Lapsettoman paikka

SURU

 

Anteeksi, jos en jaksa iloita raskaudestasi.

Anteeksi, jos en jaksa iloita lapsesi syntymästä.

Anteeksi, jos en jaksa iloita lapsesi ensihymystä.

Anteeksi, jos en jaksa iloita lapsesi ensiaskelista.

 

Haluaisin.

 

Mutta se kaikki on otettu minulta pois. Kaikki nämä,

jotka haluaisin kokea ja tuntea.

Ja vain olla - äiti.

 

-Suvi Granroth (s. 55)

 



Lapsettoman paikka. 2013. Laura Isotalo (toim.)

 

KELVOTON HAIKARA 1.

 

Haikara asuu muita korkeammalla

Ei piikkien kipua

Ei hormoneita, selkeä pää

Ei tyhjyyden tuskaa, elämää

Se valikoi kylmästi, halpamaisesti

Antaa jo omaaville

Jättäen apeat yksin

Ääneti hedelmättömiksi

 

-Pirita Pyykkönen-Klauck (s. 57)

 

 

Luin ja itkin. Itkin ja luin. Kuinka sydäntaraastavaa. Kuinka puhdistavaa. Niin tuttua ja niin totta.

What's the Question?

Tämmöinen aamu taas. Ahdistaa! Pakko tulla purkamaan ajatuksia...

En ole tänne vielä juurikaan kirjoitellut ajauksistani lahjamunasoluhoidosta. Vielä viime keväänä olin ajatusta hieman vastaan, mutta asennoituminen on siis muuttunut. Minulle olisi tärkeintä saada kasvattaa lapsi omassa kohdussani ja kokea synnytys, biologialla ei ole niinkään väliä. Vaikka toki olen pohtinut noitakin ajauksia. Esimerkiksi, miten tapana on verrata lapsen ulkonäköä vanhempiinsa. Jos lapsi olisi tyttö, niin varsinkin silloin voisi olla vaikeaa, kun kuulisi kommenttia, ettei ole kyllä äidin näköä. Ei se lasta huononna, ei todellakaan, se on vaan näitä omia itsekkäitä ajatuksia. Minä haluan sen lapsen hänen itsensä vuoksi enkä siksi, että haluaisin siirtää välttämättä omia geenejäni eteenpäin.

Miksi tämä ei voi olla todellisuutta myös meille???

Eikä tämä tällä märehtimisellä miksikään muutu. Nyt kuitenkin mies on alkanut vähän puhua siihen suuntaan, ettei ole sittenkään varma, haluaako lähteä lahjasoluhoitoon. Ja minä en nyt ollenkaan tiedä, miten tähän nyt pitäisi suhtautua! Toisaalta olen kamalan vihainen, toisaalta ei minulla ole oikeutta olla vihainen. Koska tämä on yhteinen asia ja todellakin molempien pitää olla yhtä lailla mukana tässä. Ei sitä hoitoa edes tehdä, jos psykologi epäilee, etteivät molemmat ole hommassa mukana. Enkä tietenkään minäkään halua tähän ryhtyä, jos mies on oikeasti sitä vastaan. Miehen kanssa on vaan niin kauhean vaikea puhua tästä asiasta! Hän ei oikein haluaisi keskustella, aina on jotenkin huono aika. Tai jos jostain on saatu jo aloitettua, niin kohta tulee, että "eiköhän tää riitä jo tältä erää". Siis miten pitkään minun pitää roikkua löysässä hirressä miettimässä, mennäänkö me jonoon vai ei? Aiemmin mies on siis ollut enemmäm lahjasoluhoitomyönteinen, mutta nyt kuulemma ei olekaan oikein varma asiasta. Eihän tämä selviä kuin keskustelemalla, mutta kun se tuntuu olevan niin vaikeaa.

Voitte arvata, miten minua nyt ahdistaa tämä tilanne!

Feeniks kirjoittelikin siitä, miten nykyään tuntuu katkeralta jo heitäkin kohtaan, jotka ovat hoitojen avulla lapsen saaneet tai raskautuneet. Kun itse tuntuu, että jää ihan jokaisella asemalla junasta. Minusta kun tuntuu, ettei kunnon mahdollisuutta edes ole ollut, vaikka takana on niinkin monta ICSIä. Mutta vain kaksi siirtoa. Eihän se yleensäkään riitä raskautumieen, vaan siirtoja tarvitaan useampi. Ja aika monella hoidoissa epäonnistuneilla on kuitenkin sitten vielä ajatuksena se adoptio. Eli todennäköisesti heistä kaikista tulee äitejä joka tapauksessa jossain vaiheessa. Minusta vaan ei tule, jos sitä raskautta ei millään saada alkamaan. Meillä kun se adoptio on ollut poissuljettu juttu alusta asti.

Minä en vain tiedä, miten kestän ajatusta, jos se lahjasoluhoito jää kokeilematta. Miten voin elää itseni kanssa loppuelämän miettien, että sitä viimeistä oljenkortta ei sitten edes kokeiltu? Miten se tulisi vaikuttamaan avioliittoomme, voisinko katkeroitua vuosien varrella miehelleni tästä? Kun kuitenkin jatkuvasti lähipiirissäkin lapsia syntyy ja kasvaa ja me saamme olla vain sivustaseuraajia. Ja kun taas toisaalta tämä on asia, missä ei todellakaan voi toista painostaa päätöksentekoon. On kyse niin isoista asioista. Ja sitten se kello samalla tikittää eikä me tästä enää nuorruta.

That's the Question!

Jotta tällaisin miettein kohti viikonloppua.

Kuulisin mielelläni kokemuksia tällaisesta tilanteesta, ja muutenkin mietteitä lahjamunasoluhoitoa harkitsevilta, jonossa olevilta ja hoidon läpikäyneiltä!

(postauksen kuvat Googlen kuvahausta)

Lumilapsi

Haluan jakaa lukijoille lukukokemukseni, joka teki minuun melkoisen vaikutuksen. Kyseessä on Eowyn Iveyn (kyllä, kirjailija on saanut nimensä Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta) esikoisteos Lumilapsi (The Snow Child), joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna.



Kirjan kaunis kansi

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Alaskaan, jonne lapseton pariskunta Jack ja Mabel muuttavat etsimään omaa, onnellisempaa elämää; kotia, johon asettua. Heitä on kohdannut suuri suru, kun he eivät ole saaneet koskaan omaa lasta, vaan heidän ainokaisensa oli syntynyt kuolleena. Alaska näyttäytyy jylhänä ja kauniina, mutta erittäin ankarana seutuna, jota hallitsevat lumihuippuiset vuoret, mustakuusimetsät sekä kylmänä virtaava Wolverine-joki. Tuohon jokeen muuten liittyvät mielestäni eräät tarinan sekä lohduttomimmista että riemastuttavimmista kohtauksista! Villieläimet ovat olennainen osa tuota karun kaunista maisemaa, tarinan kannalta olennaisimpina kettu, hirvi, ahma ja joutsen.

Seuraavana iltana satoi hämärän tullen lunta. Ensimmäiset hiutaleet takertuivat toisiinsa taivaalta kieppuessaan ja maahan leijaillessaan. Ensin niitä oli vain jokunen siellä täällä, sitten ilma oli sakeanaan putoavaa lunta, jonka ikkunan valo vangitsi unenomaisina pyörteinä. Mabelin mieleen muistui, millaista oli pikkutyttönä käydä polvilleen sohvalle ikkunan ääreen katselemaan, miten talven ensimmäiset lumihiutaleet siivilöityivät taivaalta katulamppujen valossa.

 

Jack ja Mabel saavat eräänä iltana päähänsä rakentaa lumilapsen, pienen tytön, jonka kasvonpiirteet Jack muovailee huolellisesti, ja jolle Mabel värjää punaiset huulet ja antaa punaiset lapasensa. Seuraavana päivänä lumilapsi onkin poissa ja pihalta löytyy pikkuiset jalanjäljet. Eikä aikaakaan, kun metsässä puiden lomassa viilettää vaaleahiuksinen, sinisilmäinen pikkutyttö punaisine lapasineen kettu kannoillaan. Kuka on tuo tyttö? Onko hän vastaus Jackin ja Mabelin elämänpituiseen toiveeseen omasta lapsesta vai onko karu erämaaelämä tehnyt pariskunnan mielille tepposiaan?

He olivat puhuneet siitä kovin usein naimisiin mentyään, laskeneet leikkiä, että saisivat lapsia leipurin tusinan, mutta olivat tosissaan harkinneet vain kolmea tai neljää. Miten hauska joulu olisikaan, kun talo olisi täynnä pikkuisia, he sanoivat toisilleen ensimmäisenä yhteisenä hiljaisena talvenaan. Vallitsi juhlallinen tunnelma, kun he avasivat toisiltaan saamansa lahjat, mutta he uskoivat, että jonain päivänä heidän jouluaamunsa raikuisivat lasten juoksua ja naurun pyrskeitä. Mabel ompeli pienen sukan heidän esikoiselleen, ja Jack luonnosteli keinuhevosta, jonka rakentaisi. Ehkä esikoinen olisi tyttö, vai olisiko se poika? Mistä he olisivat voineet tietää, että kahdenkymmenen vuoden päästä he olisivat yhä lapsettomia, vain vanha mies ja vanha nainen kaksin korvessa?

Pariskunnan suru lapsettomuudesta tuntuu hyvin läheiseltä. Kenelläpä meistä ei olisi ollut unelmia ja haaveita siitä kaikesta, mitä me omien lastemme kanssa tekisimme sitten kun... Kuinka joulutkin ovat taas täynnä iloa ja odotusta sitten kun... Kuinka vielä vähän aikaa sitten toiveikkaana ajateltiin, että ehkä jo ensi jouluna... Ei enää. Mutta tässä tarinassa kaiken surun, haikeuden ja särkyneiden sydänten keskelläkin toiveikkuus ja lähimmäisenrakkaus ovat niitä kantavia voimia, jotka auttavat ylitse pahimmatkin sudenkuopat. Jackin ja Mabelin sitoutuneisuus toisiinsa ja yhteiseen elämäänsä sekä ystävällisten naapureisen vilpitön halu auttaa, ovat kuin lämmintä hehkua talven pimeydessä. Sekä tietenkin Faina, pieni lumilapsi, joka olemassaolollaan antaa ja ottaa Jackin ja Mabelin elämään sen, mitä vain kauan toivottu lapsi voi. Tarinan maaginen realismi kietoo lukijansa tiukasti otteeseensa, ja saa sekä itkemään että nauramaan. Vaíkuttavin lukemani kirja pitkään aikaan, ja tämä pitää lukea juuri tähän vuodenaikaan. Keskellä kesähelteitä tarina tuskin olisi aivan yhtä lumovoimainen.

 

Katsokaa ihmeessä tämä lyhyt kirjan esittelyvideo ja sitten kipinkapin kirjastoon!

 



Faktaa luovutetuilla sukusoluilla tehtävistä hedelmöityshoidoista

Ajattelin tähän postaukseen koota vähän tietoa luovutetuilla sukusoluilla tehtävistä hoidoista. Tilanteestamme johtuen paino on tietenkin juuri munasolujen luovutushoidossa, mutta esimerkiksi vaateet luovuttajan terveydestä tai asiaan liittyvä lainsäädäntö koskevat toki yhtä lailla siittiöidenkin luovuttajia.

Laki hedelmöityshoidoista (Finlex 22.12.2006). Lakipykälät koskien luovutettuja sukusoluja, niiden siirtämistä, ja niihin liittyvää tiedonsaantioikeutta löytyvät lähinnä luvuista 3 ja 4.



Kuva: Yle

Suora lainaus Fertinovan sivuilta (linkki):

Hoidot luovutetuilla sukusoluilla

Luovutetut sukusolut (munasolut ja siittiöt) mahdollistavat raskauden alkamisen ja lapsen syntymisen perheisiin silloinkin kun se ei ole mahdollista omilla soluilla. Sukusolujen luovuttajat valitaan huolella. He ovat terveitä ja kromosomistoltaan normaaleiksi tutkittuja naisia ja miehiä, jotka vapaaehtoisesti haluavat auttaa ja antaa mahdollisuuden omaan lapseen tuntemattomalle vastaanottajalle. Luovuttajat testataan HI-viruksen, tarttuvien maksatulehdusten ja yleisimpien tarttuvien sukupuolitautien varalta. Luovuttajan valinta perustuu ulkoisiin ominaisuuksiin kuten hiusten ja silmien väriin sekä pituuteen.

Hedelmöityshoitolain mukaan jokaisen sukusolujen luovuttajan tulee rekisteröityä. Tämä tarkoittaa, että luovutetuista sukusoluista mahdollisesti syntynyt lapsi voi 18 vuotta täytettyään saada Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirastosta tiedon luovuttajan henkilöllisyydestä. Mitään juridista oikeutta tai velvollisuutta ei luovutuksesta synny luovuttajalle eikä syntyneelle lapselle. Tiedonsaantioikeus on ainoastaan lapsella, edellyttäen että lapsen vanhemmat ovat kertoneet hänelle luovutettujen sukusolujen käytöstä. Lapsen vanhemmilla ei tiedonsaantioikeutta ole.

Kuvalähde

Seuraavat katkelmat ovat Väestöliiton sivuilta:

Tilanteissa, joissa omien sukusolujen (munasolut tai siittiöt) tuotanto on hiipumassa tai loppunut, voidaan harkita luovutettujen sukusolujen käyttöä. Luovutettujen sukusolujen käyttöä voidaan myös suunnitella, jos raskaus omilla sukusoluilla ei ole onnistunut useista yrityksistä huolimatta.

Suurin osa munasoluluovutushoidoista tehdään vastaanottajille tuntemattomien, rekisteröityjen munasoluluovuttajien soluilla, mutta myös vastaanottajalle tuttu henkilö voi luovuttaa munasoluja. Munasoluluovutushoidossa luovuttaja käy läpi munarakkuloiden kypsytyshoidon ja munasolujen keräyksen. Munasolujen vastaanottajalle annetaan kohdun limakalvoa valmistavaa lääkitystä ennen alkionsiirtoa.

Luovutettujen sukusolujen käyttö vaatii aina huolellista suunnittelua ja valmistelua, sekä keskustelua psykologin kanssa hoidon erityispiirteistä johtuen.

Kuvalähde

Lopuksi vielä linkki Simpukan Helminauhan (lahjasukusoluperheiden verkosto) sivulle. Sivun lopussa on muutama linkki hyviin artikkeleihin munasolujen luovotushoitoon liittyen. Varsinkin Lahjasolukokonaisuus (toiseksi alin linkki) kannattaa lukaista!

En ole vielä ihan valmis kirjoittamaan omia ajatuksiani. On niin paljon sisäistettävää, sulateltavaa ja päätettävää. Niin, lopullista päätöstä lahjamunasolujonoon hakemisesta kun ei ole vielä tehty. Ei tämä kuulkaas ole mikään pikkujuttu...

Kurkistus lääkekaappiin

Kiertopäivä 1. Tämä on nykyään päivä muiden joukossa. Tietysti aina sama menkkaketutus, mahakivut sun muut, mitkä on olleet mukana jo viimeiset 23 vuotta. Tunnenpa itseni vanhaksi. Jo 23 vuoden ajan tätä on ollut, kuukautiseni kun alkoivat jo samana vuonna kun täytin 11 vuotta. Mutta siis ei mitään itkupotkuraivareita siksi, että ei taaskaan onnistunut. Eihän meillä ole edes yritetty. Ja vaikka olisikin (luomusti), niin ei tämä enää tunnu missään. Paitsi mahassa.

Day one.

Eräänä päivänä siivotessani lääkekaappia, löysin vanhan Femar-pakettini reilun kahden vuoden takaisten inseminaatioiden ja ensimmäisen ICSI:n ajoilta. Siinä on vielä viisi tablettia jäljellä. Eli yhden kierron kuurin verran. Ajattelinkin, että miksipäs en huitaisisi niitä huiviini, kun kerran päiväystäkin on reilusti jäljellä. Viimeisen kerran siis munasarjoja stimuloivaa hormonia minulle. En minä tosissani usko, että siitä mitään hyötyä on, mutta syödään nyt pois kuljeksimasta. Okei, tiedossa siis, jos vanhat merkit pitävät paikkansa: lähipäivinä väsymystä ja mahdollisen ovulaation aikaan kunnon kipuja, mutta menköön. Eli huomenna aloitan ja syön tabletin päivässä ensi keskiviikkoon asti. Uskallan tehdä tämän omin päin ilman lääkäriltä kysymistä, koska minulla ei ole todellakaan sitä vaaraa, että munasarjani villiintyisivät niin, että hyperiä pukkaisi, tai että huomaisin jouluna odottavani kolmosia.

Lääkekaapista löytyi hoitojen jäljiltä myös neljä avaamatonta pakettia Lugesteroneja, avattu Primolut Nor -paketti, avatut purkit Prednisolonia (kortisoni) ja Disperiniä sekä pari esitäytettyä ruiskua Orgalutrania. Jääkaapista löytyy lisäksi avaamaton paketti Menopuria 600 IU. Kyllähän siinä olisi vielä lääkkeitä yhden kierroksen alkajaisiksi. Luget, kortisonin ja disperinit ainakin pidän itselläni, koska niitä voin tarvita vielä tulevaisuudessa, ehkä myös Primolutia. Mutta Orgalutranilla ja Menopurilla teen tuskin enää mitään. Puregon-kyniäkin nurkissa pyörii pari kappaletta.

Ylijäämät.

Kun latasin nuo paketit ja purkit pöydälle pinoon, iski vähän huono olo. Noiden näkeminenkin, vaikkakin monen kuukauden jälkeen, tekee siis ilmeisesti vielä pahaa. Toisaalta tunnen valtavaa helpotusta siitä, että tuo rumba on osaltani ohi. Lopullisesti. Tuleehan siinä lahjamunasoluhoidossakin lääkitystä, mutta se on aika pientä verrattuna siihen, mitä olen käynyt läpi. Lääkityspuoli onkin asia, jota siinä hoidossa ei tarvitse minun pelätä.

Tämä ei siis vielä ollut se lahjamunasoluhoitopostaus, vaan jonkinlainen välitilinpäätös. Nyt viimeistään päättyy yksi merkittävä ja vaikea aikakausi elämässäni, kun vielä heitän kitusiini viimeiset Femarit. Sen kummempia toivomatta ja varsinkaan piinailematta.

Surusta, luopumisesta, toivosta

Mistähän minä aloittaisin?

Toisaalta tuntuu, että viime kevään kurimuksesta on aikaa valovuosia, toisaalta se on kuin eilen. Viimeisimmässä Simpukka-lehdessä oli minun "runoni", jonka kirjoitin tänne blogiinkin viime keväänä. Olin jo unohtanutkin, että lähetin sen Simpukan toimitukseen ja kun se läsähti naamalle ykskaks lehden viimeisestä numerosta... Huhhuh. Riipaisi ja syvältä. Minun teksti. Minun sieluni ajatukset muutama kuukausi sitten. Se repi kyllä haavoja auki. Muistin taas. Ei, en ole päässyt pakoon lapsettomuutta ja sen tuomia tunteita, vaikka pahin pakotus on tällä hetkellä lientynyt jossain taustalla piileskeleväksi ajoittaiseksi jomotukseksi.

Suru on muuttanut muotoaan.

Nyt käyn läpi sitä tosiasiaa, että minulla ei tule olemaan koskaan biologista lasta. Ei sellaista lasta, johon voisin verrata ulkoisia piirteitäni. Oen päättänyt, että meidän omilla munasoluilla tehtävät hoidot on nyt tehty. Minä en jaksa enää käydä sitä läpi, en kun tilanteemme on tämä. Kun onnistumismahdollisuudet ovat vain alle 10%, en koe sitä järkeväksi. Ja maksaa vielä yksityisen hinta. Tämä on minun päätökseni, mutta mieheni on antanut minulle päätösvallan tässä asiassa. On kyse minun kehostani ja minun jaksamisestani. Miehellekin on sitä paitsi ollut kuulemma raskasta aina katsoa vierestä kun minä kärsin eikä siinä ole voinut auttaa. Ymmärrän kyllä.

Aluksi mietin, että olenko minä nyt luovuttaja? Olen kuitenkin aina ajatellut, että en ole luovuttajatyyppi. Sitten, ystävien ja perheenjäsenten kanssa käymien keskustelujenkin avustuksella, olen tullut siihen tulokseen, että minä en ole luovuttanut.Tässä on nyt realiteetit aika selvät ja ei ainakaan voi sanoa, ettemme jo olisi yrittäneet kaikkeamme omillakin soluilla. Jos takana on 4 loppuun asti vietyä ICSIä, joista seurauksena vain 2 tuoresiirtoa ja 0 PASsia, niin kyllähän tuo aika karua tarinaa kertoo. Miksi siis hakata päätä enää samaan seinään?

En tiedä, olenko vielä sinut sen asian kanssa, että minulla ei tule olemaan biologista lasta. Se vain nyt on asia, jonka kanssa on opittava elämään. Suurentelenko minä tätä asiaa jotenkin? Vaikka minä ymmärrän tämän tosiasian, sitä on vielä vähän vaikea hyväksyä. Mutta tällä hetkellä en ole todellakaan missään murheenlaaksossa tuon takia, sillä...

On vielä mahdollista, että saan plussan raskaustestiin! On vielä mahdollista, että näen pikkusydämen paukkeen ultraäänessä! On vielä mahdollista, että masuni kasvaa, kun kohdussani kehittyy meidän oma vauva. On vielä mahdollista, että saan kokea synnytyksen! On vielä mahdollista, että minusta tulee äiti!

Älä luovu unelmistasi, älä vielä!

Kyllä, puhun lahjamunasoluhoidosta. Mitään konkreettista tuon eteen ei ole vielä tehty. Mutta hei, onko tässä enää niin mikään hurja hoppu, kun ei tarvitse ajatella kiitävää vauhtia huononevia munasolujani? Seuraavan askeleen ottaminen jännittää ja pelottaa yhtä aikaa tosi paljon. Mutta uskallan jälleen toivoa. Edes pikkuisen :). Nyt jätän ajatukseni tähän ja tulen myöhemmin tällä viikolla kirjoittamaan mietteitäni lahjamunasoluhoidosta.

Elossa ollaan!

Hei!

Edelliseen postaukseen on tullut jo niin paljon viestejä ja kyselyitä mitä mulle kuuluu, niin ajattelin pikaisesti käydä ilmoittamassa, että hengissä ollaan! Lupaan kirjoittaa kunnon postauksen myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan on muutama kuukausi mennyt niin, että en ole oikein jaksanut ajatella kauheasti näitä asioita ja elämässä on ollut niin paljon muutakin.

Nyt kuitenkin jotain suunnitelmanpoikasta on tiedossa hoitojenkin suhteen, vaikkei asioille ollakaan vielä tehty oikeastaan mitään. Ei olla vaan jaksettu... Mutta näistä lisää sitten myöhemmin.

Kiitos kaikille myötätunnosta ja olen pahoillani, kun en ole täällä tosiaan mitään itsestäni ilmoitellut. Olette ihania ja tärkeitä! <3

KIITOS! <3