Kevään kuulumisia

Ensinnäkin. Nyt teen vielä kerran selväksi asian, josta minulta aina kysytään, vaikka olen siitä jo monta kertaa kirjoittanutkin: ME EMME HARKITSE ADOPTIOTA. Ymmärrän, ettei kukaan sillä pahaa tarkoita, mutta minä en enää jaksaisi olla jatkuvasti vastaamaan siihen samaan kysymykseen. Tai ehkä pelkkä ei:n sanominen vielä menee, mutta en jaksa alkaa perustella asiaa. Noniin, tämä nyt tästä.

Toiseksi. Minä en oikein tiedä, mikä tämän blogin jatko tulee olemaan. Lopettaisinko tämän kokonaan. Kun nyt meidän lapsettomuushoitotaipale on mitä suurimmalla todennäköisyydellä päätöksessään, ei tämä blogi oikein enää aja tarkoitustaan. Tarkoitus on ollut antaa ja saada vertaistukea tällä raskaalla polulla. Tietysti toivoin, että lopputulos olisi ollut jotain ihan muuta kuin mitä se nyt on. Toiveet silloin vajaat viisi vuotta sitten, kun aloitin blogin, olivat tietysti vielä korkealla. Nyt tämä ei oikein toimi enää. Kun en minä jaksa enkä pysty olemaan vertaistukena enää kenellekään hoidoissa olevalle. Olen siitä pahoillani, mutta en vaan voi :(

Toisaalta, kirjoittaminen edelleen tuntuu minulle luontevalta tavalta purkaa mieltä. Mutta pitäisikö minun lopettaa tämä blogi ja aloittaa ihan uusi? Vai voisinko vaan kirjoittaa tänne aina kun siltä tuntuu. Vai lopettaisinko kirjoittamisen ylipäätään? En tiedä. Tällä hetkellä ajatukset ovat kaikkinensa vähän sekaisin.

Kolmanneksi. Vihdoin siihen, mistä minun nyt piti kirjoittaa. Minulta on täällä kommenteissa paljon kyselty, miten voin. Kiitos teille jokaiselle <3 Tämä kevät on mennyt selvitellessä terveysasioita. Lapsettomuus on joka päivä mielessä, mutta fyysiset vaivat ovat pakottaneet ajatuksia muualle. Ensinnäkin, sain IBS-diagnoosin maaliskuussa gastroenterologilta. Se oli tavallaan helpotus, koska vatsavaivani ovat ajoittain häirinneet elämääni aina ja varsinkin viime aikoina ne sanamukaisesti räjähtivät käsiin (housuun... :D). Pakko oli tehdä jotain asialle, ja niinpä menin lääkäriin. Nyt olen noudattanut FODMAP-ruokavaliota reilut kaksi kuukautta ja onneksi siitä tuntuu olevan apua. Endon takia kävin yksityisellä gynellä pari viikkoa sitten. Hieman on ollut ajoittain samankaltaista oireilua, mitä oli silloin kaksi vuotta sitten, kun sain diagnoosin. Eli ennen leikkausta. Ultrassa ei onneksi näkynyt mitään (pelkäsin, että endo on nyt hyökännyt toiseenkin munasarjaan). Tyydyn nyt siihen, koska kivut rajoittuvat kuitenkin vain menkka-ajan ympärille. Jos tiputtelut jatkuvat, niin pitää olla uudelleen yhteydessä gyneen. Kipuun sain Voltarenia ja Panacodia.

Tällä hetkellä kuitenkin isoin huoli on uusin diagnoosi. Minulla on ollut patti kaulassa jo parin vuoden ajan. En hoitojen aikana jaksanut oikein sitä selvitellä, kun ei se vaivannut mitenkään. Viime kuukausina se kuitenkin alkoi suurentua. Käydessäni sairaalan vatsakeskusksessa gastroenterologilla mainitsin samalla patista. Hän laittoi lähetteen heti kaulan ultraääneen. Oletuksena oli vaaraton nestekysta. UÄ oli 14.4. Järkytys oli melkoinen, kun radiologi kertoi, että kyseessä ei ole nestekysta, vaan patin sisällä on massaa ja verenkierto. Aikansa tutkittuaan hän tuli siihen tulokseen, että kyseessä on kuitenki todennäköisesti hyvänlaatuinen muutos. Patista otettiin biopsia ohutneulalla ja vatsakeskuksen kautta lähete meni knk-polille. Sieltä tulikin nopeasti lähete tietokonetomografiaan ja varjoainekuvaukseen, jossa kävin viikko sitten perjantaina. Knk-lääkärille aika oli viime tiistaina.

Onneksi otin miehen mukaani, sillä emme todellakaan osanneet odottaa sellaisia uutisia. Minulla on  harvinainen kasvain, joka on kuitenkin todennäköisimmin hyvänlaatuinen. Tämä kasvaa yleensä kaulan ja/tai pään alueella. Lääkäri kertoi, että tällaiset hoidetaan yliopistollisessa sairaalassa ja teki lähetteen. Tämä minun tuumorini kasvaa miltei kiinni kaulavaltimossa ja on lähellä hermoja. Haastavaksi tekee nimenomaan tuo sijainti. Kasvaessaan se voi alkaa painaa valtimoa ja hermoja lyttyyn, mikä ei ole tietenkään mikään hyvä asia. Nyt jo lääkäri kyseli, onko minulla ollut pyörtyilyä, huimausta, puutumista tai kuulo-ongelmia. Siinä ihan hoomoilasina kuunneltiin miehen kanssa. Ei ole ollut. Kasvain siis on jo nyt pahassa paikassa, joten lähete yliopistolliseen lähti kiireellisenä. Kysyin mahdollisesta leikkauksesta, niin kuulemma sekin on riski juurikin siitä syystä, että tuo kasvaimen paikka on niin haastava. Kasvaimella on oma runsas verenkierto. Onneksi se ei ole vielä päässyt syövyttämään kallon tai leuan luustoa ja valtimo oli edelleen ihan auki. Nämä selvisivät CT-varjoainekuvasta. Biopsiassa ei ollut mitään viitteitä syöpäsoluista, joten todennäköisesti kysymys on sentään hyvänlaatuisesta kasvaimesta. Omakannasta luin, että yliopistollisen sairaalan knk-lääkäriä oli konsultoitu ja lähete laitettu kiireellisenä verisuonikirurgian puolelle.

Tässä on kyllä ollut sulattelemista. Helpotus on tietysti se, että kasvain on mitä todennäköisimmin hyvänlaatuinen. Mikä minua ehkä eniten pelottaa on se, että kyseessä on niin harvinainen kasvain, ettei näitä kovin usein lääkäreille tule. Tiedän, että yliopistollisessa on huippuosaajat ja olen siellä varmasti hyvissä käsissä, mutta silti olisi jotenkin helpompi olo, jos kyse olisi tavanomaisemmasta kasvaimesta. Tietysti myös se mietityttää, että mitä sille tehdään. Oletus on tietysti se, että se leikataan pois. Mutta mitkä ovat riskit? Toisaalta taas, mikä riski on sillä, jos kasvain jätetään leikkaamatta? Joskus tätä kasvainta ilmeisesti hoidetaan sädehoidolla, mutta leikkaus on ainoa parantava keino. Lääkäri sanoi, että siellä yliopistollisessa sitten lääkärit miettivät ja kertovat. En tiedä, tehdäänkö vielä jotain lisätutkimuksia ennen leikkauspäätöstä.

Minä olen päättänyt, että en murehdi nyt etukäteen ennenkuin tiedetään mitä tehdään. Voihan se olla, että se leikkaus ei olekaan niin iso riski. Jospa tilanne ei ole vakava. Eihän minulla ole ollut lääkärin kuvaamia oireitakaan. Hirveä väsymys on kyllä vaivannut koko kevään, mutta se nyt voi johtua ihan vaikka mistä muustakin. En halua antaa pelolle valtaa, ja koko ajan toistan itselleni ja muillekin, että ei tässä ole hätää. Mitään kesäsuunnitelmia tässä nyt ei kuitenkaan voi alkaa tehdä ennenkuin tiedetään lisää.

Sellainen kevät siis. Taistelu siis jatkuu. Vähän eri rintamalla. Tällä hetkellä toivon eniten elämältä, että voisi hetken aikaa elää ilman huolta terveydestä.

Lapsettomien lauantaina

Hengissä ollaan, vaikka en ole viime kuukausina tänne kirjoitellut. En ole oikein tiennyt, mitä kirjoittaisin. En enää pysty olemaan itse vertaistukena kenellekään lapsettomuushoidoissa olevalle, tai varsinkaan niitä vasta aloittelevalle. En ainakaan nyt. Kun oma tilanne on se, että toivo on mennyt, ei ainakaan nyt pysty toivomaan toistenkaan puolesta ja tsemppaamaan. Fakta on kuitenkin se, että suurin osa hoidot aloittavista sen lapsen syliinsä saa. Vähemmistössä sitten olemme me, joille jää tyhjä syli pysyvästi.

Tällä hetkellä Lapsettomien lauantai on minulle konkreettisempi kuin koskaan. Tänä vuonna tiedän, että tämä tilanne on pysyvä. Aikaisempina vuosina oli vielä toivoa, että pääsisin vielä jonain päivänä viettämään myös äitienpäivää. Tänä vuonna tiedän, ettei niin koskaan tapahdu. Minun pitää opetella elämään sen kanssa, että en ole koskaan kenenkään äiti. Minua ei kukaan ikinä sano äidiksi. Mieheni ei saa olla koskaan kenellekään isi. Meistä ei myöskään tule koskaan isovanhempia. Me emme mieti lapsilisiä, ensimmäisiä tarhapäiviä, koulunalkuja. Emme todista ensimmäistä hymyä, askelta, sanaa... En saa koskaan tietää, miltä tuntuu kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran "äiti". Tämä kaikki tuntuu niin hirveän surulliselta. Ei se suru ikinä katoa, ei kokonaan koskaan.

Pienille, jotka eivät koskaan syntyneet

Tällä hetkellä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olemme edelleen mieheni kanssa yhdessä. Me emme saaneet pitää niitäkään kahta pientä, jotka viime vuonna kuitenkin edes yrittivät aloittaa kasvua kohdussani. Meillä on kuitenkin toisemme. Minulla on minun elämäni tärkein ihminen edelleen rinnallani. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Muistaakseni noin puolet tahattomasta lapsettomuudesta kärsivät parit eroavat. Meilläkin on ollut välillä vaikeaa, todella vaikeaa. Joskus on tuntunut, että emme ole enää aviopari, vaan elämme kuin kämppikset. Viime aikoina olemme päässeet taas lähemmäksi toisiamme. Olemmekin jutelleet, että näiden vuosien ja kokemusten jälkeen saisi tapahtua aika paljon, että me eroaisimme. Mieheni on minun kallioni, kumppanini, ystäväni, rakastettuni. Me olemme tässä yhdessä, ja se on tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Olen todella surullinen siitä, ettemme saa kokea yhdessä vanhemmuutta. Mutta toivon, että jonain päivänä pystyn vielä iloitsemaan siitä, että saamme jakaa yhdessä koko loppuelämän. Vielä sen ajatteleminen tuntuu tuskalliselta. Loppuelämän ajatteleminen lapsettomana.

#yksiviidestä

Uusi vuosi

Jälleen on alkanut uusi vuosi. Tämä vuosi on ensimmäinen varmaan koskaan, kun en odota mitään. Ei lupauksia, ei toiveita. Ei mitään.

Vuosi 2015 oli elämäni raskaimpia vuosia. Ehkäpä jopa kaikkein raskain. Minulla on menneisyydessä hyvin rankkoja aikoja, varsinkin 1990-luvun lopulla. Loppusyksystä 1998 kevääseen 1999 en muista juuri mitään. Sairastin tuolloin vaikeaa masennusta ja lähellä oli, etten olisi täällä enää. Tuolloin vain ja ainoastaan vahva tukiverkosto (perhe ja ystävät) pitivät minut juuri ja juuri pinnalla, estivät lopullisen vajoamisen. Sekä tietenkin lääkitys ja oikeanlainen, tiivis hoitosuhde mielenterveyspuolelle. Tuolloin olin kuitenkin hyvin nuori, vasta 19-vuotias.

Nyt olen 36-vuotias. En voi verrata itseäni tuonne 90-luvun lopun minään. Eikä sitä tilannetta voi verrata tähän. Nyt minulla on takana roimasti elämänkokemusta, niin hyvässä kuin pahassakin. Luulisin, että se on nimenomaan yksi syy, että täällä jotenkin selvitään. Jos olisin joutunut tähän samaan kohtaan 10 vuota sitten 26-vuotiaana, en tiedä, olisinko seonnut lopullisesti. Voi olla. Nyt minulla on vahva parisuhde, jo yli 16 yhteistä vuotta takana. Mieheni olikin yksi sellainen tekijä, joka aikanaan oli auttamassa eteenpäin. Me aloimme seurustella syksyllä 1999. Tosin pahin aika oli jo silloin ohitse. En olisi todellakaan pystynyt mihinkään oikeaan parisuhteeseen vielä aiemmin.

Tiedostan, että en ole oikeasti vielä käsitellyt viime vuoden tapahtumia juurikaan. Minä en vaan pysty. Minä en pysty ajattelemaan vieläkään tulevaa. Oikeastaan tällä hetkellä minulla on hyvin vähän motivaatiota yhtään mihinkään. Toisaalta nämä ajatukset ovat vähän pelottavia. Ne voivat ennakoida masennusjaksoa. Mutta kun en vaan nyt jaksaisi alkaa käsitellä yhtään mitään. En todellakan jaksa mennä ainakaan puhumaan millekään psykologille. Tiedän, miten ne keskustelut toimivat. Olen käynyt niin paljon terapiassa, että tiedän. Enkä vaan millään jaksaisi mennä taas jollekin uudelle ihmiselle selittämään kaikkea alusta asti ja kuulemaan ne samat jutut, jotka olen kuullut jo niin monta kertaa aiemminkin.

Haluaisin olla iloisempi, nauravaisempi, sosiaalisempi. Niinkuin normaalisti olen. Mutta en vaan jaksa nyt välittää. En ole näistä tuntemuksista oikeastaan kenellekään edes puhunut. Puhuminen vaan tuntuu nyt niin vaivalloiselta. En jaksa alkaa aukomaan sitä vyyhtiä.

Tällä hetkellä en halua nähdä raskausmahoja. En vauvoja. En pikkulapsia. En halua kuulla ja nähdä lapsiperhekeskusteluja. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi, epäonnistuneeksi. Sitähän minä olen.

Siispä. Minulla ei ole mitään odotuksia vuodelle 2016. Elän vaan päivä kerrallaan.

Hui. Tulipa kamalan synkkä teksti. Ei tämä kaikki varmaankaan minusta päällepäin näy. Mutta tältä minusta tuntuu juuri nyt. Ja silti suhtaudun tähänkin nyt jotenkin järkiperäisesti, että jospa tämä tästä joskus. Olen selvinnyt ennenkin, niin kai tästäkin joskus?  Onneksi on edelleen se tukiverkosto. Perhe ja ystävät.

Mitä kuuluu?

Monta monta viikkoa on kulunut niin, että en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa kuulumisia. Anteeksi!  Tiedän että moni lukija on varmaan ollut huolissaan, miten täällä menee ja kyselyjäkin on tullut. Nyt yritän vähän valottaa tilannetta jos osaan. Olen kotona angiinan kourissa, joten aikaakin kirjoittamiselle on.

Mietin pääni puhki niinä päivinä kun se kamala vuoto ja kivut taas tulivat, että mistä tämä kaikki johtuu. Aloin miettiä, onko se vika sittenkään ollut niissä alkioissa, kun molemmat kuitenkin kiinnittyivät. Seuraavalla viikolla keskustelin puhelimessa lääkärimme kanssa. Ja hänkin vahvisti epäilyn, että oliko kuitenkin vika muualla. Sain nyt tietää lisää luovuttajastamme, ja että hän on luovuttanut ennenkin. Jostain syystä nyt vaan niitä munasoluja ei tullut sen enempää. Eli onko tässä ollut suurin syypää kuitenkin tämä helvetin endometrioosi? Se voi saada kohdun hylkimään alkiota. Koskaan ei tietysti saada varmuutta sille, että oliko vika alkioissa, kohdussa vai molemmissa.

Minullahan alkoi noin viikon päästä siirrosta muutamana yönä ne hirveät poltot kohdussa. Nyt olen melko varma, että silloin kohtu alkoi pyrkiä eroon kiinnittyneestä alkiosta. Eli minulla ne kivut eivät todellakaan olleet "hyvä merkki". Alkio ja limakalvo eivät vaan sitten tulleet ulos tukilääkityksen takia.

Lääkäri kysyikin, että aloittaisinko e-pillerit, jotka auttaisivat endon oireisiin ja ehkäisisivät sen leviämistä. Minä en ole missään nimessä valmis siihen. Vaikka tiedän, että luomuraskauden mahdollisuus on yhden prosentin luokkaa, niin en vaan pysty. Päinvastoin, mulla oli Letroja vielä kuuteen kiertoon ja kysyin, voinko käyttää niitä. Lääkäri antoi luvan ja sanoi, että omien voimien ja tuntemusten mukaan nyt vaan.

Puhuimme myös siitä, että olisiko ollut järkevää vielä kokeilla toista luovuttajaa. Lääkärin mielestä meillä olisi kuitenkin valoisampi tilanne kuin monella muulla, koska yritys oli hyvä molemmilla kerroilla. Ja edelleen, koko hoitohistorian aikana on ollut vain neljä siirtoa ja niistä kaksi kiinnittyi. Mahiksia siis olisi. Nyt voitaisiin valmistautua siirtoonkin laittamalla ensin oma hormonitoiminta (ja samalla siis kohtu) lepotilaan muutamaksi kuukaudeksi. Tällä on ollut joillekin endopotilaille hyvä vaikutus ja alkio on kestänyt matkassa. Mutta minä en todellakaan tiedä, jaksaisimmeko enää tätä.

Mehän päätimme lahjamunasoluhoitoon lähtiessä, että yksi kerta ja se on sitten siinä. Toki meillä oli oletuksena, että alkioita olisi tullut enemmän kuin kaksi. Jos molemmat siirrot, tai edes tämä viimeinen olisivat olleet puhdasta negaa, niin jatkoa ei tarvitsisi edes miettiä. Se olisi nyt tässä. Mutta nyt kieltämättä mietityttää, että kannattaisiko vielä yrittää? Nyt emme ole moneen viikkoon puhuneet siitä. Miehelleni koko asia on ollut nyt kuin punainen vaate. Hän on enemmän sitä mieltä, että ei enää. Minäkään en ole jaksanut työstää tätä. Elän nyt jonkinlaisessa välitilassa. Lopullista lapsettomuuden surutyötä on vaikea aloittaa, jos vielä mietityttää, että "entä jos".

Itsestäni tällä hetkellä tuntuu, että kumpikin vaihtoehto on huono. Ensinnäkin jonotusaika on taas se about vuosi. Olisimme voineet toki liittyä jo jonoon, mutta en halunnut, koska on tämä kuitenkin vähän epätodennäköistä, että yritetään enää. Toiseksi, jos me ei sittenkään saataisi toivottua tulosta, niin miten hajalla me sitten oltaisiin? Tällä hetkellä siis helpommalta tuntuisi luovuttaminen. Mutta kun sekin saa aikaan tunteen, että ei olla kaikkeamme yritetty. Vaikka järki sanoo, että ollaan. Raha on tietysti myös iso asia tässä, mutta meille isompi on se, että kestäisikö pää enää tätä.

Moni ulkopuolinen on sanonut, että tottakai kannattaa yrittää kun mahiksia on. Mutta he eivät ymmärrä. Ei heillä ole hajuakaan siitä, mitä tämän kanssa eläminen on. Läheisimmät ovat ehkä enemmän sitä mieltä, että olette jo saaneet kärsiä tarpeeksi. He ovatkin nähneet ja kuulleet omin silmin ja korvin, ja ymmärrän, että he haluaisivat säästää meitä lisäkärsimyksiltä. Toisaalta lopullinen lapsettomuus merkitsee minulle jokatapauksessa jonkinasteista kärsimystä koko loppuelämäksi. Itse se päätös on tehtävä muiden mielipiteistä välittämättä, niin lääkärikin sanoi.

Minä luulin, että lahjamunasoluhoito olisi prosessina helpompi kuin omilla soluilla tehty. Minulle se on ollut oikeastaan vaikeampaa, koska omilla soluilla tiesi koko ajan, missä mennään. Nyt ei voinut tietää ja pystyi vielä vähemmän vaikuttamaan asioihin. Ja hormonihoidot olivat ihan yhtä rankkoja kuin ennenkin. Ainoastaan punktio jäi pois. En tiedä, jaksaisinko sitä jännittämistä ja hermoilua taas.

Ja edelleen, mitä hyötyä on hyvistä alkioista, jos tämä endo heittää ne ulos kohdusta kuitenkin? Voi että minä vihaan tätä sairautta. Vaikka pahoja kipuja en joudu kokemaan kuin menkkojen aikana (jotkut kärsivät ihan joka päivä!), niin sitäkin suurempana kärsimyksenä pidän ikuista lapsettomuutta. Minä kärsin siitä ihan joka päivä. Ei se aina ulospäin näy, mutta päivääkään ei kulu, jolloin en jossain vaiheessa tuntisi sitä henkistä kipua. Sen kanssa pitää kai vaan opetella elämään.

Tällaista siis minulle kuuluu. Selviydyn elämästä päivä kerrallaan. Tulevaisuutta en pysty ajattelemaan.

Rikki

Eilisen verikokeen tulos oli 8. Muuta ei tarvitse nyt sanoa. En jaksa.

77

Siinä se siis oli. Olin jo satavarma, että klinikalta käsketään lopettaa lääkkeet. Yllätys olikin suuri, kun hoitaja sanoi, että viitearvon sisällä ollaan. Heillä on siis päiväkohtaiset viitearvot käytössä ja alaraja perjantain arvolle on 68, minulla rimaa hipoen 77. Perjantaina siis oli siirrosta 11 päivää. Viimeksi siirrosta oli kulunut 13 päivää ja tuolloin hcg oli 31.

Hoitaja sanoi, että kun ollaan kuitenkin viitearvon sisällä, ei normaalisti edes kehoteta uusintatestiin. Kuitenkin kannattaa nyt käydä, koska viimeksi kävi miten kävi. Olen menossa nyt iltapäivällä. Toivottavasti tulos tulee huomenna. Onneksi saan olla nyt pois töistä huomisenkin, kauheaa tämä on.

Huonot fibat minulla on edelleen. Tulikin testattua noita kotitestejä! Hirveästi piinaa se eilinen melkein tyhjä siinä apteekin testissä.

Pelko pahimmasta

Oli vielä se yksi PregCheck -liuska jäljellä ja äsken vielä siihen testasin. Joo, täällä taas valvotaan.... No, ensin ei lähtenyt väri ollenkaan nousemaan liuskaan. Kastoin sitten uudelleen, kunnes lähti. Ei aluksi tullut testialueelle mitään, mutta sitten kuitenkin tuommoinen haamujen haamu siihen tuli. Vai onko tuo vaan viivanpaikka..? En tiedä, en ole näillä koskaan aiemmin testannut. Kuitenkin joku haamu siinä on. Tosin en tiedä, että voiko tähän luottaa vähääkään, jos tämä testi on viallinen.

En silti toivo mitään, kyllä nyt pitäisi olla jo ihan selkeä tulos. Siirrosta on kuutenkin jo 15 päivää. Rinnat mulla on alkaneet pikkuisen välillä aristaa viikonlopusta lähtien ja se ottaa taas päähän kun on vaan mielessä, että se viimekertainen toistuu. Tässä nyt pitää vielä odottaa jonnekin klo 12 asti, kunnes voin soittaa ne perjantain tulokset. Eilen olin jo ihan hajalla. Miksi ei vaan nyt voi olla jo 100% varma, että onko nyt negatiivinen vai onko taas kyseessä kemiallinen tai pian keskenmeno.

Ei toivoa

Hain eilen apteekista samanlaisen apteekin testin, jolla tein testin eilen. Lisäksi kävin kaupasta paketin, jossa oli kaksi PregCheckin liuskatestiä. Tein molemmat äsken. Apteekin testiin ei tullut enää juuri mitään häivähdystä. Ihan jos tarkkaan tiirasi ja käänteli, saattoi jotain havaita. Mutta siis eilen nyt vielä oikeasti jotain näkyi, nyt ei mitään. PregCheckiin tuli hyvin hyvin haalea toinen viiva ehkä just ja just kolmen minuutin sisällä. Pikkuisen vahvistui testiajan jälkeen. Sitähän ei saisi enää katsella sen jälkeen, koska se viivanpaikka tummenee muutenkin. En ottanut testeistä edes kuvia.

Kyllä tämä nyt oli tässä. :'( Tuntuu niin julmalta, että vielä viimeisellä kerrallakin meitä koetellaan näin. Ensin annetaan pieni toivonmuru ja sitten sekin kiskaistaan pois. Soittelen klinikalle tässä aamun mittaan. Raivostuttaa kun se verikokeenkin tulos tulee vasta huomenna. Ei tässä pääse kunnolla edes suremaan ennen sitä.

EDIT: Klinikalta käskettiin jatkaa lääkkeitä ja nyt täytyy vain odottaa sitä verikokeen tulosta huomiseen.

Ei kai taas?

Testissä hyvin hyvin haalea toinen viiva. Aamupissasta testattu, Yliopiston Apteekin testi. Testipäivä oli jo perjantaina, mutta vasta nyt testasin. Kyllähän tuon pitäisi tummempi olla, jotta voisi olla luotettava. Nyt pelkään, että tässä on käynyt niinkuin viimeksi :( Koskaan en ole aiemmin edes tuollaista haamua saanut. Älkää onnitelko, en pysty uskomaan että tämä on oikea positiivinen tulos.

Pakko varmaan hakea tänään apteekista toinenkin testi. Nyt turhauttaa, kun sen perjantaina otetun verikokeen vastaus tulee VASTA tiistaina!

Tässä vielä kuva testistä. Eihän se viiva tässä edes kunnolla näy. Mutta mieskin sen aamusilmillään silti erotti.

EDIT: Nyt parin tunnin päästä se viiva on lähes tyystin kadonnut. Ei tämä hyvää lupaa.

Kipuja

Tänään alkionsiirrosta on kulunut 10 päivää ja huomenna on lääkärin määräämä testipäivä. Olen varannut ajan huomiseksi verikokeeseen, mutta tuloksen saan vasta maanantaina. Sain onneksi töissä sovittua maanantain lomapäiväksi. Pitää se kotitesti kuitenkin tehdä viikonloppuna, koska mies on kuitenkin maanantaina töissä. En halua olla yksin kun teen testin. En haluaisi tehdä koko testiä. Elämäni viimeinen raskaustesti.

Mikään, ei yhtikäs mikään viittaa siihen, että olisin raskaana. Päinvastoin, kaikki merkit viittaavat siihen, että menkat tulee kunhan vain Luget lopetetaan. Minulla Luget aina pitävät vuodon poissa. Rinnat ovat ihan normaalit lösöt. Viimeksi ne olivat kipeät siihen asti kun tyhjennys oli ohi ja hCG 0, eli kun kohdussa ei ollut enää mitään. Tosin tällä kertaa rinnat eivät turvonneet ja kipeytyneet Lugeistakaan, vaikka ennen on käynyt niin. Minulla ei ole "sitä tunnetta", ei pienintäkään, että entäs jos kuitenkin. Ei vaikka yrittäisin sitä vähän houkutella. Viimeksi se tunne pysyi, vaikka olinkin testannut negan.

Ja mikä pahinta: menkkakivut. Maanantai-iltana töissä oli jo aika jomotukset. Kotimatkalla autossa pääsi itku. Tunne siitä, että nega tulee oli niin kokonaisvaltainen. Kotona oli illalla pakko ottaa Panadolia. Seuraavana yönä heräsin yhden jälkeen aivan järkyttäviin polttoihin. Tuntui kuin koko alavatsa olisi tulessa. Se muistutti samanlaista kipua, mitä oli lääkkeellisessä tyhjennyksessä. Järkyttävä aaltomainen poltto, kuitenkin onneksi meni ohi. Otin vielä toisen Panadolin ja valvoin pari tuntia paniikissa. Seuraavana yönä heräsin taas puolen yön aikaan siihen polttavaan kipuun. Nukahdin kuitenkin. Kunnes vähän ennen neljää kipu tuli taas. Nyt se oli enemmän viiltelevää ja pakotti oikealle puolelle enemmän. Nousin sohvalle enkä nukkunut enää koko yönä. Kipu meni onneksi itsestään ohi.

Näistä kivuista siis viimeistään olen varma negasta. Kun se kipu on ollut niin samantyyppistä kuin tyhjennyksessä tai pahoissa menkoissa. Googletin kyllä epätoivoisesti näitä oireita ja osalla on ollut voimakkaita kipuja ennen plussaamista tai alkuraskaudessa plussan jälkeen. Mutta en todellakaan voi uskoa, että minulla olisi siitä kyse. Kyllä se vaan on sitä, että kohdun limakalvo olisi voimakkaasti tulossa ulos, mutta Luget estävät sen. Jos olisi edes sitä tissikipua tai pieninkään olo, että voisin olla raskaana, voisin edes pikkuriikkisen vielä toivoa. Nyt ei kyllä toivoa ole.

Hirvittää ajatellakin viikonloppua ja sitä testintekoa. Pakko se on kuitenkin tehdä.

Onnesta ahdistukseen

Järkyttävän kammottavat piinapäivät. Onhan se karua, että tämä on meidän hoitotaipaleella vasta neljäs kerta, kun eletään piinapäiviä. Tai no, olihan ne kolme inssiä silloin keväällä 2011, mutta jotenkin en kyllä pysty millään tasolla vertaamaan niitä näihin alkionsiirtoja seuraaviin piinapäiviin. Tällä hetkellä koen oikeasti katkeruutta siitä, että meillä on takana oikeasti 4 punktioon asti vietyä ICSI:ä (+ yksi keskeytetty) omilla soluilla, ja sitten tämä yksi lahjamunasoluhoito. Joista yhteensä siis vain neljä siirtoa! Normaalistihan kun suunnilleen yhdessä hoidossa on saman verran siirtoja... Meillä siis viidessä.

Ymmärrän kyllä, että ne jatkuvat siirrot ja negat ovat turhauttavia. Mutta jokainen siirto on kuitenkin aina mahdollisuus. Kun siirtoa ei tule, ei tule myöskään mahdollisuutta. Tiedän, että kuulostaa kamalalta, mutta tällä hetkellä olen kyllä kateellinen jopa niille, jotka ovat hoidoissa ja joilla niitä alkioita vaan tulee ja pakkasessa on vaikka kuinka monta. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta. Ehkä hyväksyisin tämän tilanteen vähän helpommin, jos se viime tammikuinen alkiokaan ei edes olisi yrittänyt kiinnittyä. Mutta kun se yritti, todennäköisesti kiinnittyikin, mutta sitten kuitenkin irtosi. Jos näistä siirretyistä alkioista mikään ei olisi edes yrittänyt kiinnittyä, olisi tappio ehkä hiukan helpompi kestää. Nyt tiedetään, että mahdollisuuksia on, mutta kun ei ole alkioita. Harmittaa niin vietävästi!

Mehän päätimme etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa vain yhden kerran ja that's it. Nyt on kuitenkin niin sellainen katkera olo tästäkin, että kun niitä munasoluja tuli niin vähän. Että jos olisi tästä noin vaan laittaa se 7000-8000 €, niin kokeilisiko vielä kerran toisella luovuttajalla. Mutta kun ei ole tuollaisia summia. Ei ole mitään. Juuri sain maksettua viimeisen osan edellisen hoidon lainasta ja se on helpotus. Emme joutuneet lainaa siihen ottamaankaan kuin pari tonnia, kun saatiin säästettyä. Mutta nyt on säästötili tyhjä. Huomautuksena vielä, ettei kukaan käsitä väärin: tottakai olen silti kiitollinen luovuttajalle, kävi miten kävi. Hän on tehnyt niin epäitsekkään ja hyvän teon, joka kertoo lähimmäisenrakkaudesta tuntemattomia kohtaan. Ei se ole hänen vikansa, ettei niitä soluja tullut kuin muutama.

Jaa, miksi mietin tällaisia kun piinikset vielä meneillään? No, nyt eletään piinapäivää nro 7 ja mikään, ei mikään kerro mitään muuta, kuin että tämä hoito ei onnistunut. Siirrosta on tasan viikko. Voi kun olinkin viime maanantaina niin onnellinen! Harmi, että sekin onni muuttui aika äkkiä taas tähän ahdistukseen. Aika samalla lailla menee oireilut kuin aiemminkin. Paitsi ettei nyt ole edes sitä tissikipua ja -turvotusta. Viikonloppuna oli lievää tissiarkuutta, mutta se oli ihan samanlaista kuin minulla on lähes aina kierron loppuvaiheessa ennen menkkojen alkua. Viikonlopun aikana myös Luget on alkaneet tulla vauhdilla ulos nesteisenä mössönä. Muutama päivä oli, ettei ollut pahoja menkkamaisia kipuja. Kunnes eilen illalla. Ja viime yönä. Heräsin sellaisiin poltteluihin ja viiltelyihin, mitä minulla on normaalistikin ennen menkkoja ja menkkojen aikaan. Mietinkin, että kiva, nyt ei kuitenkaan uskalla mitään kipulääkkeitäkään kuitenkaan vielä syödä. Kärsitäänpä tässä sitten endomenkkakivuista ihan ilman lääkitystä. Olen satavarma, että vuoto alkaisi, jos Lugeja ei olisi. Nyt on menossa kp 25 ja normaalistikin tässä vaiheessa olen kipuinen ja vuoto alkaa näinä päivinä. Viimeksi tässä vaiheessa minulla toivo alkoi vähän nostaa päätään, tuli jotenkin sellainen tunne, että josko sittenkin? Ja se tunnehan olikin osittain oikeassa. Nyt sellaista tunnetta ei ole. Eilen illalla oli viimeisen Ovitrelle-pistoksen aika. Oikeasti mietin, että onko tässäkään enää mitään järkeä edes pistää!

Kaikki vaan sanoo, että älä usko mihinkään oireisiin. Ne voi olla kumpaa vaan. Mutta kyllä se vaan on niin helppo sanoa... Kun itse olen aina ollut niin oikeassa ennenkin näiden tuntemusten kanssa. Kyllä tässä vuosien aikana on niin herkäksi muuttunut ja tietää ja tuntee olonsa. Minä haluaisin vaan nyt olla jossain koomassa siihen asti, kunnes lopputulos on selvä. Minä en haluaisi testata itse ollenkaan, vaan odottaa pelkästään veritestin tulosta. Mutta eihän se onnistu, koska veritestin tulos tulee työpäivänä. Pakko olla edes jotenkin varautunut siihen. Voi kun olisin jotenkin pystynyt ajattelemaan tätä etukäteen ja sopimaan sen päivän vapaaksi...  Töihinmeno muutenkin tuntuu nyt täydelliseltä pakkopullalta. Vaikka yrittäisi, ei niitä ajatuksia saa muualle ja kaikki muu tuntuu niin yhdentekevältä. Kun vielä koko ajan jomottaa mahaan ja tunne on, että menkat alkaa just. Yritäpä siinä sitten olla reipas!

Testikammo

Jotenkin uskomatonta, että siitä on vasta kolme päivää, kun olimme Helsingissä vastaanottamassa pikkuista alkiota. Tuntuu, että siitä olisi jo ainakin viikko! Aika kuluu taas niin hitaasti. Toisaalta toivonkin, että se kuluisi toooosi hitaasti. En halua tehdä raskaustestiä, minulla on oikea testikammo. En halua nähdä sitä lopullista tuomiota.

Tiistain ja eilisen olen ollut vapaalla, tänään menen iltavuoroon. Vapaapäivät tulivat kyllä tarpeeseen. Tiistaina olin tosi huonovointinen. Olisin halunnut pestä ikkunoita, mutta jo aloittaessani huomasin, ettei siitä tule mitään. Tuli tosi huono olo siitä ylös-alas -liikkeestä ja pesuaineen hajusta. Niinpä luovutin sen yhden ikkunan jälkeen ja lepäilin loppupäivän. Eilen oli parempi olo ja sain siivottua. Tänään tuntuu taas vähän heikommalta. Voi olla, että kun pistän Ovitrelleä joka toinen ilta, siitä tulee se huonompi olo sitten seuraavaksi päiväksi. Niillä pistoksilla mennään sunnuntai-iltaan saakka.

Muuten, eipä tässä vielä voi varmaan sanoa oikein mitään mihinkään suuntaan. Rinnat ovat edelleen ihan normaalitilassa. Sitähän olen ihmetellyt, että yleensä Luget ovat aina tehneet ne kipeiksi ja turvonneiksi. Viime kerrallakin ne siis kipeytyivät jo ennen siirtoa. Nyt ei mitään. Eilen iltapäivästä lähtien oli lieviä menkkamaisia jomotuksia alamahassa. Ja sekös alkoi ahdistaa! Tiedän kyllä, että se voi viitata ihan kumpaan lopputulokseen vain, mutta tottakai pelkään sitä pahinta. Illalla Ovitrellen jälkeen vihlonta oli toispuoleista (oikealla) ja se jatkui nivuseen saakka. Mietinkin, että se voi johtua siitä, kun se lääke piiskaa munasarjaa tuottamaan keltarauhashormonia tehokkaammin. Saattaa siis keltarauhasella olla kokoa!

Tälläkään kertaa en aio pitää mitään kiirettä testaamisen kanssa. Minua ahdistaa ajatuskin sen tuloksen näkemisestä. Menen veritestiin todennäköisesti ensi viikon perjantaina, jolloin siirrosta on se 10 päivää. Hoitokartassa se onkin virallinen testipäivä. Siitä tulos tosin tulee vasta maanantaina. Testaan varmasti kotona itsekin, mutta en ole päättänyt ollenkaan, että milloin. Aika näyttää. Meillä on lauantaina 31.10. edessä tätini 70-vuotisjuhlatkin. Ajattelin, etten pysty testaamaan ainakaan ennen niitä. Tietysti jos alkaa vahvasti näyttää siltä, että negaa pukkaa, niin en sitten tiedä...

Ihan hyvä mennä tänään töihin, saa muuta ajateltavaa. Tuntuu vaan, että en ole ehkä mikään kuukauden työntekijä siellä! Ajatukset karkaavat kuitenkin koko ajan kehon tuntemuksiin ja yritä siinä sitten keskittyä johonkin. Toivottavasti fyysinen olo ei äidy kovin huonoksi. Minulla on tällä viikolla lauantaivuorokin. Sen jälkeen menenkin vanhempieni luokse viikonlopuksi, kun siskoni on tulossa myös. Vietetään aikaa yhdessä ja jospa sitä saisi vähän rentouduttua(???) Miehellekin tekee varmasti hyvää olla vähän aikaa itsekseen ja ilman minua täällä kotona seinille hyppimässä :D

Kotimatkalla

Yritän kirjoittaa tätä kännykällä heiluvassa autossa :D Kotimatkalla ollaan ja pikkuinen on matkassa mukana. ❤

Meidän pikku sisupussi oli sulatuksen jälkeen kuulemma ihan samanlainen kuin pakkaseen mennessäänkin eli kaikki on just tällä hetkellä niin hyvin kuin nyt vaan olla voi. Kohdun limakalvokin oli juuri sopiva 10 mm. Taas niitä mutkia kyllä siellä manailtiin, mutta loppujen lopuksi siirto meni hyvin samanlaisella erityisellä katetrilla kuin viimeksi. Nähtiin taas ultrassa pikku ilmakupla, joka sinne kohtuun jäi. Ilmakuplan sisällä meidän pikku sisupussi.

Luget, Progynova, Dexametason ja Ovitrelle-pistokset jatkuu. Heti huomenna ostamaan lisää Lugeja. En uskaltanut ostaa etukäteen kuin tähän asti, ettei olisi mennyt hukkaan. Ovitrelle piiskaa omaa keltarauhastuotantoa ja Luget menee isolla annoksella kuulemma endon takia. On ollut viitteitä, että endopotilaat tarvitsee enemmän tukea keltarauhashormonin tuotantoon.

Puhhuh. Nyt olen niin väsynyt, mutta niin onnellinen! Edes vähän aikaa voin olla onnellinen siitä, että sisälläni on pieni elämänalku. Saimme vielä kerran tämän yhden mahdollisuuden. Nyt olo on kuin lottovoittajalla. Kunpa tämä nyt kestäisi.

Tämän viimeisen kerran

On kyllä ollut jotenkin hermoja raastava viikko. Tiistaina siis se ovulaatio tuli, koska keskiviikkona ne kivut olivat poissa. Soitin torstaina huolipuhelun klinikalle, kun ajattelin, että se ovis tuli väärään aikaan. Mutta klinikan ihana hoitaja (taas) rauhoitteli minua ja vakuutteli, että ihan oikeassa aikataulussa mennään. Tuota hoitajaa on kyllä paljosta kiittäminen parin viime viikon aikana... Ei kukaan muu ole pystynyt minua rauhoittamaan (edes hetkeksi) samalla tavalla.

Torstaina sitten alkoi Luget. Annostus on tällä kertaa 2x400 mg / vrk. Siis ihan jättiannos, yhteensä 800 mg. Eka satsi pistikin pään kunnolla pyörälle. Kyllähän tuo edelleenkin vähän huippaa aina kun olen laittanut menemään, mutta ei onneksi enää niin voimakkaasti. Sitä ihmettelen, ettei ole mitään tissituntemuksia. Viimeksi minulla meni heti parin päivän päästä aloituksesta rinnat tosi kipeiksi. Nesteturvotus on kyllä ihan kamala. Ovitrelleä pistin myös eilen illalla taas yhden naksauksen (260 IU) muutaman päivän tauon jälkeen.  Tämä jatkuu huomisesta vielä viikon ajan joka toinen ilta. Jos siis siirto tapahtuu.

Ajettiin jo eilen tänne Helsinkiin, että saa yhden välipäivän huilia ennen siirtoa. Ihan hyvä, kun kyllä menin tosi turvoksiin siitä autossa istumisesta ja illalla oli tosi tukala olla. Nyt pitäisi saada tämä päivä kulumaan. Mies tekee etänä töitä ja minä lepäilen. Ehkä lähdetään jossain vaiheessa käymään vähän ostoksilla ja illalla kyläilemään siskon luo jos palaavat reissusta ajoissa.

Kyllä minä niin pelkään sitä huomista! Pelkään niin sitä, että kun me mennään klinikalle, niin meidän pieni ei olekaan enää hengissä ja me lähdetään pois tyhjin käsin. Minun kohdussani nyt vaan tuntuu niin voimakkaasti, että sieltä puuttuu jotain. Siellä olisi paikka pienelle. Voi kunpa me saisimme huomenna pikkuisen mukaan paluumatkalle kotiin. Tämän viimeisen kerran.

Kirjoja ja päivän oloja

Kirjat kuuluvat olennaisena osana minun elämääni. Ovat aina kuuluneet. Paljon olen siis lukenut myös lapsettomuuteen liittyvää kirjallisuutta. Nyt ajattelin jakaa kaksi viimeaikaista tuttavuutta. Ensimmäinen on hiljattain ilmestynyt, Simpukankin mainostama ja sieltä tilattavissa oleva lasten kuvakirja Meidän pihan perhesoppa, jonka on kirjoittanut Riina Katajavuori.

Kirjassa tutustutaan päiväkotikaveruksiin Kirsikkaan, joka on saanut alkunsa ihan niinkuin useimmat lapset, Ilonaan, jonka alkuperä on lahjamunasoluhoidoissa, Malviinaan, jolla on kaksi äitiä (lahjasiittiöt), ja Kauriin, jonka äidillä ei ole kumppania (lahjasiittiöt). Pääpaino kirjassa on siis nimenomaan lahjasukusoluilla alkunsa saaneissa. Kirjassa sivutaan myös adoptiota ja lapset keskustelevat muutenkin aiheesta, kuinka vauva ei aina saa alkuaan siten, että "isän pippeli menee äidin pimppiin", vaan joskus tarvitaan lääkärin apua, jotta saadaan "vauva-aineet kasaan".

Kuva kirjasta Meidän pihan perhesoppa. Ilona <3

Kirja on varmasti odotettu moneen hedelmöityshoidolla alkunsa saaneen lapsen perheeseen. Varsinkin lahjasukusoluhoidoilla alkunsa saaneiden vanhempia mietityttää asiasta lapselle kertominen, ja tästä kirjasta olisikin varmasti paljon tukea siihen. Tarina on hyvin mutkaton, ja asiat käydään läpi osana lasten normaalia arkea. Kirjassa on myös vanhemmille suunnattu osio, jossa on asiantuntijoiden vinkkejä kertomistilanteeseen. Riina Katajavuori on ansiokas kirjailija, ja olen hyvin kiitollinen hänelle, että hän on halunnut kirjoittaa kirjan lapsille, jotka ovat niitä kaikkein odotetuimpia ja kaivatuimpia. Kirjan on kuvittanut Christel Rönns värikkääseen ja ilmeikkääseen tapaansa. Jos suuri ihme tapahtuisi, ja meidän ensi viikolla (toivottavasti) tapahtuva viimeinen alkionsiirto toisi meille sen kauan kaivatun lapsen, ostaisin kyllä heti tämän kirjan ihan omaksi! Nyt se on lainassa kirjastosta.

Toinen hiljattain lukemani lapsettomuuttakin käsittelevä kirja on Leena Paasion esikoisromaani Melkein äiti.

Kirjan nimi sai minut tarttumaan tähän teokseen keväällä, kun se julkaistiin. Kuitenkin jätin sen vielä lukematta, sillä siinä tilanteessa en jotenkin pystynyt aloittamaan lukemista. Kirjan päähenkilö Anu on mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla on tytär edellisestä avioliitosta. Uusperhe-elämä ei ole mitenkään helppoa, kun mukana tulee myös lapsestaan mustasukkainen äiti. Tarinaan sisältyy kuitenkin myös toinen aspekti: keskenmenot ja sitä kautta lapsettomuus. Jotenkin juuri nyt tuntui, että on oikea aika lukea tämä kirja. Ja kyllä se vei mennessään! Paasio kuvaa uusperheen elämää niin vaikeuksien kuin ilonhetkienkin kautta. Omalla kohdalla tietenkin kosketti eniten lapsettomuus ja se, kuinka hyvin Paasio osaa kuvata lapsettoman kokemaa kateutta ja surua. Anun toistuvat keskenmenot tuntuvat niin kovin epäreiluilta eikä tätä kirjaa pysty lukemaan itkemättä.

Kirjasta Melkein äiti. Tässä kohtaa kyyneleet valuivat valtoimenaan!

Itselleni uusperhekuviot ovat vieraita, ja kyllä tässä kirjassa sain myös osviittaa siitä, millaista on, kun lapsi kulkee kahden perheen väliä. Anun tarina riipaisee syvältä, ja kirjan nimi on kyllä niin osuva! Mitä se on, kun on melkein äiti lapsipuolelleen, puolikas. Ei oikea äiti. Mutta kuitenkin yksi vanhemmista. Ja mitä se on, kun haluaisi kokonaiseksi äidiksi jollekin, mutta kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään. Niin, millaista on olla melkein äiti.

Siinäpä ajatuksiani parista kirjasta, joihin kannattaa tutustua!

*************************************************************************

Tänään on ollut hankala päivä. Pistin eilen illalla sen isomman tujauksen Ovitrelleä (15 naksausta eli 3900 yksikköä). Tänään on sitten maha ollut tosi kipeä ja olo on aika samanlainen kuin aikanaan omilla soluilla hoidoissa punktion lähestyessä. Alavatsa on ollut kuin tulessa. Ovulaation pitäisi tapahtua huomenna, toivottavasti ei siis vielä tänään ole niin käynyt. Täytyy luottaa vaan, että tuo lääkkeellinen ajoitus nyt toimii. Lähdin töistä aikaisemmin kotiin lepäämään ja makailu on kyllä auttanut. Ovitrelle on nyt siis paussilla lauantaihin asti, jolloin jatkan taas pistämistä yhdellä naksauksella (260 yksikköä). Turvotus on myös nyt alkanut näkyä ja tuntua. Ylihuomenna sitten pitäisi aloittaa Luget sillä jättiannoksella. Oh joy. Ennustan, että ei tämä olo tästä ainakaan helpottumaan tule. Tietysti munasarjakipu toivottavasti helpottaa ovulaation mentyä. Mutta aivan sama. Tämä kaikki on sen arvoista, jos maanantaina kaikki menee hyvin, ja saan viimeinkin sen meidän pienen sieltä pakkasesta kohtuuni köllimään.

Ajattelen sinua pieni vauvanalku siellä kaukana pakkasessa. Me odotamme niin kovasti sinua. Enemmän kuin mitään muuta koskaan. Ole nyt se sinnikäs sisupussi ja sinnittele! Haluaisimme niin kovasti, että tulisit meidän kanssamme kotiin sieltä ja alkaisit kasvaa minun sisälläni meidän omaksi, rakkaaksi lapseksemme. En toivo mitään muuta niin paljon. En enää koskaan.

- Rowan, ei edes puolikas äiti

Rauhoittava puhelu

Vietin osittain unettoman yön, kun mietin sitä, että jos se ovis tulee liian aikaisin. Äsken juuri soitin klinikalle ja onneksi sain rauhoittua. Hoitaja sanoi, että nämä lääkkeet (Ovitrelle ja Progynova) pitävät huolen siitä, että sillä ei ole merkitystä, vaikka ovulaatio tulisikin vähän aiemmin. Lisäksi kun ne follit ovat jo perjantaina olleet melko muhkeita, ei ole ihme, että ne siellä polttelee kun kasvavat koko ajan. Itse asiassa tänään illalla Ovitrellea täytyy pistää "15 naksausta", joka boostaa siis munasarjaa vielä lisää. Sitten pistän vasta lauantai-iltana seuraavan kerran, jälleen yhden naksauksen. Ja sitä jatketaan joka toinen ilta viikon ajan. Melkoinen suunnitelma! Onneksi hoitaja laittoi hoitokartan sähköpostiin, jotta tulee otettua kaikki lääkkeet oikein.

Dexametason olisikin pitänyt aloittaa jo tänään. No, mulla ei sitä ole kun luulin, että alkaa vasta keskiviikkona. Onneksi ei haittaa, vaikka ottaisin sen vasta puolen päivän aikaan nyt ekana päivänä. Luget alkavat sitten torstaina annoksella 400 mg 2xvrk.

Hoitaja tosiaan vakuutteli, että kyllä siellä on lääkäri tarkkaan miettinyt, miten toimitaan. Sitä ovista siis ei tarvitse testata kun ei ilmeisesti ole niin väliä tällä cocktaililla, milloin se tulee. Testaamisesta ei siis minulle ole mainittu sanallakaan koko aikana. Nyt vaan pitää luottaa siihen, että siellä tosiaan tiedetään mitä ollaan tekemässä. Siirtoaikakin on nyt kellonaikaa myöten varmistettu. Huh, viikon päästä!

Surua, pelkoa ja stressinlievitystä

Takana on aika rankka viikko. Meidän perheen viimeinenkin kissa jouduttiin lopettamaan, ja suru on ollut sen vuoksi suuri. Kissa oli jo 18-vuotias ja kyllä täyden ja onnellisen kissanelämän viettänyt, varmasti rämäpäisellä luonteella ne kaikki ykdeksän henkeäkin jo käytetty ;D Sinänsä siis myös helpottavaa, että rakas perheenjäsen pääsi pois, kun elämänlaatu ei enää ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Mutta ikävä on!

Ja sitten tietysti tämä hoitokuvio. Maanantaina soitin klinikalle ja sovittiin, että menen kiertopäivänä 8 ultraan täällä kotikaupungissani. Kp 8 oli perjantai, ja onneksi sain ajan juuri sille päivälle yksityiselle gynekologikeskukselle. Ja samalle tutulle läääkärille, joka meitä on täällä hoitanut polilla alusta asti. Ultrassa näkyi munasarjassa kaksi follia, keskimitoiltaan 17 ja 15 mm. Kohdun limakalvo oli vasta hentoinen 6 mm. Sinänsä en ole kamalan huolissani tuosta limakalvosta, kun oli vasta kp 8 ja tukilääkkeet vasta alkamassa. Vaikka toki vähän mietityttää, että pettääkö nyt minun lisääntymiselimistössäni sekin viimeinen osio, joka on aina ennen ollut se, mistä ei ole tarvinnut olla huolissaan. Mutta enemmän huolehdin noista folleista, kun olivat jo noin isoja limikseen nähden. Lääkärikin vähän sitä mietiskeli, että miten mahtaa käydä, kun follit ovat "etuajassa". Hirmu ihanasti hän kuitenkin tsemppasi ja toivoi, että nyt tämä meidän viimeinen kerta viimeinkin onnistuisi.

Laitoin ultran tiedot tekstarilla Helsinkiin omalle lääkärillemme ja hän soitti takaisin minulle. Olin juuri ostoskeskuksessa, joten puhuminen oli hiukan vaikeaa. Hän ei kuitenkaan ollut lainkaan huolissaan tilanteesta. Onneksi olin käynyt jo Ovitrellen tilaamassa alkuviikosta apteekkiin ja hakenutkin sen, koska lääkäri käski aloittaa pistokset jo samana iltana. En olisi edes tajunnut käydä jo etukäteen, ellei klinikan hoitaja olisi minua alkuviikosta kehottanut, koska Ovitrelleä ei välttämättä ole apteekeissa valmiina. Huhhuh! Lääkäri vähän arpoi, että aloitetaanko Progynova vai ei. Se kuitenkin päätettiin aloittaa, jotta se tukisi limiksen kasvua. Sitä olen ottanut eilisestä lähtien kaksi kertaa vuorokaudessa. Sovittiin, että soitan maanantaina klinikalle tarkemmat ohjeet, koska olin silloin siellä ostoskeskuksessa enkä voinut millään muistaa kaikkea. Kunhan oli selvät sävelet viikonlopun yli. Muistaakseni kuitenkin nyt menee niin, että aloitan keskiviikkona Dexametasonin ja torstaina Luget. Ja THE siirtopäivä on määrätty maanantaille 19.10. Eli siihen on enää viikko.

Progynova ja Ovitrelle-kynä.

Nyt minua kuitenkin huolettaa se, että entäs jos se ovulaatio tulee liian aikaisin? Munasarjaa polttelee ja vihloo siihen malliin, että ovis tulisi hetkenä minä hyvänsä. Lääkäri laski siirtopäivän sen perusteella, että "munasolujen keräys", eli ovulaatio, olisi keskiviikkona. Jotenkin kyllä tuntuu, että se tulee jo aiemmin. Pitää huomenna kysyä, että miten menetellään, jos luulen sen tulevan jo huomenna tai tiistaina. Mitään testejä en kyllä ala tehdä, se vain lisäisi stressiä. Toisaalta yritän ajatella niin, että jos olisi vaarana, että ovis tulee liian aikaisin, niin miksi enää tuota Ovitrelleä pitää pistää, kun se vielä buustaa munasarjaa? Ovitrellehän on siis koriongonadotropiinia ja normaalisti sitä käytetään Pregnylin tavoin irroituspiikkinä. Omilla soluilla minulla olikin yhdessä hoidossa Ovitrelle Pregnylin sijaan. Pregnyl vaan oli ja on yleisemmin käytössä, koska se on niin paljon halvempi. Ovitrelle on esitäytetty kynä, ja siksi sitä voidaan pistää pienissä annoksissa. Minä siis pistän nyt joka ilta "yhden naksauksen verran", eli annos todellakin minimini. Huomenna saan ohjeet, minä iltana pistän loput kynästä sitten kerralla.

Stressiä olen lieventänyt nyt viikonloppuna pihahommilla. Onkin ollut aivan mahtava ulkoilusää, ja nyt on pihakin valmiina talveen. Lisäksi kävin tänään vyöhyketerapiassa. Luulin meneväni akupunktioon, mutta tällä kertaa tehtiinkin vyöhyketerapiaa, ettei enää liikaa vaikuteta kehoon, kun on jo lääkkeellinen hoito käynnissä. Kyllä se taas onneksi rentoutti. Nyt on kyllä sitten kaikki tehty silläkin saralla, että hoito onnistusi. Eli siis kaksi kertaa akupunktiota ja nyt kerran vyöhyketerapiaa. Olo on kyllä tajuttoman väsynyt. Myös lievää pahoinvointia on taas havaittavissa, kuten viimeksikin Progynovan alettua. Pitää varmistaa, ettei verensokeri pääse laskemaan liian alas. Heti jos tulee pienikin näläntunne, alkaa kuvotuskin samantien. Myös päätä on särkenyt joka päivä tällä viikolla (Letrot ainakin syypäänä!) ja naama on täynnä läiskää ja näppylää. Nyt kun jaksaa vielä ensi viikon painaa töissä, niin hyvä on. Siellä onneksi saa ajatukset ainakin hetkellisesti välillä pois näistä kuvioista.

Häpeästä ymmärrykseen

Minä olen jo aikaa sitten päässyt lapsettomuuden häpeästä. Minä en häpeä sitä, että en voi saada lapsia. En ole sujut sen asian kanssa, en lähellekään, mutta en häpeä sitä. Edelleen tunnen huonommuutta normaaleihin naisiin verrattuna. Olen vihainen siitä, että oma kehoni on pettänyt minut maailman tärkeimmässä asiassa. Olen pettynyt itseeni naisena, vaikka tiedän, etten voi asialle yhtään mitään. Häpeästä olen kuitenkin päässyt ja minusta se on ihan hyvä askel eteenpäin.

Koska en enää häpeä tahatonta lapsettomuuttani enkä lapsettomuushoitojakaan, koen, että voin puhua tästä muille. Voin jakaa omaa kokemustani niille, joilla ei ole hajuakaan, millaista elämää tämä on. Voin myös, mikä vielä tärkeämpää, olla vertaistukena heille, jotka käyvät tätä samaa tietä. Kun tietoisuus lisääntyy, myös ihmisten suhtautuminen toivottavasti muuttuu. Ja samalla ehkä useampikin tahattomasti lapseton, joka kärsii siitä, ettei voi/uskalla kertoa omasta tilanteestaan esimerkiksi sukulaisilleen tai työpaikallaan, rohkaistuisi olemaan avoimempi. Kaikki eivät halua avata tilannettaan muille, mutta on ihmisiä jotka haluaisivat, mutteivät uskalla.

Omalla kohdallani täytyy sanoa, että esimerkiksi töissä tästä kertominen on helpottanut. Minun ei ole näiden vuosien aikana tarvinnut kertaakaan valehdella poissaolon syitä (olen kamalan huono valehtelemaan muutenkin!), ja itse asiassa lähimmät työkaverit ovat olleet hyvin tärkeä osa tukijoukoistani. Töissä kuitenkin vietetään päivästä aika iso osa, ja minulle olisi hirveän raskasta, jos joutuisin tämän kaiken keskellä esittämään, että kaikki on ihan hyvin. Kun ei ole. Samoin on tietysti ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Ehkä muille kertominen aikanaan oli myös sitä, että halusin ennaltaehkäistä kyselyitä siitä, että miksi meillä ei vielä ole lapsia. Välillä olen miettinyt, että onko tästä puhuminen vähän itsekästäkin? Sysään koko ison asian kuulijan niskaan ja jätän sitten hänen huolekseen sen, millä tavalla tähän pitäisi suhtautua. Kun ei niitä oikeita sanoja ole, ja toinen osapuoli voi kokea tilanteen siksikin vaikeaksi. Ettei vaan sano jotain, mikä loukkaa lisää. Toisaalta toiset taas sitten eivät osaa ajatella ollenkaan, ja ne samat kliseet kuullaan jo miljoonatta kertaa.

Niin. Tavallaan tästä kertominen on nimenomaan itsekästä. Se on itsekästä siksi, että haluan helpottaa omaa oloani. Haluan tehdä oman elämäni niin helpoksi kuin vain tässä tilanteessa voin. En kuitenkaan odota keneltäkään mitään muuta kuin hiukan ymmärrystä. Sillä lapsettomuus on todellakin suuri menetys. Jossain tutkimuksissa sitä verrataan läheisen ihmisen kuolemaan. Kuinka suuri onkaan suru siitä, että kaivattua lasta ei koskaan tule. Kuinka kaikki odotukset ja ajatukset omasta loppuelämän tulevaisuudesta jäävät siltä osin kokematta. Kuinka sen asian kanssa on vain jaksettava elää. Kuinka joka päivä joutuu seuraamaan sivusta, kun toiset elävät sitä samaa unelmaa, josta itse jää paitsi.

Ei, minä en häpeä enää sitä, etten voi saada geneettistä lasta. Toivon vain, että tämä suru joskus helpottaa. Selvitäkseni jokapäiväisestä elämästä tarvitsen siis ymmärrystä siihen, että en ehkä tällä hetkellä voi ja jaksa toimia niinkuin minulta odotetaan.

Ja vielä loppuun tilannepäivitys: eletään kiertopäivää 3 ja letrot aloitin eilen. Ultra on ensi perjantaina ja sen mukaan muut lääkitykset ja siirtopäivä. Kirjoitan aiheesta lisää lähipäivinä, nyt piti saada noita muita ajatuksia purettua.

Neljä vuotta sitten...

Blogitekstini 22.8.2011:

*******************************************************************

Epäreilua. Tämä sana tulee usein ensimmäisenä mieleen tahattomasta lapsettomuudesta. Miksi toiset saavat lapsen heti kun haluavat ja toiset haluamattaankin? Miksi maailmaan syntyy joka päivä ei-toivottuja lapsia, joista kukaan ei halua huolehtia? Miksi esimerkiksi Afrikan maihin, joissa on jo valmiiksi nälänhätä ja puutetta vedestä, aliravittu äiti saa edelleen lapsia, vaikka edellisetkin kärsivät nälästä tai ovat jo kuolleet siihen? Miksi alkoholisti tai narkomaani tulee vahingossa raskaaksi, vaikkei halua ja pahimmassa tapauksessa lapsi kärsii syntymästään asti äitinsä aiheuttamista vaurioista? Miksi huolimaton seksihurjastelija tulee kerrasta raskaaksi vain päätyäkseen aborttiin? 

Miten ihmeessä ylipäätään kukaan koskaan onnistuu tulla raskaaksi normaalilla tavalla? 

Miksi me, jotka haluamme omaa lasta enemmän kuin mitään muuta emme sitä saa? Asia, joka on suurimmalle osalle ihmisistä täysin itsestäänselvyys, on meille näin vaikeaa. Minä olen halunnut äidiksi niin kauan kuin muistan. Se on aina ollut elämässäni se asia, jota kohti olen ollut matkalla. Se minun sitten kun... Jo aikaa sitten sana kun on korvautunut sanalla jos. Enkä tiedä, mitä elämälläni teen, jos meille vauvaa ei koskaan suoda. Ajatuskin siitä on liian kipeä edes pidemmälle mietittäväksi. Enkä halua enää yhtään kertaa kuulla "oletteko miettineet adoptiota?". Ei sen ajattelun aika ole vielä, vaikka toki joskus asia on käynyt mielessä. Adoptio on taas oma, pitkä ja tuskallinen prosessinsa, ja ei, me emme tiedä olisimmeko valmiita siihen. 

Yksi asia kerrallaan. Minä täytän ensi sunnuntaina 32. Yläasteella ajattelin, että minulla on 25-vuotiaana kaksi lasta. Niinkuin äidillänikin oli. Äidillä oli jo 28-vuotiaana kaikki kolme lasta tehtyinä. No, nykyäänhän on toki toisin, lapset saadaan vanhempina jne. Mutta kaikilla se ei vain mene niin. Että kun nyt olisi se sopiva aika vauvan viimein tulla. Mutta ei. Menimme naimisiin kesällä 2009, yhdessä ollaan oltu jo syksystä 1999. Naimisiinmenon jälkeen vauva sai vihdoin luvan tulla, mutta ei sitä kuulunut. Pian mukaan astuivat ovulaatiotestit ja keväällä 2010 romantiikka oli jo aika kaukana vauvanyrityksestä. 

Kun vuoden maaginen raja yrityksessä tuli täyteen, saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle, jossa ensikäynti oli tämän vuoden tammikuussa. Toivo heräsi, kyllä nyt varmasti onnistuu, kun löydetään syy ja päästään tekemään asialle jotain! Minusta ei ole tähän mennessä oikein syytä löytynyt, miehellä on ongelmaa siittiöissä. Mutta ei niin paljon, etteikö inseminaatioita kannattaisi yrittää. Niitä sitten tehtiin kevään aikana kolme, kaikista puhtaat negat. Koskaan en ole saanut plussaa raskaustestiin, en edes pienenpientä haamua.Olisimme itse vielä lähteneet neljänteenkin inseminaatioon, mutta lääkärimme viisaudessaan ohjasi meitä jo jäämään kesätauolle. Ei kannata enää hermojaan rassata, kun onnistumisprosentti teillä taitaa olla korkeintaan 5. Kevät olikin ihan kamalan rankka. Kaiken toivon, epätoivon, surun ja pettymyksen kruunasivat hormonit, joista minulle tuli väsymystä, mahakipua ja alakuloa. Jokainen lapsettomuushoidoissa ollut tietää Lugesteronien "ihanuuden". Jo niiden laittaminen on ikävää, mutta ei mitään verrattuna siihen väsymykseen mikä niistä ainakin minulle seurasi. Viimeisessä inssissä minulla oli mukana lisäksi cocktail Femar+Menopur+Pregnyl. Ja puhdas nega. 

Nyt on kesä huilattu ja hyvää teki. Ylihuomenna on ensimmäinen aika polin lääkärille, jossa käydään läpi tuleva syksy ja suunnitellaan IVF-hoito. Liikkeelle lähdetään toivottavasti niin pian kuin mahdollista. Kävimme IVF-hoitajan juttusilla jo toissa viikolla ja hieman siis tiedossa jo on, mitä tuleman pitää. 

Pelottaa. Jännittää. Ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä. Ja se pienenpieni toivonkipinä. Joko nyt olisi meidän vuoro?

************************************************************************

Tuo teksti on siis postauksestani, jonka kirjoitin ensimmäisenä päivänä, jolloin aloin kirjoittaa tätä blogia. Postauksen otsikko oli: Tuleeko meidän vuoro koskaan? Luin äsken tuon läpi ja purskahdin itkuun. Nyt tuo kysymys on todellakin tapetilla ihan eri tavalla kuin vielä ikinä aiemmin. Tuosta kirjoituksesta on aikaa neljä pitkää vuotta. Tuohon mennessä yritystä tulla raskaaksi oli takana kaksi vuotta, ja se aika tuntui ikuisuudelta. Takana olivat kevään inseminaatiot ja edessä ensimmäinen ICSI. Ikää vasta 32, nyt nuokin numerot ovat jo 36... Miten paljon mahtuukaan tuon ja tämän postauksen väliin, ja silti tilanne on edelleen sama. Se kaikki onkin tässä blogissa. 

Diagnoositkin ovat heittäneet häränpyllyä male factor onlystä female factor onlyyn. Nykyiselläänhän mieheni tilanne on aivan normaali. Minä olen se, josta tämä kaikki johtuu. Ei tiennyt tyttöparka vielä mistään mitään tuota tekstiä kirjoittaessaan. Hyvä ettei tiennyt. 

Kaikki ne hormonimäärät, toiveet ja pettymykset. Pakastuskoneen hajoaminen silloin, kun meidän ainoat pakastukseen asti päätyneet pikkuiset oli siellä. Kaksi leikkausta. Masennuskaudet. Kivut toimenpiteissä ja lääkkeiden vaikutuksesta. Ainainen pelko ja ahdistus. Kaiken kaikkiaan vain kaksi alkionsiirtoa 5:stä aloitetusta ICSI:stä. Hyväksyminen, etten tule koskaan saamaan lasta, jolla olisi minun geeniperimääni hiukkastakaan. Lahjamunasoluhoidostakin pettymys, koska suurista odotuksista huolimatta vain kaksi alkiota. Ja sitten se viimekeväinen, kuin pisteeksi i:n päälle, huonosti päättynyt tuoresiirto, joka viikkojen raskaushormonin seuraamisen jälkeen johti lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Hyvä, ettei tyttöparka tiennyt tästä mitään vielä neljä vuotta sitten.

Nyt 27.9.2015. Tuleeko meidän vuoro koskaan? Se selviää muutamien viikkojen päästä. Minä en ole pelännyt elämässäni vielä mitään koskaan niin paljon kuin nyt tätä. Minä en tiedä, miten selviän tästä. Töissäkin olen sanonut, että jos selviän tästä syksystä ilman pään hajoamista, niin hyvä on.

Minusta tuntuu, että olen kamalan yksin. Kukaan ei osaa sanoa mitään. Kukaan ei osaa tehdä mitään. Ei osaa eikä voi. Ja  minusta tuntuu, että kaikki ovatkin saaneet jo tarpeekseen tästä aiheesta vuosien aikana. Tiedän, että on niin paljon ihmisiä, jotka toivovat nyt yhdessä meidän kanssamme. Toivovat ja osa heistä rukoileekin. Olen ikuisesti kiitollinen siitä kaikesta tuesta, mitä olemme saaneet näiden vuosien aikana. ja en voi kuin vaan toivoa, että he/te jaksaisivat/jaksaisitte kulkea rinnallamme edelleen sitten kun tämä on ohi. Oli tulos mikä tahansa. 

Kaikkein kiitollisin olen miehelleni. Vaikka hän ei ole aina osannut asettua tässä minun asemaani eikä hän aina osaa suhtautua minun suruuni toivomallani tavalla, silti hän on ollut se suurin tuki. Hän on ollut paikalla joka kerta, kun olen ollut punktiossa. En koskaan, koskaan unohda mieheni ilmettä viimeisessä punktiossa, kun selvisi, ettei löydetty yhtään munasolua. Hän on ollut paikalla jokaisella kolmella siirtokerralla. Hän piti minusta kiinni viime keväänä kun ensin (väärä) nega romahdutti minut ja oli tukenani kun kärsin kivuista tyhjennyksen aikana. Me olemme kulkeneet tämän tien yhdessä. On ihme, että olemme edelleen yhdessä. Tässä olisi voinut käydä toisinkin. Mieheni on sanonut, että joskus oli ajatuksia siitäkin, että onko tässä enää mitään järkeä kun elämä on mennyt tällaiseksi. Toivottavasti tämä side kestää senkin, jos viimeinenkin oljenkorsi pettää meidät.

Pelonsekaisin ajatuksin, kp 25. Menkkakipuja on ollut jo pitkin viikkoa. Se on any day now, kun viimeisen kerran tähän vuoristorataan hypätään.

Kaikki peliin

Nyt yritetään sitten kaikkea, että olisi mahdollisimman rauhallinen ja rentoutunut olo. Helpommin sanottu kuin tehty. Pää nollautuu hyvin salilla, jossa vietän aikaa noin kuusi tuntia viikossa. Mutta sellainen rauhallinen rentoutuminen ja päännollaus on ollut vaikeaa. Muutamat lukijat kävivät kertomassa, että ovat turvautuneet akupunktioon. Ensin ajattelin, että en taida jaksaa enää mitään ylimääräistä. Mutta sitten ajattelin kuitenkin, että nyt on meidän viimeinen mahdollisuus. Jos ei laiteta kaikkea peliin nyt, niin sitten ei koskaan. Eipähän jää mieltä kaivamaan, että olisko pitänyt yrittää vielä jotain.

Soitin 2,5 viikkoa sitten eräälle ihmiselle, joka tekee akupunktiota, vyöhyketerapiaa, feng shuita jne. Puhuimme puhelimessa jonkun tovin, ja kerroin tilanteeni. Hän käski minun mennä heti ostamaan kukkaterapia-aputippoja luontaistuotekaupasta. Niitä kaksi viikkoa ja sitten käymään hänen luonaan. Teimme puhelimessa jo alustavaa suunnitelmaa, mitä tilanteessani voisi tehdä, Ostin aputippoja, ja olen käyttänyt niitä päivittäin.

Bachin Rescue Remedy -tipat

Tipat ovat kyllä auttaneet ainakin hetkellisesti rentoutumaan. Lisäksi olen tehnyt huomion, että uneni ovat jotenkin selkeytyneet. Minulla on ollut aina vilkas unimaailma. Nyt unet ovat muuttuneet selkeämmiksi, vähän niinkuin vanha telkkari vaihtuisi teräväpiirtotelkkariksi. Olen kyllä nähnyt myös pahoja unia enemmän kuin normaalisti. Alitajunnasta kumpuaa varmaan jotain?

Keskiviikkona kävin sitten ensimmäisen kerran siellä akupunktiossa. Ensin vähän juteltiin. Sitten sain neulat käsivarsiin (keuhkoalue), nilkkoihin (kohdun akupiste), jalkapöytiin varpaiden lähelle (maksa ja munuaiset) ja alavatsalle (kohtu paikallisesti). Neulat olivat hyvin ohuita eikä niiden laittaminen tuntunut miltään, paitsi parin kohdalla vähän nipisti. Neulojen laittaminen ei saa sattua. Voin kertoa, että jokainen, joka on joutunut itseensä pistämään lapsettomuushoidoissa käytettäviä hormonipiikkejä, selviää kyllä akupunktiosta ilman neulapaniikkia :D. Tarkoituksena oli siis lisätä energioita kohdun aluelle, että siitä tulisi mahdollisimman vastaanottavainen. Toiseksi tärkein asia on yleisen rentoutumisen saavuttaminen. Myös aineenvaihduntaan ja ruuansulatukseen pyritään vaikuttamaan (maksa ja munuaiset). Akupunktion aikana jaloissa alkoi tuntua pientä kihelmöintiä, mutta oikeastaan muuta en tuntenut. Jälkeenpäin vielä vasempaan korvaan laitettiin samanlaisia siemeniä, joita myös vyöhyketerapeutti laittoi minulle viime talvena. Ne voin ottaa pois huomenna. Ilman sen kummempia kyselyitä kuulin, että polvissani on ongelmaa (on todellakin), samoin alaselässä (niin on) ja silmät tarvitsisivat kosteutta (ne ovat todellakin kuivat).

Mutta mikä jäi mieleen, niin hoitaja sanoi aistivansa kohtuni kylmyyden. Sen kuuleminen tuntui kyllä pahalta. Sillä tottahan se on. Kohtuni on tyhjä, ja se on kylmä. Sen pitäisi olla lämmin paikka kasvavalle lapselleni. Niin kauan, kun se pysyy tyhjänä, se pysyy myös kylmänä. Näin minä jälkeenpäin ajattelin.

Kotona olin kyllä niin reporanka, etten jaksanut sohvalta liikahtaa koko loppuillan aikana! Seuraavana päivänä oli kauhea päänsärky, ja vähän vielä perjantainakin. Seuraava kerta sovittiin kolmen viikon päästä, ja alustavasti sovittiin, että kokeillaan moksibustiota. Se on akupunktuurin muoto, josta en ollut ennen kuullutkaan.

Moksibustio
Moksibustiolla tarkoitetaan akupisteiden lämmittämistä kuivatusta pujosta valmistetulla moksalla. Moksatekniikoita on useita esim. moksasikari, suoramoksa, neulamoksa ja moksalaatikko. Moksalla tuodaan Yang-energiaa kehoon, toisinsanoen lämpöä ja liikettä. Moksalla voidaan myös poistaa kylmää kehosta. 

Moksibustio hoitomenetelmänä on hyvin miellyttävän tuntuista ja tietyissä ongelmissa erittäin tehokasta. Esim. Munuaisten Yangin-vajavuudesta johtuvat kylmät jalat tai yövirtsaaminen ovat erittäin kiitollisia hoidonkohteita. 

Moksan historia

Sana ´Jiu´, merkitsee moksaamista eli polttavalla esineellä arven tuottamista. Suomalaisen kansanparannusperinteen taulanpoltto on toimituksena lähes identtinen, tosin ehkä kovakouraisempi. Arvelle moksaaminen on länsimaissa hyvin harvinaista.

 Lähde: Akupunktio.net 

Kieltämättä vähän varauksella suhtaudun siihen, että onko näistä oikeasti mitään hyötyä hoidon onnistumisen kannalta. Mutta toisaalta ajattelen, että jos ne auttavat minua rentoutumaan edes hetkeksi, niin kyllä se kannattaa. Hermostus nimittäin kasvaa sitä mukaa, kun hoito lähenee. Ja sehän lähenee, nyt mennään jo kierron 11. päivässä. Enää siis parisen viikkoa, kun seuraavan kierron pitäisi alkaa. Ja sehän on se hoitokierto. Apua.