Ei oikeita sanoja ole

Kiitos kaikille teille ihanille, jotka ilmaisitte myötätuntonne ja välittämisenne eiliseen postaukseeni. Olen saanut myös paljon tekstiviestejä, joista huokuu rakkaiden ihmisten huoli ja välittäminen. On huojentavaa tietää, että meistä välitetään. 

Yhteistä kaikille on, että lähes kaikissa viesteissä toistuu "ei tähän osaa sanoa mitään". Tiedän itsekin, kuinka joskus on aivan sanaton toisen surun edessä. Silloin on kamalan turhauttavaa, kun haluaisi sanoa jotain, mikä auttaisi ja lohduttaisi, mutta kun ei vaan keksi mitään. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että mikään ei auta. Mitkään sanat eivät voi helpottaa tätä surua ja kipua. Mutta se, että osoittaa viestillä välittävänsä, on paljon enemmän kuin mitkään sanat. Tieto siitä, että minulla on elämässäni tukijoukkoja, joiden tukeen voin luottaa, jotka eivät hylkää pahimmassakaan paikassa, luo edes vähän turvallisuuden tunnetta tähän helvettiin. Sillä helvetti tämä on juuri nyt.

Vointini on edelleen huono. Illalla vatsani turposi kauheaksi ja yöllä taisi olla vähän kuumetta. Aamulla kuitenkin lämpöä ei tuntunut, joten en ottanut yhteyttä sairaalaan. Vatsa on todella kipeä ylhäältä alas asti. Kosketusarka, ja kävelystäkin aiheutuva tärähtely tuntuu pahalta. Mies sanoi, ettei se ole mikän ihme kun niin kovin sitä vatsaani runnottiin kun suolistoa yritettiin siirrellä ja munasarjaa saada esiin. Sisälmyksissä tuntuukin siltä kuin ne olisivat olleet jossain vatkaimessa. Kipulääkettä vaan ja antibioottia. 

Pahinta tässä on kuitenkin henkinen kipu. Ahdistus. En voi antaa itseni ajatella vielä tulevaisuutta. Nyt pitää yrittää jaksaa päivä kerrallaan ja antaa ensin kehon toipua. Sitten on ajateltava tulevaisuutta. Tunnen myös kauheaa tuskaa siitä, että me ollaan käyty hoidoissa yli kaksi vuotta, ja onko se kaikki ollut ihan turhaa. Takana on 4 ICSIä (+1 keskeytetty) ja meillä on ollut kaksi siirtoa. KAKSI! Jos keskimäärin joka viides alkionsiirto johtaa raskauteen, niin eihän meillä ole ollut vielä edes kunnon mahdollisuutta. Ja niin paljon olen kärsinyt niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja tässäkö on lopputulos? Miten jotkut kehtaavat valittaa, kuinka on saatu pakkaseen vain muutama alkio per hoito... Minä en saa edes tuoresiirtona kuin kaksi neljästä loppuunviedystä hoidosta. Jotkut parin vuoden takaiset inssit tuntuvat niiiin pikkujutuilta, ettei niitä enää jaksa edes laskea tähän syssyyn.

Kaipaan salille. Minusta on niin kamalaa vain maata täällä ajatuksineni kun en jaksa edes keskittyä kunnolla kirjaan tai elokuvaan. Ajatukset vaan pyörivät samaa rataa miten tästä selvitään. Onneksi mieskin on kotona perjantaihin asti. Kun pääsisin purkamaan tätä oloa kunnon treenirääkkiin, mutta ei se ole nyt mahdollista.

Ystäväni soitti juuri ja sanoi tulevansa käymään. Ehkä se on ihan hyvä.

Pohjalla

Miten se voikaan mennä näin? Aina kun luulee, ettei voi enää huonommin mennä, vetäistään taas matto jalkojen alta ja lujaa. Ja miten se voi mennä näin, että ensin annetaan toivoa, ja sitten tulos on nolla? Minun pääni ei enää ymmärrä. Ei jaksa ajatella. Ei näe tulevaisuutta. Ei nyt.

Aamulla mentiin polille jännittäen, montako follikkelia löytyy ja lisäksi jännitimme tulevaa punktiota, koska sen tiedettiin jo etukäteen olevan vaikea. Polillaoli työvuorossa fertipuolelle erikoistumassa oleva gynekologi ja hän ilmoittikin ensimmäiseksi, että punktioon tulee toinenkin lääkäri, koska toimenpide on kohdallani niin haasteellinen. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin että tämä eniten luottamani lääkäri tulee paikalle. Hänethän kutsuttiin viimeksikin kesken punktion avuksi.

Aluksi meinasin haljeta riemusta, kun ultrassa näkyi, että vasemmallakin olisi nyt kuitenkin pari rakkulaa ja oikeallakin neljä! Eihän meillä ole koskaan ollut vielä noin "paljon"! Toinen lääkärikin saapui paikalle ja totesi taas oikean puolen ongelmaisuuden: munasarja on ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi siinä on suoli edessä. Olin vaan niin iloinen munarakkuloistani, että vitsailinkin, että ihan sama mitä teette, leikatkaa vaikka maha auki kunhan saatte ne rakkulat tyhjennettyä. Isosti laitettiin lääkitystä suoneen menemään. Ja sitten se alkoi. Vasen tyhjeni suht helposti, mutta se oikea oli todella hankala. Yhteensä makasin siinä pöydällä yli 20 minuuttia. Ja teki kipeää. Toinen lääkäri painoi molemmin käsin vatsasta ja toinen yritti parhain päin saada munasarjani niin, että neula saadaan sinne menemään. Jossain vaiheessa se juttu, millä se munarakkulaneste imetään, meni tukkoon kun vuotoa tuli niin paljon. Mieheni sanoikin jälkeenpäin, ettei ole nähnyt ikinä niin paljon verta... No, hän ei ollutkaan näkemässä minua heräämössä laparoskopian jälkeen. Mutta siis vuoto oli runsasta ja kipu kova. Lääkäri joutui vaihtamaan punktioneulaakin välillä. Lopulta rakkulat oli tyhjennetty. Se suoli oli tosi pahasti tiellä ja lääkäri sanoi, että pitää nyt varalta aloittaa viikon antibiottikuuri, tai siis kaksi, siltä varalta, että neula on osunut suoleen ja on tulehdusvaara. Nyt siis syön Trikozolia ja Kefexinia 3 kertaa päivässä kuurit loppuun. Tulehdusriski on tosi pieni, mutta riski kuitenkin, ja siksi nämä antibiootit pitää syödä. Lähtiessään tämä kokeneempi lääkäri vielä taputteli minua olkapäälle ja toivoi, että sieltä joku hyvä solu löytyisi.

Siinä sitten hoitajan hakiessa minulle sänkyä tulikin labrasta se musertava tieto: "valitettavasti emme löytäneet yhtään solua". Epäusko. Romahdus. Me emme voineet miehen kanssa uskoa korviamme, siis mitä??? Ei. yhtään. solua. Sitten vaan kipulääkettä naamaan ja toipumaan lepotilaan. Itkin. Mies silitteli siinä minua ja kehotti lepäämään ja nukkumaan. Väsytti, pää vieläkin sekaisin lääkkeistä. Mieli sekaisin tuloksesta. Kipeä, mutta fyysisellä kivulla ei ole nyt mitään merkitystä. En minä voi nukkua. En uskalla. En jaksa nyt mitään. Mitä me nyt teemme?

 

Toukokuun lopulla menemme polille keskustelemaan tilanteestamme. Nyt täytyy kuulemma levätä kunnolla. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Mitä väliä enää millään on? Minä en tiedä.

 

Minä, joka en ole luovuttaja. Mutta entä nyt? Miten minä tästä ikinä selviän? Miten me tästä ikinä selviämme? Onko millään enää ikinä mitään merkitystä? Mitä pahaa me olemme tehneet ansaitaksemme tämän kaiken paskan? Olisimmeko niin surkeita vanhempia, ettei meille vaan voi lasta antaa? MIKSI? Sydämeni on rikki.

Tyhjä ikävä

Minulla on ikävä sinua. Kaipaus on valtava, tyhjyyden tunne musertava.
En ole koskaan nähnyt sinua, en tunne sinua.
Silti minusta tuntuu kuin olisit osa minua, meitä.
Vaikkei sinua ole koskaan ollut olemassa.
Muuten kuin sydämessäni, mielessäni, haaveissani.
Minulle sinä olet totta, siellä jossain...

Vieläkö odotat kauankin, että saapuisit luoksemme?
Saavutko koskaan?
Jäätkö ikuisiksi ajoiksi sinne loputtomaksi kaipuuksi ja toiveeksi,
unelmaksi, joka ei koskaan toteutunut?
Kivuksi tyhjyyttään huutavaan kohtuun,
kyyneliksi, jotka tuovat hetken helpotuksen.

Haluaisin niin nähdä sen ensimmäisen todisteen sinusta: kaksi viivaa.
Haluaisin niin nähdä sinut pienenä papuna ruudulla ja kuulla paupaupaupau...
Haluaisin niin seurata mahani kasvua, kuinka se todistaisi sinun kasvustasi ja kehityksestäsi. 
Haluaisin niin tuntea ensimmäiset hentoiset liikkeesi, potkusi, jotka pikkuhiljaa voimistuvat.
On minulla vahvat kylkiluut, älä pelkää!
Haluaisin nähdä sinun vilkuttavan meille ruudulta "hei äiti ja isi, täällä ollaan!"

Haluaisin sinut niin kovin syliini suukoteltavaksi, siliteltäväksi. Hoivattavaksi.
Minulla on niin kova ikävä sinua, oma lapseni.
Missä sinä olet?

Osui ja upposi



Munasarjojen vastarintaoireyhtymä

Kannattaa tsekata sarjakuvablogi Munasarjojen vastarintaoireyhtymä!

Stressivapaa suklaaviikonloppu?

Kävin tänään 2. folliultrassa. Kohdun limakalvo oli erinomainen 11 mm, niin kuin mulla on aina ollut. Vasen munasarja ultrattiin ensin ja uutiset olivat ikäviä. Se ainokainen folli siellä oli kuukahtanut ollen sen 9,8 mm kuten oli tiistainakin. Sieltä ei siis ole tulossa todennäköisesti mitään. Oikealla oli sitten kolme follikkelia, mitat olivat 19 mm, 16 mm ja 15 mm. Vähiinhän tämä taas jäi. Nyt toivotaan vaan kaikki sormet ja varpaat ristissä, että ne kaikki sisältäisivät hyvän solun.

Punktio on nyt sitten maanantaina, eli tänään vielä pistän Menopurin ja Orgalutranin ja huomenillalla on Pregnylin vuoro. Oikea munasarja on taas kohdun päällä ylhäällä, joten on kuulemma taas vaikea punktio tiedossa. Ihan sama mulle miten paljon sattuu ja miten paljon joudutaan runnomaan, kunhan vaan jotenkin saavat kaikki rakkulat sieltä tyhjennettyä. Lääkäri tsemppasi tosi ihanasti ja sanoi todellakin toivovansa ja pitävänsä peukkuja, että nyt päästäisiin siirtoon. Viikonlopuksi hän määräsi stressikiellon, lepoa, ja suklaata saa syödä niin paljon kuin maistuu.

 

Näillä siis mennään, maanantaita odotellessa...

Puhkun ja puhisen

Istun sohvalla ja puhisen. Olen hengästynyt istuessakin ja makuullaan keuhkoja painaa. Mulla on maha tosi turvoksissa, varsinkin ylämaha, ja se varmaan vähän vaikeuttaa hengitystä. Eipä kai se ihme ole noilla jättiannoksilla Menopuria, että alkaa jo tuntua... Onneksi flunssa alkaa jo helpottaa, mutta onnistuin tartuttamaan sen mieheenikin, joka on nyt sitten sairauslomalla.

Tänään oli pakko päästä vähän ulos ja kävelinkin apteekkiin, kauppaan ja lähikirjastoon. Ihanan raikas ilma, kun vettä vähän sateli,ja kävelinkin aika reipasta tahtia painavan repun kanssa. Kotiin tultuani alkoi kuitenkin se munasarjojen kiristys... On ne sitten varmaan sen verran jo turvoksissa, ettei paljon tuota liikkumista enää passaa harrastaa. Vedet valui silmistä kun vasenta jomotti niin. Kyllähän tämä tuntuu niin kummalliselta, että kärsin aikamoisia oireita noista isoista hormoniannoksista, mutta sitten tuolla on yhteensä vain korkeintaan kolme follia tulossa. Tasan ei ole taas nallekarkit jaettu. :(

Näillä mennään... Tuossa on satojen eurojen arvosta tavaraa.

Nyt kiukuttaa ja masentaa tämä olo. Kaiholla katselin tänäänkin salin ikkunoita, kun siitä ohi kävelin. Tänään olisi ollut combatkin. Se olis tehnyt minun hermoille niin hyvää! Mutta ei puhettakaan tässä kunnossa tietenkään mihinkään combatiin menemisestä. Sen sijaan söin suklaata ja katsoin Global Metal -dokumenttia. Ja sitten alkoi tehdä mieli metallikeikalle! Suklaansyönti aiheutti sitten huonoa omaatuntoa, kun inhoten katson turvonnutta vatsaani. Että tähän sitten vielä suklaata! Kyllä nyt tarviis päästää höyryjä ulos. Onneksi on huomiseksi sovittu aamutreffit ystävän kanssa. Hänelle voin ja uskallan onneksi antaa kaiken tulla. Kun vaan pysyisin suhteellisen kasassa kun julkisella paikalla ollaan.

Tiedän, että kuulostan nyt kauhean negatiiviselta. Antakaa minun nyt purkaa nämä tunteet tänne kun en oikein muutakaan voi. Hormonit jyllää täysillä ja pää on siksikin vähän sekava. Onneksi ei tarvitse olla töissä asiakaspalvelussa tällaisessa kunnossa! ;D Kotikin on siivouksen tarpeessa, mutta kun en nyt jaksa. Olo on hyödyttömimmistä olennoista hyödyttömin. Pelkään vaan lösähtäväni täällä sohvanpohjalla ja kaikki salilla saavuttamani tulokset leviävät silmissä. Yök.

Joku jossain... anna tämän kaiken olla tämän kaiken arvoista! Anna meidän viimeinkin onnistua! En  kestä jos kaikki nämä vuodet, toivomiset, pettymykset, kärsimykset ovat olleet turhia. Anna minun  kärsiä kaikki maailman raskausoireet mieluummin kuin tätä! Onko liikaa vaadittu?

Kirjoitti: Hormonihirviö

P.S. Kiitos ihanista tsemppiviesteistä edelliseen postaukseen! Kaikki tuki tulee nyt enemmän kuin tarpeeseen. <3

Viimeistä viedään

Hiljaiseloa on kestänyt jälleen. Nyt on kuitenkin taas täysi tohina päällä ja ICSI nro 4 käynnissä. Perjantaina aloitin Menopurin annoksella 350 IU ja sunnuntaina se laskettiin 300 IU:hun. Samalla alkoi Prednisolon ja Disperin. Tänään kävin sitten ekassa folliultrassa ja siellä näkyi olevan oikealla tulossa kaksi ja vasemmalla ehkä yksi folli. Eli eipä tässä taas juuri hurrattavaa ole, mutta meidän tapauksessa pitänee olla kiitollinen edes noista. Olen ollut myös flunssassa perjantaista asti ja mikäs sen mukavampaa... Tänä iltana aloitan Menopurin rinnalla pistämään Orgalutrania. Kuulemma nuo kaksi oikean puolen follia olivat jo sen kokoisia, että punktio saattaa olla jo ensi maanantaina. perjantaina tsekataan vielä tilanne.

Olo on kyllä jokseenkin omituinen. En oikein jaksaisi ajatella koko asiaa. Sitä tosiasiaa, että tämä on viimeinen hoitomme ainakin julkisella puolella. Ja onnistumismahikset eivät kyllä näytä kovin kummoisilta, näkeehän sen jo tuosta folli"saaliista". En tiedä, miten kestän, jos tässäkään ei päästä siirtoon asti. Minä en yksinkertaisesti tiedä. Toisaalta en edes uskalla toivoa ja odottaakaan oikein mitään. En tiedä sitäkään, olenko valmis vielä luovuttamaankaan, vaikka tämäkin hoito menisi puihin. Mutta onko järkeä ottaa sitten pankista lainaa ja mennä yksityiselle, ja sitten maksaa sitä lainaa takaisin tyhjästä, jos meillä ei tämän kummoisempaa tulosta ole odotettavissa? En jaksa nyt miettiä vielä tuotakaan loppuun asti. Mennään nyt päivä kerrallaan. Tai ainakin yritetään mennä. 

Kokoa ajan kuitenkin takaraivossa paukuttaa maailman pelottavin ajatus: minusta ei ehkä tule koskaan äitiä.

Today's feelings...