Katkeran akan vuodatus

Tänään on ollut paha päivä. Olen taas hirveän väsynyt ja stressaantunut kaikesta, ja se taisi töissäkin näkyä. Sitten eräs työkaveri hehkutti niin, että kuinka hänestä tuli mummo itsenäisyyspäivänä. Tottakai saa iloita asiasta, mutta minulla alkoi otsasuoni tykyttää sitten heti aamusta, kun oli huonosti nukuttu yö taas takana. Tuo työkaveri tietää tilanteeni ja olen varma, että hän yritti seurassani vähentää sitä hehkutusta. Mutta silti olisi voinut jättää sanomatta minulle, että "kun ne (tuoreet vanhemmat) ovat niin onnellisia, ei ole suurempaa lahjaa elämässä kuin oma vauva". Ja sain kuulla synnytyksen keston, imukupin käytöt sun muuta ja kuinka se uusi vauva on niiiiin kovaääninen! Ja hän kuulemma toivoo, että minua vielä kohtaa sama onni. Kiitos vaan, mutta voisimmeko vaihtaa puheenaihetta? Tänään on fiilis ollut taas sellainen pitäkää ne pallomahanne ja vauvanne ja taaperonne kaukana minusta. Ei mitenkään paras päivä keskittyä illaksi opiskeluun, mutta toisaalta jospa taas saisin ajatukset muualle. Katkeruus on taas huipussaan.

Ai miksi, kun minullahan on mennyt viime viikkoina paremmin? Luulen, että suunnittelukäynnin lähestyminen vaikuttaa asiaan. Se on siis ensi keskiviikkona. Tottakai odotan sitä  kovasti, mutta kun meillä meni se ensimmäinen ICSI niin heikosti, että odotukseen liittyy myös ahdistusta, pelkoa ja suoranaista kauhua. En liioittele sanoissani, sillä viime yönä heräsin siihen, kun sydän hakkasi hullunlailla. En muista (onneksi?) mitä unta näin, mutta se liittyi jotenkin hedelmöityshoitoon ja siihen, että meille ei ikinä tule vauvaa. Herätessä minulla oli niin ahdistava olo, että itku pääsi. Ja arvata saattaa, miten loppuyö meni. Tämänhetkiseen vauvakaipuuseen vaikuttaa varmasti myös ystävien muutaman päivän vierailu meillä. Heillä on aivan ihana pikkutyttö, joka on minulle hirmuisen tärkeä. Nautin tosi paljon hänen kanssaan touhuamisesta ja hän oli todellinen piristysruiske meidän harmaaseen syksyymme. Nyt jäi kuitenkin tyhjä olo, kun ei meillä voi olla sellaista. Onko meillä koskaan? Myönnän olevani kateellinen myös kaikille ystävilleni, jotka saavat kokea vanhemmuuden onnen, ei siitä vaan pääse mihinkään. Pelkään niin, että minusta ei ikinä tule äitiä. Ja ympärillä ihmiset eittämättä lisääntyvät vuosi vuodelta vaan. Miten siinä sitten pystyy elämään ja olemaan normaalisti? Tuntematta kateutta ja kipua omasta lapsettomuudesta? En todellakaan tiedä.

Mieleni heittää siis tällä hetkellä melkoista kuperkeikkaa, ja eihän tässä voi muuta kuin odotella. Onneksi on niin paljon muutakin puuhaa nyt, että ei ehdi yksin liikaa synkistellä. Ja onneksi minä voin aina soittaa polin terapeutille, jos tilanne menee niin syvälle, että on pakko purkaa ajatuksia hänen kanssaan. Ja onneksi on tämä blogi, jonne voin taas kaataa kaikki nämä inhottavuudet.

Kohti tulevaa

Heippati taas pitkästä aikaa! Ihan älytön viikko taas ollut, enpä ole juuri ehtinyt netissäkään pyöriä. Toisaalta hirmu hyvä, kun on niin paljon muuta ajateltavaa ja tekemistä, että ei ole vauva-asioita paljon tullut märehdittyä. Kyllä se silti joka päivä jaksaa jossain vaiheessa muistuttaa itseään, ei sitä pääse mihinkään täysin karkuun. Stressi on ihan selkeästi päällä, kun yöunet ovat olleet niin huonoja.

Kävin tällä viikolla polin terapeutti-IVF-hoitajan luona, ja se oli taas erittäin kannattava veto. Sain luvan ja ajan kanssa purkaa sisäisiä solmuja, ja pikkuisen jo mietittiin seuraavaa hoitoa. Tulimme siihen tulokseen, että käyn jatkossakin juttelemassa hoitajan luona, sillä tarvetta henkiselle tuelle tuntuu olevan. Mielialani on vaihdellut nyt niin rajusti suunnasta toiseen, että on parempi seurata sitä tiiviimmin varsinkin, kun taas sotketaan hormonit soppaan mukaan.

Meidän poli on kiinni joulun aikaan kolme viikkoa. Ennen sitä menen suunnittelukäynnille (14.12.), jossa siis suunnitellaan lääkärin kanssa seuraava hoito. Tarkoituksena olisi aloittaa lamautus ensi kierrossa, eli pistäisin Procrenin tai aloittaisin sumut tammikuun alkupuolella. Viime kierto oli minulle normaali 26 päivää, ja olen sillä sitten laskenut tuon hoidon aloitusajankohdan. Toki kierto voi heittääkin jonkin verran tuosta. Huoh, viime kierrossa kroppani toimi ainakin täsmällisesti niinkuin pitääkin. Huoh siksi, että eihän siitä ole meille mitään hyötyä. Tasan kaksi viikkoa ennen vuodon alkamista tunsin follikkelin puhkeamisen, eli täsmällisyyttä löytyy. Ja se oli muuten ensimmäinen kierto ilman minkäänlaista ulkopuolista hormonihoitoa sitten viime huhtikuun... Mutta takaisin siihen seuraavaan hoitoon. Eli kun poli on joulutauolla, joudun ilmeisesti aloittamaan sitten sen lamautuksen "itsenäisesti", eli ensi kierrossa ei ole tsekkauskäyntiä ennen sitä. Tätä hermoilin, että suostuvatko polilla moiseen, mutta hoitaja sanoi, ettei sille pitäisi olla mitään estettä. Kun nyt kuitenkin olen tässä kierrossa menossa tarkastettavaksi, ja jos kaikki näyttää olevan kunnossa, voin aloittaa hoidon itse sitten ensi kierrossa, kun lääkärin kanssa sovitaan vaan aloitus-kp. Toivottavasti lääkäri on sitten samaa mieltä! Täytyykin tarkkaan laskea hoidon aloitus, kun miehellä on työmatka helmikuun alussa, ettei ICSI sitten juuri sille viikolle vaan satu. Omien laskelmieni mukaan, jos lamautusvaihe on viimekertaisen tapaan 3 viikkoa, ICSI sattuisi viikolle 7 ja miehen reissu on sitä edeltävällä viikolla. Kyllä tämä taas alkaa olla yhtä laskemista ja kalenterin kanssa elämistä.

Joulua odotellaan, saisi vaan tulla lunta! En ole ehtinyt paljon vielä joulua laittaa, vaikka sormet siihen suuntaan syyhyäisi! Tänään pitää vielä opiskella aamupäivä ja iltavuoroon menen töihin. Huomenna vielä opiskelua ja sitten aion huilata pari päivää. Meille onkin tulossa vieraita pitkäksi viikonlopuksi, ystäväpariskunta pienen tyttärensä kanssa. Ihanaa viettää aikaa kunnolla heidän kanssaan pitkästä aikaa. Vaikka saattaa koti ja varsinkin syli tuntua supertyhjältä vierailun jälkeen. Mutta eipä murehdita sitä etukäteen. Vinkkinä kaikille jouluihmisille: Vilkas on aloittanut meidän lukijoidensa iloksi joulukalenterin. Käykääs kurkkaamassa! :)

Suunnitelmia ja pähkäilyjä

Tänään minulla on vapaapäivä töistä ja luentopäiväkirjan kirjoittamisen lomassa ajattelin päivittää taas vähän blogiakin. Tehokasta opiskelua :D! Kun nyt siitä mönkään menneestä ICSI:stä on kulunut muutama viikko aikaa, on olokin jo hieman helpottanut. Suru lapsettomuudesta on silti ihan joka päivä läsnä, ei se mihinkään katoa, vaikka kuinka hoitotauko olisikin. Ehkä se ei kuitenkaan ole niin kokonaisvaltaisesti ja joka minuutti niinkuin vielä pari viikkoa sitten. Tietysti hormonitkaan (paitsi omat) eivät ole nyt sotkemassa päätä. Tätä on ehkä muiden vaikea käsittää, mutta joka päivä jokin tilanne, lausuttu sana tai ohimenevä ajatus tuo kipeänä mieleen oman lapsettomuuden tai "raskauttomuuden". Vaikka kuinka yrittäisi suhtautua neutraalisti. En minä sille mitään voi. Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että en jaksa vielä ensi kierrosta seuraavaa rumbaa aloittaa. Ja voihan se olla, ettei lääkäri suostuisikaan aloittamaan uutta hoitoa heti vain yhden välikierron jälkeen. Olen nyt siihen aivan liian väsynyt kun on muutakin stressiä nyt loppuvuodeksi ihan riittämiin. Oireilen jälleen aamuyöheräämisten ja väsymyksen muodossa, myös ahdistava olo vaivaa välillä.

Ensi tiistaina menen taas juttelemaan polin terapeutti/IVF-hoitajalle. Olemme nyt luultavasti tulleet sellaiseen ratkaisuun mieheni kanssa, että siis toinenkin välikierto pidetään. Toivoisin silti, että saisin seuraavan hoidon suunnitteluajan polille jo ennen joulua, koska sitten voisin olla rauhallisemmin mielin joulunajan kun tietäisin, mitä tuleman pitää. Ja jos vielä saisin reseptitkin ja osan lääkkeistä ostettua jo tämän vuoden puolella, säästäisimme rahaa. Alkuvuodesta on muutenkin tulossa tiukka, kun minulla loppuu työt vuodenvaihteessa. Tätä pohdinkin, että suostuvatko ne polilla suunnitteluaikaan ja reseptien antamiseen, vaikka aloittaisin sumuttelut tai pistäisin Procrenin vasta tammikuussa? Ja onko siis luvallista ostaa KELA:n piikkiin noita sitten jo tämän vuoden puolella? Mietin sitäkin, että täytyykö aina lääkärin tsekata tilanne ennen sitä kp 21 (siis juuri siinä kierrossa), jolloin lamautus alkaa vai riittääkö, että käyn nyt tulevassa kierrossa näytillä? Kun poli on sitten tammikuun alussa vielä kiinni. Minulla on nyt siis edelleen menossa se ensimmäinen kierto negan jälkeen, nyt on kp 26. Toivon menkkojen alkavan huomenna tai viimeistään perjantaina, sen suuntaisia tuntemuksia on kyllä ollut. Pähkäilyä siis on ihan riittämiin.

Kiireistä elämää ja hiljaa toivottuja

Tällä viikolla on pitänyt jatkaa taas opintoja ihan toden teolla. Loppuvuodesta tuleekin todella kiireinen niiden takia, kun töissäkin pitää käydä. Tämänhetkinen työsopimukseni kuitenkin päättyy vuoden loppuun eikä jatkosta ole tietoa, joten ehkäpä jaksan puristaa. Ja meneepähän aikakin nopeammin. Nyt toisaalta olisi kiva kun olisi enemmän vapaa-aikaa, kun haluaisin alkaa tehdä joulujuttuja. Ei niitä varmaan kovin paljon tule tehtyä tänä vuonna, kun on aikapula. Mutta jos jotain pientä.

Eilen kävin katsomassa dokumentin Hiljaa toivotut. Etukäteen ajattelin, että vollotan täysillä alusta loppuun, mutta eipäs niin käynytkään. Toki itketti muutamassa herkimmässä kohdassa, mutta ei se mitään täysvollotusta ollut. Seurana minulla oli pari kohtalotoveria, joten ainakin oli vertaistukea saatavilla. Elokuvan jälkeen tilanteidemme puiminen glögin ja kakkupalan ääressä teki oikein hyvää. Minulle jäi mieleen erään dokumentin päähenkilön itkuinen, epätoivoisella äänellä sanottu "Miksi pitää olla viallinen? Toiset tekee monta aborttia ja toiset ei saa edes alulle sitä yhtäkään". Kyllä tuntui mahanpohjalla (tyhjässä kohdussa?) asti, miten samaistuin noihin sanoihin. Suosittelen kyllä dokumenttia, se olisi aika hyvää katsottavaa myös lapsettomuuden kanssa kamppailevien ja hedelmöityshoidoissa käyvien läheisille. Pääsee oikeasti näkemään, mitä se todellisuus on, ja ehkä sitä kautta ymmärtää hieman paremmin. Minua vähän häiritsi kuitenkin julkisen puolen aika suora mollaaminen. Väestöliittohan on ollut tukemassa dokumentin tekoa, ja se kyllä kuului. Sitä kyllä kehuttiin, mutta julkinen puoli tuli haukutuksi, ainakin minusta... Ymmärrän toki, että isoissa kaupungeissa ne jonot julkiselle ovat pitkiä eikä hoito ehkä niin yksilöllistä kuin pienemmällä paikkakunnalla. Olenkin tosi tyytyväinen, että asun paikkakunnalla, jossa julkiselle ei jonoja IVF-hoitoon ole eikä ole myöskään mitään tarkkaa rajaa (ainakaan tällä hetkellä) siinä, kuinka monta hoitoa tehdään. Jokaisen parin kohdalla tilanne katsotaan yksilöllisesti. Mutta siis, suosittelen kyllä dokumenttia, jos aihe kiinnostaa. En sen tarkemmin dokumentissa mukana olleiden lopputuloksia tässä paljasta, jos joku haluaa pitää sen salaisuutena ja nähdä itse.

Huomenna lähdemmekin viikonlopuksi muutaman sadan kilometrin päähän pikku reissulle. Luvassa on lauantaina häähumua, pitkästä aikaa saa vuodattaa kyyneliä onnesta. Vaikkakin toisten, niin silti. :)

Älä avaa Facebookia -päivä

Jepujee, tämä on taas niitä päiviä, kun kannattaa pysyä poissa Facebookista. Isille sitä ja isille tätä ja juu. Toki minä ymmärrän, että isänpäivän riemut halutaan jakaa, hehkuttaisin varmasti itsekin, jos saisin rakkaalleni tehdä isänpäiväkakun ja lasten kanssa väkertää kortteja sun muita. Siksi kirjoitinkin, että parempi minun pysyä poissa Facebookista, varjelen itseäni enemmältä mielipahalta. Äitienpäivä on toinen paha päivä nykyään, puolen vuoden päästä on sitten taas se edessä. Voi että, minä kuitenkin jo pikkuisen salaa alkusyksystä toivoin, että tänä vuonna ehkä jo voisin miehelleni isänpäivänä jonkun pienen lahjan antaa. Ensimmäistä kertaa oli kuitenkin edes jonkinlaista mahdollisuutta siihen, että meillekin olisi pikkuinen tulossa. Vaikka ihan alussahan se vielä olisi ollut. Turhaanhan minä taas toivoin.

Joulun lähestyminenkin ahdistaa nyt hieman. Minä olen aina ollut jouluihminen, rakastan jouluvalmisteluja ja jouluhössötystä. Nyt siitäkin on tulossa ikävä asia, kun niin toivoisin omaa lasta osaksi joulunviettoamme. Ja on vielä tosi tuoreessa muistissa viime jouluaaton pettymys, josta olen kirjoittanutkin aiemmin. Nyt on lähipiirissäkin pikkuisia, joille on mietinnässä joululahjojen ostoa. Ihanaa heille on ostaakin lahjoja, mutta olen jo pitkään surrut sitä, että minä se vaan aina ostan muiden vauvoille ja lapsille lahjoja, mutta omille en saa ostaa. Saankohan ikinä? Jos meille joskus lapsi tulee, hukutan hänet varmaan ensimmäisenä jouluna lahjavuoren alle. Otan takaisin kaikki ne joulut, jolloin olisin halunnut pikkuiselle lahjoja ostaa, mutta en ole saanut. Aikamoista itsesäälissä kieriskelyä taas tämä...

Muuten oloni on onneksi kohentunut hieman. Ehkäpä jopa  pieni valo pilkottaa tunnelin päässä. Puhuimme perjantai-iltana miehen kanssa ja se helpotti. Emme ole kuitenkaan vielä päätöstä tehneet sen suhteen, että menenkö seuraavan hoidon suunnittelukäynnille jo ennen joulua vai vasta polin joulutauon jälkeen tammikuussa. Mies on kurkkuaan myöten täynnä tätä nyt ja haluaa nyt olla miettimättä koko asiaa. Katsomme uudestaan parin viikon päästä. Kovasti toivon, että mieskin tulisi siihen johtopäätökseen, että sen käynnin voisi tehdä jo ennen joulua. Hyvässä lykyssä silloin voisin jo osan lääkkeistäkin ostaa tämän vuoden puolella Kelan piikkiin. Jos suunnittelukäynti on vasta tammikuussa, itse hoito taitaa mennä maaliskuulle asti, jos pitkällä kaavalla taas etenemme. Sinne tuntuu kyllä olevan vielä ihan kamalan pitkä aika enkä jaksaisi niin pitkään odottaa. Mutta katsotaan nyt, kuinka tässä käy.

Pääntyhjennys

Blogini on viettänyt viikon ajan hiljaiseloa. En ole jaksanut oikein kirjoittaa mitään, koska ajatukset ovat pyörineet vain sitä samaa rataa kuin edellisessä postauksessani kuvailin. Pettymys, pelko, ahdistus, masennus, väsymys, viha, katkeruus. Sanoja, joita myös terapeutin fläppitaululle tänään ilmestyi, kun minua pyydettiin kuvailemaan tunteitani. Eipä ole kaunista katseltavaa. Olotilani on nyt sellainen, että sen kehittymistä on seurattava, tarvitseeko ryhtyä toimenpiteisiin. Menen uusintakäynnille parin viikon päästä ja yritän nyt jaksaa sinne asti. Olen niin väsynyt, että aamuisin tuottaa todella vaikeuksia nousta sängystä ylös, vaikka olisinkin nukkunut ihan hyvin. Minua ei oikein mikään jaksa kiinnostaa, haluaisin vaan olla rauhassa. Toisaalta haluan käydä läpi näitä tunteita ja puhua, mutta kun minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Onhan minulla tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voin puhua, mutta kun ei tälle kukaan voi tehdä mitään eikä kukaan voi oikeasti auttaa. Itkeminen helpottaisi, mutta nyt ei sekään tule, ja se on minulle jo aikamoinen hälytyskello. Etten saa oloa helpotettua edes itkulla, kun se ei nyt tule.

Sain kyllä apua polin terapeutilta. Hän sanoi, että edellisen hoitokierron päättymisestä (ja siis negasta) on kuitenkin vasta kaksi viikkoa. Ei kenenkään pitäisi olettaa, että siinä ajassa koko juttu olisi paketoitu, vaan se on kuitenkin vielä melko lyhyt aika. Ja ihmiset ovat yksilöitä, toiset selviävät nopeammin kuin toiset. Minun kohdallani huolestuttavinta on nyt se, että kohdistan nuo kaikki negatiiviset tunteet itseeni. Kaiken vihan ja syyllistämisen. Peilikuva on taas vihollinen, siellä näkyy inhottava läski. Olen huono ihminen, kun en nyt kykene tästä vielä nousemaan, huono vaimo ja paska ystävä. Olen itsekäs, koska minusta tämä lapsettomuutemme on elämäni tärkein asia enkä oikein jaksa kuunnella toisten murheita juuri nyt. Kaikki muu tuntuu niin toisarvoiselta. Työasiat, opiskelu... Mutta kun niitä olisi juuri nyt jatkettava, voimaa olisi jostain kaivettava. Minua hiukan helpotti, kun minulle sanottiin tänään, että minä en ole liian ylipainoinen, että se vaikuttaisi hoitotuloksiin. Se on nimittäin vaivannut minua ja aiheuttanut kamalan stressin painonpudottamisesta. BMI pyörii 27.5-28 välillä. Minä vain taidan nähdä itsessäni vielä turhan usein sen muutaman vuoden takaisen ihmisen, jonka BMI oli 41. Olenkin ihmetellyt suuresti sitä, että lääkäri ei ole polilla kertaakaan ottanut painoani puheeksi tai kehottanut laihduttamaan. Itse olen siitä siellä kitissyt.

Tänään paukautin terapeutille, että voiko minusta edes tulla tasapainoista äitiä, kun olen tällainen. Kuulemma voi, nyt vain on tilanne, josta täytyy päästä eteenpäin. Seuraava hoito on jo odottamassa, jotenkin vain täytyy jaksaa sinne asti. Minun pitäisi olla hyvä itselleni eikä rankaista ja syyllistää itseäni. Myös parisuhteeseen tulisi nyt kiinnittää huomiota. Tunnustinkin tänään, että taitaa olla niin, että olen unohtanut, että parisuhteemme on muutakin kuin tätä vauvantekohommaa. Siihen pitää tulla muutos. Nyt meidän pitäisi keskittyä suhteessamme siihen hyvään, mitä meillä on. Voi kun minä pystyisin siihen!

Seuraavaan hoitoon pääsisimme nopeammin mitä luulin. Halutessamme suunnittelukäynti voitaisiin toteuttaa jo ennen joulua, ja saisin siis reseptit samalla. Tieto tuosta mahdollisuudesta helpotti kyllä huomattavasti oloani. Pahinta minulle on tämä odottaminen kun mitään ei tapahdu. Nyt on oikeastaan miehestä kiinni, mitä päätämme. En tiedä suostuuko hän hoidon aloittamisen aikaistamiseen. Terapeutti oikaisi myös käsitystäni siitä, että polillamme kaikki hoidot tehtäisiin pitkällä kaavalla. Kuulemma myös lyhyen kaavan hoitoja tehdään, kaikki hoitokierrokset arvioidaan aina yksilöllisesti sen hetken parhaan tiedon mukaan. Minä koenkin itseni onnekkaaksi siinä mielessä, että olen tosi tyytyväinen polimme toimintaan ja henkilökuntaan. Minusta minua on aina kuunneltu siellä eikä koskaan ole tullut oloa, että "äkkiä vaan ulos ja seuraava potilas". Minulle on hirvittävän tärkeää tässä tilanteessa, että voin luottaa ihmisiin siellä. Kuten terapeuttikin sanoi, he ovat siellä meitä varten ja kaikilla on sama yhteinen päämäärä.

Tästä tekstistä tuli nyt kamalan sekava, kirjoitin vain päästäni melkein suoraan kaiken mitä siellä on. Hieman kaunistellusti ehkäpä kuitenkin. Nyt tekee taas hyvää kirjoittaa tunteista ja tästä koko tilanteesta. Ei varmastasti ole helppoa luettavaa, mutta itsekkäästi nyt taas ajattelen, että nyt autan itseäni tällä kirjoittamisella. Jos se auttaa minua selviytymään päivästä toiseen, se kannattaa.

Synkkääkin synkempää

Loppusyksy on minulle ollut aina vaikeaa aikaa. Nyt se tuntuu extravaikealta. Olen koko ajan surullinen ja kauhea pelko jäytää mieltäni. Nyt olen vasta ihan toden teolla alkanut pelätä sitä vaihtoehtoa, että jos meille ei lasta tulekaan. Tämä pelko nyt juontuu huonosta hoitotuloksesta. Tiedän, tiedän, että tulokset voivat olla seuraavassa hoidossa ihan eri luokkaa. Mutta mitä jos ne eivät ole? Mitä jos vasteeni ei ole tuon kummempi, vaikka millaiset lääkkeet ja annostukset itseeni piikittäisin? Jos tuloksena on aina korkeintaan yksi alkio, eivät onnistumismahdollisuudet ole kovinkaan huomattavat. Kun se yksi ei todellakaan aina riitä, kuten varsin hyvin selvisi ensimmäisessä hoidossa.

Minusta tuntuu, että tässä lapsentekohommassa meillä ovat toteutuneet ne kaikki pahimmat skenaariot, mitä olen pelännyt. Ensin se, että emme saakaan lapsia luonnollisella tavalla. Siitä minulla oli aavistus jo yrityksen alkuvaiheessa. Toiseksi pelkäsin, että vikaa on miehessä. Naisten vikoja on yleensä helpompi hoitaa, miehille ei juuri hoitoja ole. No, meille kävi juurikin näin, ja nyt sitten vielä mietin (ja varmasti lääkärikin pohtii), onko minussakin vielä jotain vikaa, kun ei munasarjoilla ollut kummoista vastetta hoitoon. Kolmanneksi olin ihan varma, että me emme todellakaan tule onnistumaan millään kevyillä hoidoilla (OI ja IUI), ja näinhän tietenkin kävi. Neljäs pelkoni oli, että koeputkihoidon lääkitys ei tehoa minuun toivotulla tavalla ja kappas, tuloksena oli kuusi munarakkulaa, joissa kolme munasolua. Ensinnäkin munarakkuloita oli tosi vähän, ja jos munasoluja oli vain 50% niistä, niin onhan se huono tulos. Pelkäsinkin, ettemme saa yhtään alkiota pakkaseen, se toteutui. Sentään saimme sen yhden elävän alkion kohtuuni, vaikka pelkäsin jo, että sekään ei onnistu. Mutta summa summarum: eihän tuosta voinut todellakaan seurata mitään muuta kuin puhdas negatiivinen tulos. Ainoa positiivinen seuraamus tuosta oli, että lunastin lupaukseni itselleni Simpukkaan liittymisestä, jos 1. ICSI ei tuota tulosta. Sen tein heti testipäivänä.

Nyt toivo toisen hoidon paremmista tuloksista on vaihtunut pelkoon siitä, että nämä pahat asiat vaan jatkavat voittokulkuaan. Miksi kurssimme nyt kääntyisi, kun koko taival on ollut melkeinpä yhtä pettymystä? Kuinka monta tällaista pettymystä jaksaa ilman, että romahtaa lopullisesti? Ja minulle on ihan turha tulla sanomaan, että onnistuisitte paremmin, jos olisit positiivisempi. Tuo on minusta täyttä paskaa. Minä en enää jaksa väkisin olla toiveikas ja positiivinen, jos minusta ei oikeasti tunnu siltä. Voihan se olla, että kun seuraava hoito lähestyy, alan taas toivoa. Mutta sinne on vielä pitkä matka. Annan itselleni luvan toivoa vasta korkeintaan ensimmäisessä seurantaultrassa FSH-pistosten aloituksen jälkeen, jos näyttää siltä, että aihetta toivoon on.

Mutta tämä lapsettomuus. Minä en enää jaksa tätä. Hoidot kestän vaikka hammasta purren, mutta tätä lapsettomuutta enää en. Minä en pidä siitä, millaiseksi minä olen muuttunut. En pidä siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut. En jaksa tätä valtavaa kaipuun tunnetta, joka usein iltaisin saa minut valtaansa. Sylini ja kohtuni todella tuntuvat tyhjiltä ja se tuntuu tuskalliselta. En jaksaisi iloita mistään, en kiinnostua mistään enkä keskittyä mihinkään. Pakko on kuitenkin jatkaa muuta elämää, vaikka koko ajan sisimmässä huutaa ääni, että mitä väliä millään muulla on? Olenko minä loppuelämäni surullinen?