Keskeneräinen

Tänä aamuna soittelin klinikalle lauantaisen ultran tuloksista. Pian sain soiton takaisin, kun lääkäri oli antanut ohjeensa jatkoon. Huomenna minun täytyy aloittaa kortisonin syöminen, eli Dexametasonia menee aamuisin 0,75mg. En mitenkään hirveän innolla odota sitä, koska se tuskin tulee ainakaan helpottamaan jo nyt vaivaavaa turvotusta. Aiemmassa hoidossa minulla on ollut Prednisolonia ja se ainakin turvotti. Mutta tottakai tässä nyt tehdään kaikki mitä käsketään. Luovuttajalla ei kuulemma vuoto ole vielä alkanut, mutta pitäisi alkaa ihan lähipäivinä. Harmi toisaalta, kun tämä joulu nyt sattuu tähän väliin. En siis saa tietoa heti kun luovuttaja aloittaa pistokset, vaan vasta sitten ensi maanantaina. Todennäköisesti punktio menee kuitenkin viikolle 2. Riippuu tietysti, milloin luovuttajan vuoto alkaa ja sen mukaan pistokset. Toisaalta nyt on niin helpottunut olo, kun ei tarvitse itse uhrata ajatustakaan sille, että milloin se vuoto alkaa. Hirveä stressi siinä aina omilla soluilla tehtävissä hoidoissa oli.

Tänään on ollut aika rankka päivä. Aamusta lähtien minulla on ollut vähän huono olla. Vähän paha olo ja pinna tiukalla. Onneksi oli viimeinen työpäivä ennen joulua! Mutta nyt tuntuu siltä, että olen vielä todella keskeneräinen tämän lapsettomuuden hyväksymisen kanssa. En ole pitkään aikaan enää ahdistunut muiden lapsista. Mutta en olekaan pitkään aikaan ollut tekemisissä ihan pienen vauvan ja tuoreen äidin kanssa. Tänään sitten töissä tämä tapahtui. Työkaveri tuli käymään työpaikalla uuden vauvansa kanssa. Ei siinä mitään, tiesin siitä kyllä ja ihan iloisena olin menossa heitä katsomaan. Voi kun olikin suloinen pieni! Annoin tuoreelle äidille onnitteluhalauksen ja olin vilpittömästi iloinen hänen puolestaan. Mutta yllättäen sen pikkuisen katseleminen olikin liikaa. Ihan puskista tuli, että alkoi vedet valua silmistä. Minun oli pakko lähteä siitä työhuoneeseen omille hommille ja siellä sitten repesi kunnolla. Sain hirveän itkukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua. Onneksi sillä hetkellä siellä työhuoneessa ei ollut ketään muuta, kun ihan posket märkinä siellä olin. Vähän ajan päästä yksi työkaverini tuli sinne, jolle sain soperrettua, että voisiko tuoda minulle jotain käsipaperia kun ei ollut edes nenäliinoja! Jouduin siinä selittelemään sitä kohtausta, mutta onneksi hän tajusi tilanteen. Ruokatauolla en voinut mennä kahvioon, kun tuore äiti oli siellä vauvansa kanssa. Kävin ostamassa sämpylän ja menin syömään sen henkilökunnan tiloihin. Harmittaa, toivottavasti en vaikuttanut tylyltä, mutta en yksinkertaisesti voinut mennä sinne. Koko työpäivä meni sitten siihen, että piti yrittää pitää itseäni kurissa, etten ala vetistellä!

Vähän yllättynyt olen tästä näin voimakkaasta reaktiosta. Iskikö tässä nyt oikeasti kunnolla tajuntaan se, että nyt ovat käsillä ne viimeiset hetket, kun vielä voin toivoa, että minustakin tulee äiti. Pienen vauvan kohtaaminen teki yllättävänkin kipeää. Olin kuvitellut olevani jo valmiimpi tämän asian kanssa. Tottakai nyt näillä ylimääräisillä hormoneilla on varmasti aika iso osa tässä. Minua silti häiritsee se, että vieläkin olen näin keskeneräinen. Eikö tästä pääse ikinä yli?

Kaikesta huolimatta luulen, että joulustamme tulee hyvä. Nyt olen niin herkillä, että saattaa itkut välillä pirahtaa, mutta se on vaan nyt kestettävä. Aion kuitenkin yrittää rentoutua ja kerätä voimia, sillä niitä tulen tarvitsemaan tulevina viikkoina.

Sain työkaveriltani joululahjaksi tällaisen ihanan tonttukoristeen, joka sisältää sen toiveen, että ensi jouluna tilanne olisi viimeinkin meilläkin tämä. Lohdullista tietää, että niin moni toivoo meidän kanssamme <3

Rauhallista Joulua!

Tuntoja ja ultra

Tämä joulu on erityinen. Jo viitenä viime jouluna olen joka vuosi ajatellut, että joko ensi jouluna meillä on täällä oma pikkuinen tai olenko raskaana. Tämä joulu on elämäni viimeinen joulu, jolloin ajattelen noin. Ensi jouluna meillä on vauva tai olen raskaana, tai sitten ei ole kumpaakaan. Niin tai näin, haikailut loppuvat tähän. Jos meille ei vauvaa tai raskautta ensi vuoden aikana suoda, ei sitä meille ikinä tule. Käänteentekevä vuosi 2015 siis edessä.

Tämä viikko on ollut aika raskas. Kun viime viikolla olin vielä intoa täynnä tästä uudesta nopeasta käänteestä, niin tällä viikolla on hyydyttänyt. Olo on ollut tosi raskas, hirveä väsymys on vaivannut ja olen nukkunut tosi huonosti. Pinna on kireällä ja turvottaa. Eli nämä olot ovat seurausta tuosta Progynovasta aika varmasti. Joka päivä myös jossain vaiheessa särkee päätä ja välillä on sellaisia lieviä pahoinvointikohtauksia. Ei kiva, mutta nämä on nyt vaan kestettävä. Ja mikä tärkeintä: täytyy muistaa nyt vaan ykkösenä ajatella oman mielen ja kropan jaksamista! Nyt on tärkeintä, että olisin kuitenkin mahdollisimman hyvässä kuosissa sitten kun se mahdollinen siirto tapahtuu. Hirveän huono omatunto on nimittäin ollut, kun en ole jaksanut tällä viikolla käydä salilla kuin kaksi kertaa. En ole jaksanut. Huomenna olisi tarkoitus mennä, mutta saa nähdä kuinka käy. Oma fyysinen olo ensin ja sali sitten. Näin olen päättänyt.

Tänään kävin siellä ultrassakin täällä kotikaupungissa. Lääkäri sanoi, että tilanne näyttää todella hyvältä, juuri sellaiselta kuin tässä vaiheessa minulla täytyykin ja Progynova on tehnyt tehtävänsä. Se siis tarkoittaa sitä, että kohdun limakalvo on paksuuntumassa (nyt oli 9,7 mm, tasainen triple) ja munasarja on levossa, eli ei ollut follikkeleita näkyvissä. Outoa, kun ei puhuta enää munasarjoista monikossa! Sain mukaani paperin, jossa nuo tulokset lukevat ja niistä pitää soittaa sitten Dextraan maanantaina. Sain myös kuvat ja lähetän ne sitten sinne. Eipä tässä nyt sitten taas muuta voi kun nappailla noita pillereitä ja odottaa seuraavia ohjeita! Ne verikokeet (hepatiitit ja HIV) käytiin muuten ottamassa yksityisellä ja kalliiksi tuli ilmiselvät vastaukset! Molemmilta 112,50 €... Tosin eihän tuo ole kuin pisara meressä sitten siinä loppusummassa.

Minä en vieläkään uskalla ajatella, että me päästäisiin edes yhteen siirtoon. Omat kokemukset ovat niin rankkoja, että on vaikea uskoa, että jo parin viikon päästä makaisin siellä lääkärin pöydällä ottamassa vastaan elävää alkiota. Meidän pientä, joka kasvaisi minun kohdussani. Vaikka kuinka yritän ajatella, että mahdollisuudet siirtoon ovat todellakin nyt ihan eri luokkaa kuin meillä koskaan ennen, niin en vaan pysty ajatella sitä ennen kuin se on todellisuutta. Enhän minä edes tiedä, kuinka luovuttaja tulee reagoimaan stimulaatioon ja tuleeko niitä munasoluja. Toisaalta on helpottavaa, ettei minun tarvitse sitä nyt tavallaan stressatakaan omalla kohdalla. Ei tarvitse pelätä folliultria peläten joka kerta pahinta, että eikö siellä kasva mitään. Eikä sitä kamalan vaikeaa punktiota, josta kaiken päätteeksi tulee nollatulos. Olen vähän kuin tämän tarinan sivuhenkilö siihen saakka kun/jos siirto on todellisuutta.

Tästä se lähtee...

Ensiksi kiitos teille kaikille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni! Mieletöntä, miten monta teitä on siellä, jotka elävät mukana tässä tärkeässä vaiheessa. Kiitos teille, kun olette osoittaneet välittämistänne olemalla niin vilpittömän iloisia meidän puolestamme! <3 Kiitos myös ystäville, jotka olette muuta kautta osoittaneet tukenne meille. Tällaisina hetkinä sitä tuntee olevansa etuoikeutettu kun huomaa, kuinka paljon elämässä on välittäviä ihmisiä. Tiedän, että on niin monta, joille tämä meidän lapsettomuustaipaleemme on ollut raskasta seurattavaa ja kuinka te toivotte kanssamme, että polkumme saisi vihdoinkin onnellisen päätöksen. <3

Kuvalähde

Huhhuh, onpa ollut melkoinen viikko. Tosiaan, vasta viime torstaina saatiin tietää luovuttajasta ja nyt jo ollaan siinä vaiheessa, että huomenna alkaa lääkitys! Tänään siis alkoi vuoto ja huomenna (kp2) aloitan Progynovan. Se on estradiolia (estrogeeni), jota yleensä määrätään hormonikorvaushoidoksi vaihdevuosioireisiin. Ilmeisesti tätä sitten käytetään näissä lahjamunasoluhoidoissa, olisikohan PASseissakin käytössä (?). Annostus vaan on kolminkertainen verrattuna alkuperäiseen tarkoitukseen. Minun pitää siis ottaa 2 mg tabletti kolmesti vuorokaudessa mieluiten 8 tunnin välein. Jännittää, miten tämä taas vaikuttaa. Koskaan aiemmin ei siis ole hoidoissa minulla tätä ollut, joten saa nähdä, olenko muutaman päivän päästä hormonihirviö! :D

Puhelin on laulanut päivittäin tällä viikolla klinikalle. Ensin maanantaina soitin että olemme valmiit aloittamaan. Eilen sitten saatiin ohjeet etenemisestä. Ja tänään alkoi vuoto, ja taas piti soittaa. Nyt se vuotokin siis ajoittui sopivasti. Jos se olisi alkanut jo viime viikon lopulla, ei oltaisi tähän junaan ehditty! Tänään myös soittelin kotikaupunkimme eräälle yksityiselle klinikalle, jonne sain onneksi sovittua ultrakäynnin ensi viikon lauantaiksi. Ultrassa minun pitää siis käydä kp 10-14 välisenä aikana ja ensi viikon lauantai on kp 11. Ihanaa kun tuolla klinikallakin ollaan ymmärtäväisiä ja sain lapsettomuuslääkärille siis ajan klinikan aukiolon ulkopuolelle. Vastaanoton ihana hoitaja sanoi, että "kyllä ne meidän lääkärit tulee vaikka joulupäivänä kun on tällaisista asioista kyse!". Kun olen ultrassa käynyt, täytyy tulokset ilmoittaa hoitavalle klinikalle ja sitten määrätään, milloin aloitan Dexametasonin (kortisoni). Tänään siis hain apteekista Progynovan ja Dexametasonin. Sitten kun luovuttajalla on punktio, aloitan minä Lugesteronit samana päivänä. Siinäpä tämänhetkinen tieto lääkityksistä.

Tänään tulikin klinikalta kirjekuori, jossa oli ohjeet lääkityksistä ja muista toimenpiteistä. Mukana oli myös lähetteet meille molemmille infektiotesteihin. Nehän siis täytyy myös taas ottaa, kun edellisistä on aikaa niin kauan. Myös hoitosuostumuslomakkeet tulivat ja ne täytyy lähettää klinikalle sitten yhdessä labravastausten kanssa. En vielä tiedä, onnistuuko labrojen ottaminen julkisen kautta vai pitääkö nekin ottaa yksityisellä.

Tästä se lähtee! Nyt kun vaan pysyy pää menossa mukana, toiveet korkealla, mutta kuitenkin jalat maassa. Jännittää vimmatusti!

The Puhelu

En olisi ikipäivänä uskonut, että pääsen kertomaan näistä mahtavista uutisista jo tämän vuoden puolella! Kyllä. Meillä alkaa lahjamunasoluhoito!

Olen vielä itse ihan ymmälläni tästä enkä ihan täysin tajua koko tilannetta. Me saimme tällä viikolla tietää, että meille on luovuttaja! Klinikalta siis soiteltiin ja kun omahoitajamme ensin kyseli laparoskopiasta toipumisesta, niin luulin että puhelu koski vain sitä. Mutta sitten se tuli: "Miltäs kuulostaisi ajatus lahjamunasoluhoidosta?". Haukoin vaan henkeäni enkä ensin meinannut saada sanaa suustani. Sitten tajusin kysyä "siis onko meille löytynyt luovuttaja?". Kyllä vain. Tosin luovuttaja on 10 cm pidempi kuin minä ja hänellä on eriväriset silmät. Mutta mitä väliä? Ei mitään. Sitten tuli toinen pommi: hoito alkaisi jo seuraavasta kierrosta. Tässä vaiheessa oli pakko vähän ottaa aikalisä. Hoito siis tullaan tekemään monen sadan kilometrin päässä kotikaupungistamme. Lisäksi mieheni oli juuri puhelun aikaan työmatkalla ja pääsimme kunnolla keskustelemaan asiasta vasta viikonloppuna. Sovimme siis, että maanantaina ilmoitamme päätöksestämme. Nyt tuskin maltan odottaa huomista, jolloin pääsen vahvistamaan, että me todellakin haluamme aloittaa nyt.

Päätöstä ei tarvinnut kauheasti sitten edes miettiä. Vähän on vaan nyt viikonloppuna jännätty, että alkaako minun menkat nyt jo viikonloppuna. Nimittäin oma osuuteni lääkityksestä pitää aloittaa sitten seuraavan vuodon alkaessa, kun minun kiertoni täytyy sovittaa luovuttajan kiertoon. Mitähän lääkitystä siinä käytetään..? Minulta nimittäin löytyy vielä kotoakin Primolutia jostain edellisistä hoidoista eikä se ole mennyt vanhaksi. Pitää kysyä huomenna. Vuoto ei siis ole onneksi alkanut ainakaan vielä, vaikka perjantaista asti on tuntunut, että se alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Meillä on tosin sekin vaihtoehto, että jos jostain syystä aikatauluja ei saataisi natsaamaan, niin kaikki mahdolliset alkiot pakastettaisiin ja siirto tehtäisiin sopivana ajankohtana PASsina. Mutta me molemmat olemme miehen kanssa ehdottomasti sitä mieltä, että haluamme tuoresiirtoon. Kun meillä on niin kurjat kokemukset alkioiden saamisesta, niin emme halua riskeerata sitä, että jos tulisikin vain yksi tai kaksi alkiota, jotka eivät selviäkään pakastuksesta ja sulatuksesta, niin siinä jäisi ihan hirveä jossittelu sitten, että entä jos olisi siirretty tuoreeltaan. Hoitaja sanoi, että blastokystit kyllä yleensä selviävät hyvin pakastuksesta ja sulatuksesta, mutta me tosiaan haluamme sen yhden tuoresiirron. Pyritään siis järjestämään työasiat niin, että päästään tammikuussa siirtoon. Jos kaikki siis menee hyvin ja saadaan alkio(ita).

Huhhuh. Viikonloppu on siis mennyt enemmän ja vähemmän sekavissa tunnelmissa. Vielä alkusyksystä klinikalta kerrottiin, että kyllä se hoito varmaan menee tuonne loppukevääseen. Nyt kuulemma syksyn aikana luovuttajia onkin saatu useampia ja jonoa liikkumaan. Aika tarkalleen siis meillä meni 8 kk tuon puhelun saamiseen siitä kun liityimme jonoon. Mies on vähän huolissaan siitä, että kestääkö minun henkinen tilani nyt varmasti tämän läpikäymisen. En minä sitä voi etukäteen tietää, mutta minusta tämä "puun takaa" tullut tieto oli kyllä ihan hyvä juttu. Nyt tästä jää pois kokonaan se etukäteen stressaaminen, kun ei olla vielä edes osattu odottaa koko puhelua. Ja nyt on menossa kaikki jouluhulinat, niin on paljon muutakin ajateltavaa. Ajoitus meni siis kuitenkin loppujen lopuksi aika nappiin, vaikka aluksi sitä hieman epäilinkin.

Paljon on mielessä nyt. Päällimmäisenä ilo, onni ja toivo. Sekä kiitollisuus. Kuinka joku siellä on antamassa meille tänä vuonna parhaimman joululahjan mitä saada voi. Se joululahja on mahdollisuus. Toivon palaaminen. Meillä on nyt toivoa saada vihdoinkin oma lapsi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta taas, jos kaikesta huolimatta jäämme ilman lasta, niin tämä on nyt se viimeinen etappi tällä pitkällä taipaleella. Elämämme muuttuu ensi vuonna joka tapauksessa. Lapsen kanssa tai ilman. Oli miten oli, loppuu tämä löysässä hirressä roikkuminen ja elämässä mennään sitten eteenpäin tavalla tai toisella. Luulen, että blogini aktivoituu melkoisesti tulevina aikoina. Tänne on niin hyvä kirjoittaa. Mutta kun nyt ensin soitan huomenna sen puhelun ja varmistan hoidon aloittamisen. Kun nyt ei vaan tulisi enää mitään mutkia matkaan!

Kiitoksia ja endopohdintaa

Pitää marraskuullekin saada vielä yksi postaus aikaiseksi kun nyt vielä ehtii! Eipä ole taas itsellä niin ajankohtaisia olleet nämä jutut, niin blogikin on heti hiljaisempi.

Mutta mikä on mahtavaa edelleenkin, että yhä useampi lahjasoluhoidoissa käynyt / käyvä / menevä tuntuu "löytäneen" blogini. Ihanaa kun olette kommentoineet ja jakaneet tänne omat tarinanne. Kun näitä tämän aiheen blogeja ei juurikaan tunnu olevan, niin kaikki vertaistuki on tervetullutta <3 Ja jos tiedätte jonkun lahjamunasoluaiheisen blogin, tai olet itse kirjoittamassa sellaista, niin vinkatkaa ihmeessä!

Laparoskopiasta on nyt toivuttu ja muistona on vielä punoittavat arvet. Mutta kyllä ne siitä vaalenevat ajan kanssa. Yhdet menkat minulla on ollut sen jälkeen enkä voi valitettavasti sanoa, että ne olisivat olleet paljonkaan helpommat kuin edelliset. Tai ehkä hieman, nyt jouduin vain yhtenä iltana turvautumaan Panacodiin, kun ei enää grammaiset Panadolit ja kuussataset Buranat auttaneet. En tiedä, oliko se vielä leikkauksen jälkitiloja sitten, vai jatkuvatko nämä kivut tällaisena. No, nyt yritän ajatella niin, että jos ne pahat kivut rajoittuvat vain menkka-aikaan, niin onhan sekin jo voitto. Kun se kipu ei ole enää jokapäiväistä. Välillä tuntuu pieniä tuikkailuja todella alhaalla ja niistä sitten tietysti mietin, että onko ne sitä virtsarakossa olevien pesäkkeiden aiheuttamia. Minullehan siis leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi, ettei endoa muualla ollut, mutta leikkauskertomuksesta luin, että kaksi pientä pesäkettä on virtsarakon tienoilla. Mutta voihan se olla ihan jotain muutakin. Inhottavaa tämä, kun joka pistoksesta ja tuikkauksesta aina miettii, että onko tää nyt sitä vai jotain muuta.

Alkuviikosta minulla oli selkeä ovulaatio. En edes muista, milloin oviksesta olisi aiheutunut sellainen kipu kuin minulla oli maanantai-iltana. Tai milloin ylipäänsä viimeksi olisin tuntenut ovulaatiota. Se oli tietysti hyvä juttu, vaikka enhän minä mistään voi tietää, että onko siellä munarakkulassa edes mitään sisällä. Silti tuntuu hyvältä, että edes jollain tasolla vielä kroppa toimii niin kuin naisella pitääkin. Mutta sitten kahtena seuraavana päivänä alkoi taas se ruskea tuhru. Ja taas mietin, että onko tämä vain normaalia ovulaatioon liittyvää vuotelua vai endo-oiretta vai jotain muuta. Eihän se voi olla mitenkään hirveän hyvä asia tulevan hoidon kannalta, jos kohtu vuotaa (vaikkakin vanhaa verta) siinä vaiheessa, kun sinne pitäisi siirtää alkio. Tulevina kuukausina varmaan näkee ja kokee sitten, että mihin tämä tästä kehittyy. Ihan hyvä, ettei se hoito vielä ihan heti ole tulossa, jotta tässä nyt voi vähän seurata missä mennään.

Minun on vieläkin hirveän vaikea sopeutua asiaan, että minulla on sairaus, jota ei pystytä parantamaan. Ja että paras hoitokeino on raskaus. Ja kun tämä sairaus on vielä sellainen, että kun tästä jollekin kertoo, niin harva oikeasti tietää mistä puhun eikä sitä oikein ymmärretä. Toivon vaan, että säästyn mahdollisimman vähillä oireilla tulevaisuudessa nyt kun vihdoinkin elämänlaatuni on kuitenkin ollut parempaa ilman jokapäiväisiä kipuja.

Keltainen on endometrioositietoisuuden väri. Tämä ruusukimppu
on kaikille endosiskoille <3

Joko saa odottaa?

Tämä ajatus on pyörinyt nyt pari päivää päässä. Kun nyt olen selvinnyt tuosta toisesta laparoskopiasta ja tilanteen sisuksissa nyt vihdoin pitäisi olla optimaalinen (tosin vähän häiritsee ne leikkauskertomuksessa mainitut pienet endopesäkkeet virtsarakon tienoilla), niin joko uskallan alkaa odottaa ensi kevättä?

Luulisi, että olen jo saanut odottamisesta tarpeekseni. No joo, myönnetään. Yli VIISI vuotta olemme odottaneet raskauden alkamista. Tänä aikana meille on tehty vain kaksi alkionsiirtoa, vaikka hoitoja on ollut kolmen inseminaation lisäksi viisi aloittettua ICSIä, joista yksi keskeytetty. Yhtään positiivista raskaustestiä en ole koskaan tehnyt. Piinapäivistäkin (aika alkionsiirrosta raskaustestipäivään, jos joku tietämätön tätä sattuu lukemaan) olen siis päässyt "nauttimaan" vain kahdesti. Kateellisena olen näinä vuosina lukenut muiden piinapäivistä. Vaikka ne ovatkin juuri nimensämukaista piinaa, niin silti silloin on aina se mahdollisuus onnistua. Kun ei päästä edes siirtoon, ei anneta edes mahdollisuutta. Vain äärimmäinen pettymys ja suru siitä, että kaikki henkinen ja fyysinen tuska on ollut jälleen kerran turhaa. Mutta nyt tuo kaikki on takana ja alkaa uudenlainen odotus.

Nyt olemme noin puolessa välissä odotusta siitä, kun huhtikuussa pääsimme lahjamunasolujonoon. Kun on odotettu jo yli viisi vuotta, puoli vuotta ei tunnu enää missään. Tällä kertaa tuntuu aivan erilaiselta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että nyt meillä on mahdollisuus onnistua, siis ihan oikeasti onnistua! Koko kesän ja syksyn olen oikeastaan odottanut vain tätä laparoskopiaa. Olen odottanut sitä, että pääsisin sen jälkeen eroon näistä vaivoista, joita minulle puhjennut endometrioosi on aiheuttanut. En vielä tiedä viikko leikkauksen jälkeen, miten on käynyt. Oletus tietysti on, että vaivat helpottavat, kun sairas munasarja on leikattu endometrioomineen pois. Tulevat kuukaudet sen näyttävät. Nyt siis voin alkaa odottaa kevättä ja lahjamunasoluhoitoa.

Kyllä minua silti pelottaakin. Voi kuinka pelottaakaan! Luulen, että siinä hoitovaiheessa tulen käymään ihan samoja tunteita läpi kuin omilla soluillakin tehdyissä hoidoissa: tuleeko niitä soluja, hedelmöittyykö ne, saadaanko mitään pakkaseen ja mikä tärkeintä: päästäänkö siirtoon? Alkaako raskaus? Nyt erona on se, että todennäköisesti pelissä olevat munasolut ovat elinvoimaisempia ja terveempiä kuin omani. Todennäköisyys raskauden alkamisesta on varmasti suurempi kuin mitä omilla olisi. Eikä minun tarvitse itse kestää munasolujenkasvatusvaiheen kipuja, puhumattakaan punktiosta. Toisaalta tässä on myös se puoli, että kun tämä vaihe ei enää tapahdu minun sisälläni, en voi tietää yhtään, mitä tapahtuu. Kun en tunne sitä omassa kropassani. Voin vaan toivoa, että lahjoittaja voi itse mahdollisimman hyvin eikä joudu kärsimään liikaa. Sillä tiedän, että hän tekee sen kaiken vain hyvää hyvyyttään meidän vuoksemme. Että me saisimme kauan kaivatun oman lapsen, vaikka ei ole koskaan edes nähnyt meitä, ei tunne meitä. Samalla tietysti toivon, että tuloksena olisi hyviä munasoluja, joista hedelmöittymisen jälkeen kehittyisi hyviä alkioita. Meille riittäisi edes se yksi, jos se vaan sitten jatkaisi kasvua kohdussani vauvaksi asti. Omaksi lapseksemme. Nyt kun laskeskelen, niin hei, minähän saatan olla äiti n. 1,5 vuoden päästä! Jännittävää!

Toipuminen laparoskopiasta etenee päivä päivältä. Tänään ajattelin kokeilla pientä kävelylenkkiä, kun on niin aurinkoinen päivä. Vaikka tuuleekin. Haravoida pitäisi, mutta sitä en vielä uskalla tehdä. Kipulääkkeitä menee vielä. Mieluummin silti syön niitä, että pystyn tekemään jotain. Pelkkä oleminen ei ainakaan edistä toipumista. Mahassa on taas hirmuinen mustelma ja on se vielä arka. Mutta joka päivä on edellistä parempi! Toivottavasti näin menee jatkossakin!

N80.1 Endometriosis ovarii l. sin

Noin siinä leikkauskertomuksessa lukee päädiagnoosin kohdalla. Eli suomeksi vasemman munasarjan endometrioosi. Piti jo eilen tulla kirjoittamaan, mutta en sitten jaksanutkaan. Jospa nyt sitten.

Mies vei minut sairaalaan tiistaiaamuna klo 7.30. Kävin vaihtamassa heti ylleni sairaalan vaatteet, eli ne viime kerrallakin tutuiksi tulleet verkkohousut, pitkät housut, leikkaussalipaidan, pitkät sukat ja aamutakin. Edelleen mietin, miksi niiden kuosien pitää olla niin rumia? Sairaalassa oli aamulla sähkökatkoharjoitus, jonka vuoksi leikkaustoiminta aloitettiin vähän myöhemmin. Minä olin ensimmäisenä vuorossa ja pääsin saliin jo kuitenkin klo 9. Jälleen ihmettelin, että miten paljon ihmisiä tarvitaankaan yhden ihmisen leikkaamista varten! Siinä niitä taas pyöri ympärillä ja lätkiä laitettiin päähän, rintaan ja kylkeen. Verenpainemittari käsivarteen, käteen happisaturaation mittauslaite. Ja sitten se tippa kämmenselkään. Kyseltiin mitä minulle ollaan tekemässä ja jännittääkö. Jännitti. Anestesialääkäri saapui paikalle ja pian jo tunsin kuinka se inhottava kirvelevä lääke alkoi mennä tippakanyylin kautta käsisuoneen. Happinaamari kasvojen ylle. Ajattelin, että en nukahda, en varmasti! Ja sitten pimeys. Viimeksi minun jalkani aseteltiin jalkatukiin ja housut riisuttiin vielä hereilläollessani, mutta nyt se oli tehty vasta nukuttamisen jälkeen. En nähnyt myöskään leikkaavaa ja avustavaa gynekologia ollenkaan ennen toimenpidettä.

Heräsin taas kamalaan kipuun niin kuin viimeksikin. Vedet vaan alkoivat virrata silmistä. Heti ne olivat laittamassa kipulääkettä kanyylin kautta. Aloin taas täristä ja minulle tuotiin lämpöpeitto. Pää oli niin sekaisin, ettei ollut yhtään selvää ajatusta. Vain kipu ja pelko siitä, että mitä minulle on tehty. Ja että niiden heräämön valojen pitääkin olla niin kirkkaat! Sairaalan tietojärjestelmä Mediatri oli kaatunut ja ne joutuivat tekemään käsin kaikki muistiinpanot ja merkinnät. Tosi kivaa varmaan... Nyt ei onneksi tullut sitä vuotoa niin kuin viimeksi. Verenpaineet minulla romahtivat alas ja niitä seurattiin. Jossain vaiheessa pyysin hoitajaa kertomaan, mitä minulle nyt loppujen lopuksi tehtiin. Huokaisin helpotuksesta kun hän luki koneelta, että vain vasen munasarja oli poistettu ja muuten pitäisi olla kaiken kunnossa. Leikkaus oli kestänyt noin kaksi tuntia. Heräämöstä minut kärrättiin osastolle noin klo 13.

Kivut saatiin tällä kertaa aisoihin tehokkaammin kuin viimeksi. Olisikohan syynä se, kun silloin oli se iso vuoto? Nyt vaan tuntui, että pahoinvointi oli paljon voimakkaampaa. Se paha olo oli jotain järkyttävää. Missään asennossa ei ollut hyvä olla. Verenpaineet olivat edelleenkin tosi matalat, pahimmillaan kävivät kuulemma 80/50 -lukemissa ja niitä seurattiin sitten vielä osastollakin. Hoitaja kysyikin, että onko minulla luonnostaan alhainen verenpaine? Ei. Päinvastoin, sehän aina pomppii taivaissa varsinkin kun joku valkotakkinen on mittaamassa. Mies tuli töiden jälkeen katsomaan, mutta taisin nukkua suurimman osan siitä parista tunnista kun hän siellä istui. Myös vanhemmat kävivät katsomassa. Kaikki he sanoivat etten näytä niin kipeältä kuin viimeksi. En ollutkaan, vain se pahoinvointi oli pahempaa. Iltapäivällä jo klo 16 aikoihin pystyin pissaamaan hoitajan avustuksella sängynviereen tuotuun "pönttöön". Illalla söin jo sämpylän ja jogurtin hyvällä ruokahalulla. Yöllä se paha olo tuli takaisin ja kipulääkettäkin jouduin pyytämään.

Keskiviikkoaamuna oli jäätävä päänsärky ja paha olo. Pelkäsin jo, että se lauantainen migreeni tulee takaisin. Köpöttelin itse huoneen vessaan. Kohta jouduinkin huutamaan, että tuokaa oksennuspussi! Iltapala lensi kaaressa pussiin. Hyi että oli niin huono olla! Aamulääkkeet meni siinä samalla... Aamupalaa en voinut juuri syödäkään sitten. Leikkaava lääkäri tuli käymään aamulla ja kertoi leikkauksen kulusta. Vasen munasarja oli ollut reilun pingispallon kokoinen ja hyvin sairaan näköinen. Siinä oli ollut kiinni yksi iso ja toinen pienempi endometriooma. Munasarjassa oli ollut kiinnikkeitä ja se oli liimaantuneena kiinni lantioon. Siinä oli mennyt sitten jonkin verran aikaa, että he olivat saaneet siististi irroteltua sen. Iso endometriooma oli puhjennut toimenpiteen aikana. En muistaisi tätä kaikkea näin tarkkaan, mutta tässä lunttaan samalla leikkauskertomuksesta, jonka sain mukaani kotiinlähtiessä. Kun kysyin lääkäriltä, että eikö sitä endoa sitten muualla ollut, niin hän vastasi että ei. Siksi minua ihmetyttääkin, kun leikkauskertomuksessa lukee seuraavasti:

"...rakon tyvessä vasemmalla on pieni endometrioosipesäke ja samoin rakkoperitoneumilla on pieni proliferatiivinen punakka pesäke..."

Eli tuon mukaan sitä endoa siis on jossain rakon tietämillä kuitenkin..? Ja kertomuksesta ei ainakaan käy ilmi, että sitä olisi poltettu pois. Onko se sitten niin pientä, että ei ole mainitsemisen arvoista? Googletin tuon "proliferatiivinen" ja se ilmeisesti tarkoittaa kasvavaa. Lääkärin mukaan tilanne nyt kuitenkin näytti oikein hyvältä tulevaa lahjamunasoluhoitoa ajatellen, joten näillä mennään. Tuo leikkauskertomus pitää lähettää Dextraan. Samoin patologin lausunto siitä munasarjasta, kunhan se ensin minulle postitse lähetetään.

Keskiviikkona siis pääsin iltapäivällä kotiin. Lounaan olin saanut syötyä jo hyvin ja söinkin viimeiseen muruun asti. Oli niin nälkä! Pahoinvointi oli poissa ja halusin vaan kotiin. Mies tuli hakemaan, hän teki sen päivän töitä kotoa käsin, ettei minun tarvinnut olla yksin. Matkalla hän haki vielä minulle määrätyt kipulääkkeet apteekista. Näitä nyt pitää syödä kuuriluintoisesti kolmesti päivässä tämän viikon loppuun ja sitten tarvittaessa. Eli Panadol 1g + Burana 600 mg. Viimeksi en saanut mitään lääkereseptiä lähtiessäni! Sairausloma on kuun loppuun, eli töihin menen reilun viikon päästä maanantaina. Eilen oli aika kipeä päivä, ja se meni melkeinpä vaan makoillen ja DVD:tä katsellen. Suklaata on. Pyrin kuitenki vähän jaloittelemaan. Eilen kävin postilaatikolla, mutta sieltä tulin takaisin naama valkoisena ja piti mennä suoraan sänkyyn vähäksi aikaa. Tänä aamuna olen vähän puuhaillut, mutta jaksaminen on vielä rajallista. Maljakkoa en saanut nostettua ylähyllylle, kurottelu sattuu. Samoin yskiminen. Otin suihkun jälkeen haavateipit pois ja ihan siisteiltä ne haavat näyttävät.

Kyllä minä toivon, että tämä olisi viimeinen laparoskopiani. Oli se taas sen verran inhottava kokemus. Tiedän kuitenkin, että endometrioosi on sairaus, jolla on tapana uusiutua eikä voi etukäteen tietää, vieläkö leikkauspöydälle joudun. Huonekaverinani minulla oli nainen, joka myös sairastaa endoa ja hänellä oli jo kolmas laparoskopia. Häneltä poistettiin toinen munasarja ja kohtu tämän taudin takia :(. Tosin kohdunpoisto oli senkin takia, kun hänellä on jo kolme lasta eikä enempää halunnutkaan. Mutta ei se silti mikään helppo juttu ole. Tämä on inhottava, inhottava tauti! Mutta minä selviän tästä ihan niin kuin olen selvinnyt kaikesta tähänkin asti.