän raskaalta kantaa. Koko loppuelämän ajan. Miten minä sen oikein jaksan kestää koko lopun elämäni ajan? Miten minä enää uskallan toivoa yhtään mitään kaikkien kokemusten jälkeen? Miten minä kestän enää yhtään pettymystä ilman, että romahdan lopullisesti? Tällaisiin ajatuksiin kun vielä yhdistetään pettymys omaan itseen (painonnousu, kehityksen pysähdys salitreeneissä), niin tässä sitä nyt ollaan. Pää täynnä liikaa kaikkea. Niin, kuten fyssarikin siis totesi, yksi syy tähän kehonikin ylirasitukseen on kova henkinen stressi. Nämä asiat kun tuppaavat menemään käsi kädessä.
Kävin minä pari viikkoa sitten juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja sain työkalujakin näiden ajatusten kanssa pärjäämiseen. Nyt vaan olen niin kovin väsynyt, että en oikein jaksaisi työstää niitä ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että pois työntämällä ja pakenemalla ne eivät ainakaan paremmaksi muutu.
Ja ensi viikolla meillä on se psykologinen neuvonta/arviointi. Samalla psykoterapeutilla, jonka luona olen siis käynyt aiemminkin ja jonka luona kävin pari viikkoa sitten. Olenko minä nyt siihen valmis? Olenko minä valmis keskustelemaan vanhemmuudesta, kun ajatus siitä tuntuu nyt niin tuskalliselta? Tai ei ajatus vanhemmuudesta vaan siitä, etten koskaan koe sitä. En uskalla ajatella miltä tuntuisi olla äiti, koska pelkään niin, ettei se koskaan toteudu.
Pohdin tuota ensi viikon käyntiä vielä omassa postauksessaan myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan piti saada suollettua tämänhetkinen olo johonkin ja ajattelin sen sitten tänne tehdä. Toivottavasti kukaan lukija ei nyt ajattele, että nyt se on seonnut lopullisesti. En ole, olen vain niin armottoman väsynyt, pettynyt ja surullinen. Ja niin yksin tämän kaiken kanssa.
Nyt ei mene mitenkään kovin vahvasti. Minulla on ollut jo useamman viikon ajan melko vaikeaa. Kun masennuslääkityksen lopetuksen kanssa yhtä aikaa on tullut kehon ylirasitus, on tämä kaikki vaan nyt liikaa. Lisäksi työssä on ollut kova stressi ja työn jatkokin on taas katkolla kesän jälkeen. Tähän päälle se tosiasia, ettei minulla ole ollut kunnon lomaa vuoteen. Viimeksi olin lomalla (lue: työttömänä) nelisen viikkoa viime vuoden toukokuussa ja se aika meni toipuessa hoitojen aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Tuon jälkeen pisin vapaa on ollut viikko. Pätkätyöläisen arkea siis. Kuinka kauan tätä jaksaa?
Satutin käteni viime syksynä kuntonyrkkeilytreeneissä ja se vamma jäi hoitamatta aikanaan. Menin työfyssarille ja hänen kauttaan työterveyslääkärille vasta tammikuussa. No, muutaman viikon tulehduskipulääkekuuri siihen ja lepoa kädelle. Töissä piti käyttää rannetukea. Se alkoi kuormittaa enemmän kyynärpäätä ja olkapäätä, jotka ovat olleet kipeinä siis jo monta kuukautta. Nyt olen käynyt muutaman kerran omt-fysioterapiassa, jossa on löytynyt syitä mm. kireistä lihaskalvoista, olkapään virheasennosta, liian kovasta treenistä ja vähäisestä palautumisesta, kovasta henkisestä kuormituksesta, univajeesta ja liian vähästä energiansaannista. Yläkroppaa en voi nyt salilla treenata oikeastaan ollenkaan ja combatkin harkinnan mukaan. Eilen en voinut mennä, kun käsi oireili/oireilee sen verran. Lenkit on nyt pidettävä alle puolen tunnin mittaisina. Minulla on ollut päivittäin viime viikkojen aikana sellaisia pahoinvointikohtauksia, jolloin oksennus on ollut lähellä. Tällä hetkellä kärsin ruokahaluttomuudesta. En jaksa keskittyä. Kehon lämpötila tuntuu olevan vähän koholla ja minua kylmää. Lisäksi kuukautiskierrossa on häikkää. On ollut kummallisia vuotoja ja vatsakipuja. En sitten tiedä, onko tuossa syynä tämä ylirasitus vai oman hormonitoiminnan hiipuminen (tai endometriooma). Miksi olen ajanut itseni tällaiseen tilaan?
PAINONNOUSU. Se ikuinen peikko, josta en ikinä pääse eroon. Painoni nimittäin nousi viime syksyn ja tämän kevään aikana noin 10 kg. Tätä tuntuu olevan ihan turha selittää niille, jotka eivät itse ole kärsineet koskaan ylipainosta. Siis että mitä se on, kun koko ajan pelkää sitä, että joutuu takaisin siihen mistä lähti. Siksi painonnousu aiheuttaa aina kamalaa ahdistusta. Nyt se laskee, mutta ei kovin terveellä tavalla.
SALITREENIT. Tai siis niiden puute. Minulle on ihan turha tulla sanomaan, että "tee jotain muuta". Ei sitä omaa rakasta lajia/harrastusta noin vain korvata jollain muulla. Jos rakastat kitaransoittoa ja yhtäkkiä et saakaan tehdä sitä, niin varmaan ahdistaa. Jos maalaaminen on intohimosi ja et voi tehdä sitä, ei varmasti ole kivaa. Jos lajisi on vaikkapa jalkapallo tai yleisurheilu etkä loukkaantumisen vuoksi pysty harjoittelemaan, olet varmasti maassa kun et pääse tekemään sitä mikä on sinulle ominaisinta ja missä haluat tulla paremmaksi. Minua niin ärsyttää, kun tuntuu että sali olisi jotenkin eri asia. Ihan kuin sen voisi korvata jollain muulla tuosta noin vaan. Ei voi silloin, kun se on laji, johon on kiintynyt niin kovin kuin minä olen. Ja siksi treenasin kipeänä tietäen silti, ettei siitä hyvä seuraa. Nyt sitten olen kesän aikana panostanut enemmän pitkästä aikaa juoksuun, mutta viime viikolla fysioterapeutti kehotti vähentämään sitäkin. Ja tottakai oma järkikin sanoo, että kaipaan lepoa. Mitään muuta en varmaan nyt niin kaipaakaan. Mutta kun mieli sanoo jotain ihan muuta. Eilen illalla tajusin, että miten rajoilla nyt mennään. Olin lykännyt lenkillelähtöä toiden jälkeen, koska tuntui vaan niin pahalta. Mutta kun olin päättänyt, että juoksulenkki on tehtävä, niin sinne oli mentävä. Maanantain ja eilisen lenkit olivat ensimmäiset alle puolituntiset. Maanantai-lenkki meni vielä mukavasti. Oli jopa mukava tunne, kun ei ollut loppuunajettu olo lenkin jälkeen. Eilinen olikin sitten jotain ihan muuta. Alusta asti olo oli tuskainen. Minun oli pakotettava jalkoja liikkumaan eteenpäin. Jouduin keskittymään hengitykseen. Sykekään ei noussut normaalille tasolle, vaikka keskisyke oli korkealla. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, että miten hengitän, miten jalat menee eteenpäin ja kuinka asento ei olisi niin jäykkä. Koko puolituntisen ajan tuntui, että en jaksa. Mutta ei voinut kävellä, koska olin päättänyt juosta. Kotona menin suoraan suihkuun itkemään kauheaa oloani ja sitä, miten järjettömästi toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ahdistaa, kun en saa nollata päätä treeniin ja lenkkiin. Tänään olen ollut kuin kävelevä zombie (aamulla heräsin klo 3:30) ja odotin koko päivän vaan kotiinpääsyä. Käsi ja hartia on olleet kipeinä taas ja kaikki ruoka on mennyt pakottamalla alas. Onneksi sentään sain otettua päiväunet töiden jälkeen. Tänään piti mennä venyttelytunnille, mutta en jaksanut edes sinne.
ARMOTTOMUUS omaa itseä kohtaan. Sitä olen aina ollut. Se on iso syy tähän tilanteeseen. Mitä sillä voittaa? Ei mitään, niin kuin nyt taas näen ja tunnen sen koko kropassani. Miksi en osaa olla lempeä itselleni? Miksi vaadin niin paljon? Vastaus: epäonnistuminen ja sen pelko. Olen jo epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. En pysty saamaan lasta. Se ahdistaa suunnattomasti. En pysty koskaan saamaan omaa lasta. Nyt minusta tuntuu siltä, vaikka lahjasoluhoitokin on vielä edessä. Ajatus ikuisesta lapsettomuudesta vaan tuntuu tällä hetkellä niin hirveän raskaalta kantaa. Koko loppuelämän ajan. Miten minä sen oikein jaksan kestää koko lopun elämäni ajan? Miten minä enää uskallan toivoa yhtään mitään kaikkien kokemusten jälkeen? Miten minä kestän enää yhtään pettymystä ilman, että romahdan lopullisesti? Tällaisiin ajatuksiin kun vielä yhdistetään pettymys omaan itseen (painonnousu, kehityksen pysähdys salitreeneissä), niin tässä sitä nyt ollaan. Pää täynnä liikaa kaikkea. Niin, kuten fyssarikin siis totesi, yksi syy tähän kehonikin ylirasitukseen on kova henkinen stressi. Nämä asiat kun tuppaavat menemään käsi kädessä.
Kävin minä pari viikkoa sitten juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja sain työkalujakin näiden ajatusten kanssa pärjäämiseen. Nyt vaan olen niin kovin väsynyt, että en oikein jaksaisi työstää niitä ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että pois työntämällä ja pakenemalla ne eivät ainakaan paremmaksi muutu.
Ja ensi viikolla meillä on se psykologinen neuvonta/arviointi. Samalla psykoterapeutilla, jonka luona olen siis käynyt aiemminkin ja jonka luona kävin pari viikkoa sitten. Olenko minä nyt siihen valmis? Olenko minä valmis keskustelemaan vanhemmuudesta, kun ajatus siitä tuntuu nyt niin tuskalliselta? Tai ei ajatus vanhemmuudesta vaan siitä, etten koskaan koe sitä. En uskalla ajatella miltä tuntuisi olla äiti, koska pelkään niin, ettei se koskaan toteudu.
Pohdin tuota ensi viikon käyntiä vielä omassa postauksessaan myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan piti saada suollettua tämänhetkinen olo johonkin ja ajattelin sen sitten tänne tehdä. Toivottavasti kukaan lukija ei nyt ajattele, että nyt se on seonnut lopullisesti. En ole, olen vain niin armottoman väsynyt, pettynyt ja surullinen. Ja niin yksin tämän kaiken kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)