Jonossa!

Noniin, reissusta kotiuduttu ja heti piti päästä kirjoittamaan kokemuksista! Meillä oli siis torstaina ensikäynti siellä Dextrassa, ja samalla vietimme koko viikonlopun pääkaupunkiseudulla ensin siskoni luona, sitten serkkuni häissä ja vielä ystäväperheenkin luona.

Alku ei ollut kovin lupaava, kun me juututtiin Helsingin ruuhkaan ja myöhästyttiin vartti! Soitin kyllä jo sitten matkalta, että "joo me ollaan kyllä 2 km:n päässä, mutta sellasessa ruuhkassa, että myöhästytään". Onneksi siellä eivät olleet moksiskaan tilanteesta, vaan ihan rauhassa saatiin tulla. Meillä oli onneksi päivän viimeinen aika, joten ei sitten muiden ajat myöhästyneet enää meidän takia. Meille oli varattu tunnin aika, mutta loppujen lopuksi aikaa taisi mennä 1,5 tuntia. Todella positiivinen kokemus se koko käynti oli. Klinikka oli sisustettu miellyttävän "kotoisaksi" odotustiloista (tosin mehän emme siis aikaa siellä sitten kuluttaneetkaan sattuneesta syystä ;D) ja aika pian suurin jännityskin kaikkosi, kun siellä tuli jotenkin turvallinen olo.

Lääkärimme oli kyllä loistotyyppi! Tosi rento ja mukava, huumorintajuakin löytyi just sopivasti. Paljon hän kyseli meiltä suoraan ja samalla tutki paperinivaskaa, joka meillä oli mukana. Itse en voinut ulkoa muistaa kaikkia icsejä mitä milloinkin tehtiin ja monta solua milloinkin tuli ja millä lääkeyhdistelmällä, joten hyvä kun oli paperit mukana. Muutaman kerran hän totesi, että kyllä me ollaan jo jouduttu kokemaan aika paljon ja sellaisia asioita, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan.

Ultrassa selvisi, että minulla todellakin on todennäköisesti endometriooma tai joku verenvuoto vasemmassa munasarjassa (paperissa lukee vas:lla 25x28 hemorrh, ota tuosta sitten taas selvää!). Heti kun tutkimus alkoi, lääkäri totesi, että kyllä täällä selvästi jotain ylimääräistä on. Voi kyllä minua niin suututtaa, kun minulle ei viime keväänä tuosta mitään mainittu! Onneksi nyt tiedetään. Menin tietysti vähän paniikkiin, kun pelkäsin, että jos se leviää sieltä kohtuun. Lääkäri sanoi kuitenkin, että se on koteloitunut eikä leviä siitä mihinkään. Jos se alkaa aiheuttaa minulle kipuja tai kasvaa, niin sitten se pitää leikata pois. Myöhemmin miehen kanssa juteltiin, että onhan minulla ollutkin sellaisia outoja kipuja vasemmalla alavatsalla, joista olen välillä valitellut. En vaan sitä edes tuossa tilanteessa muistanut lääkärille mainita. Minun pitää käydä syksyllä kontrolliultrassa kotikaupungissani, jossa sitten katsotaan, onko se kasvanut, hävinnyt tai muuttanut muotoaan. Sitä varten sain ultrakuvan mukaani. Munasarjoista lääkäri oli sitä mieltä, että ne todellakin ovat siinä kunnossa, että ei ole kovin todennäköistä raskautua omilla soluilla. Minulla oli kuulemma molemmissa munasarjoissa kolme alkavaa pienenpientä munarakkulan alkua (oli kp 6), kun minun ikäiselläni niitä pitäisi olla molemmin puolin vähintän 10. Lääkäri kyllä mietiskeli sitäkin, että jos asuisimme lähempänä, voisiko yhtä hoitoa vielä omilla kokeilla, mutta sitten kun todellakin meillä on jo takana viisi aloitettua hoitoa, joista vain kaksi siirtoa, niin ei ole oikein järkeä enää omilla tehdä. Minäkin sanoin suoraan, että en todellakaan jaksa enää yhtään kertaa sitä rääkkiä käydä läpi.

Päädyimme sitten siihen lopputulokseen, että liitymme lahjamunasoluhoitojonoon. Odotusaika on noin vuosi. Koska Dextra on ollut vasta muutaman kuukauden toiminnassa, ei heillä ole vielä montaa luovuttajaa tiedossa, mutta kevään mittaan he kuulemma alkavat tehostetummin etsiä heitä. Lääkäri kertoi myös rehellisesti, että jollain muulla klinikalla pääsisimme hoitoon varmasti paljon nopeammin. Me kuitenkin haluamme hoitoon tuolla, koska se vaan tuntuu meille oikealta paikalta. Siellä on kuitenkin käytössä uusin tekniikka ja henkilökuntakin on huippuluokkaa. Jos kerran meillä on vain tämä yksi keino enää jäljellä, niin tehdään se sitten parhaassa mahdollisessa paikassa, vaikka se sitten vaatisi vielä hieman odottelua. Lisäksi tässä on aikaa vielä kypsytellä ajatusta. Jonostahan voi toki jättäytyä pois ihan milloin vaan, jos siltä alkaa tuntua. Myös se, että meidän ei tarvitse kuitenkaan Helsingissä asti ravata alvariinsa, on tosi hyvä juttu. Eli minä voin käydä ultrat kotikaupungissani. Periaatteessa minun ei siis tarvitse mennä tuonne klinikalle kuin siirtoon. Miehen pitää tietysti luovuttajan punktiopäivänä käydä oma osuutensa suorittamassa.

Seuraava askel on psykologikäynti. Hoitoon pääsy edellyttää meiltä lahjasoluneuvontakäynnin asiaan perehtyneen psykologin luona. Minä en vielä tiedä, onko kotikaupungissani sellaista psykologia, jolla on kokemusta tästä. Jos ei, niin se käynti sitten täytyy tehdä jossain muualla. Psykologin kanssa on siis tarkoitus keskustella kaikesta, mitä tähän hoitoon liittyy hoidon aikana sekä siitä mahdollisesti syntyvän lapsen kannalta. Siellä voimme kysyä kaikki mahdolliset mieltä askarruttavat asiat. Saimme klinikalta mukaan kirjasen, joka täytyy molempien lukea ajatuksella läpi ennen psykologikäyntiä. Täytyykin heti huomenna alkaa selvittää, mistä tällainen psykologi meille löytyisi. Klinikalla nimittäin  painotettiin, että tämä tulisi mieluusti hoitaa melko pian, sillä he tarvitsevat psykologilta lausunnon ennen kuin prosessi pääsee kunnolla eteenpäin.

Tällä hetkellä olen todella positiivisella mielellä! Tänään kotimatkalla sanoin miehellenikin, että nyt olen tosi onnellinen. Ja siskolle papatin torstai-iltana, että ihanaa kun minusta tuntuu nyt ensi kertaa moneen vuoteen, että minusta oikeasti voi vielä tulla äiti! Koeputkihoitojen aikana kun ennuste oli koko ajan niin huono, ei toivoa juuri onnistumisesta ollut. Nyt ensi kertaa tuntuu siltä, että voisimme oikeasti onnistua. Aika kummallinen tunne jopa! Minulla on jotenkin vahva tunne tästä. Ja mieskin on nyt jotenkin ihan erilaisella asenteella kuin aiemmin. Ehkäpä se ammattilaisen kanssa näiden asioiden läpikäynti sitten tuli todellakin tarpeeseen ja hälvensi miehen epäilyksiä. Mies ihan itse sanoi, että hän kiinnostui siitä alkioiden viiden päivän viljelystä, kun siitä oli lääkärin kanssa puhe. Minä sitten siihen totesin, että kyllähän minä olen sinulle tuosta blastokysti-aiheesta aiemminkin selittänyt, mutta silloin ei ole kiinnostanut. Mutta se on kuulemma eri asia kun asiantuntija kertoo :D :D Nyt on sellainen tunne, että parisuhteemmekin vahvistui ja että yhdessä me selviämme mistä vain! <3

Toki meillä on siis mahdollisuus tästä vetäytyä milloin vain, mutta kyllä tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että hoitoon lähdetään :). Psykologi voi tietysti vielä laittaa kapuloita rattaisiin, jos hänen mielestään meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Hänen lausunnostaanhan sitten riippuu, eteneekö asia vai ei.

Toivo on palannut ja se tuntuu oikein hyvältä :)

Endometrioma?

Kyllä, minun sairaalasta tulleissa papereissani näkyy otsikon kaltainen kysymys kahteenkin otteeseen. Molemmat ovat viime keväältä ja saman lääkärin arveluja. Hän on siis kahdella eri ultrakerralla (folliultria ennen punktioita) havainnut jotain sameaa vasemmassa ovariossa, endometrioma?. Ja mikä tässä on kummallisinta: minä kuulen/luen asiasta vasta nyt! Lääkäri ei siis kokenut tarpeelliseksi mainita minulle asiasta, mikä kummastuttaa kovin. Vaikka kyseessä olisi vain pieni epätodennäköinen epäilys, niin minun olisi pitänyt saada tietää! Vasta nyt, vuoden päästä noista käynneistä, saan lukea asiasta.

Tässä sitten muutaman päivän asiaa mietittyäni ajattelin, että asia varmaan selviää, jos siellä Dextrassa ensi viikon käynnillä minut ultrataan. En vaan tiennyt, että kuuluuko ultra siihen ensikäyntiin, kun kyse on lahjamunasoluhoitokeskustelusta. Tunti meille on varattu aikaa, mutta riittääkö se? Soitinkin sitten tänä aamuna Dextraan ja huojennus oli suuri, kun sain vastauksen, että tottakai ultrataan, jos me sitä toivomme. Tässäpä selkeästi tämä julkisen ja yksityisen ero. Julkisella tehdään se, mitä pitää tehdä, mutta yksityisellä otetaan asiakkaan henkilökohtaiset toiveet huomioon. Tottakai tuosta ultrauksesta sen ensikäynnin hintakin sitten nousee, mutta olen sen todellakin valmis maksamaan, että nähdään, onko aihetta epäillä vielä endometrioosiakin. Muutenkin minusta on ihan hyvä nähdä, mikä munasarjojen ja kohdun tämänhetkinen kunto on, kun viimeksi on ultrattu vuosi sitten.

Tällä tekstillä en halua mollata julkista puolta. Ainakin meillä kyllä tehtiin ihan kaikki, mitä meidän hyväksi siellä voitiin tehdä, ja olen kiitollinen polin henkilökunnalle, vaikkei toivottuun lopputulokseen päästykään. Resurssit ovat rajalliset, tottakai. Ja tietysti yksityisellä saa yksilöllisempää palvelua, kun siitä maksetaan itse. Silti jotenkin tuo puhelu rauhoitti minua.. Tuntuu, että me ollaan menossa hyvään paikkaan, jossa meitä todellakin kohdellaan yksilöinä. On jotenkin ihan turvallinen olo mennä sinne. Ihan pelottaa, kun odotuksen ovat niin korkealla :D Mutta kyllä Lilakin oli saanut Dextrasta niin hyvän ensivaikutelman, että hyvällä mielellä sinne voi mennä.

Mielessä tuhat ja sata asiaa

Maaliskuu on jo pitkällä ja meidän klinikkakäyntimme lähestyy. Mietin aionko kertoa, mille klinikalle olemme menossa. No toisaalta, miksikäs ei. Jos joku kyseisellä klinikalla jo käynyt sattuukin huomaamaan tämän, niin olisihan se kiva kuulla kokemuksia :). Tosin epäilen, ettei kovinkaan moni vielä kokemuksistaan osaa kertoa, sillä kyseessä on aivan uusi lapsettomuusklinikka Helsingissä: Dextra Lapsettomuusklinikka. Tämä klinikka valikoitui tietyistä sijaintisyistä sekä myös siksi, että uskon sieltä löytyvän viimeisimmän tietotaidon ja tekniikan, mitä Suomessa ylipäätään käytössä tällä alalla on. Lääkärimme ainakin tuolla keskustelukäynnillä on Niklas Simberg. Riippuu ihan tuosta käynnistä, onko Dextra lopullinen hoitopaikkamme, jos lahjamunasoluhoitoon päätämme lähteä. Meillä on mielessä toinenkin vaihtoehto, joka on lähempänä kotikaupunkiamme. Mutta jos hoitoon lähdetään ja Dextra tuntuu omalta, tuntuisi vähän hölmöltä mennä muualla edes käymään.
Eli katsotaan nyt tuo paikka ensin.

Jotenkin tuntuu pahaenteiseltä kirjoitella etukäteen tuosta klinikasta, kun lopullista päätöstä hoidosta ei olla edes tehty. Mutta minusta tuntuu myös, että näistä asioista kirjoittaminen nyt helpottaa omaa fiilistä. Toisaalta odotan käyntiä positiivisella jännityksellä. Haluan ehdottomasti kuulla, mitä mieltä lääkäri on tilanteestamme ja olisiko hänen mielestään meillä millaiset mahdollisuudet onnistua lahjamunasoluhoidolla. Muutenkin haluan kuulla lisää oikealta asiantuntujalta koko prosessista. Nettipörräilyllä saa pitää tuntosarvet pystyssä ja lähdekritiikkisuodattimen täysillä. Onkin helpottavaa päästä keskustelemaan näistä asioista henkilön kanssa, joka oikeasti tietää eikä mutuile. Jonkin verran olen toki lukenut myös ihmisten kokemuksia itse lahjamunasoluhoidosta, mutta en ole kyllä oikein tästä aiheesta kirjoittaviin bloggaajiin törmännyt. Vinkatkaahan mulle, jos tiedätte jonkin lahjamunasoluhoidossa käyvän, siihen jonottavan tai lapsen sitä kautta saaneen blogin!

Mutta sitten toisaalta odotan käyntiä myös pelolla. Mitä jos meille todetaan, että ei kannata yrittää? Voiko siihen olla joku syy? Suurin pelkoni on edelleen se, että mieheni ei käynnin jälkeen halua lähteä tähän. Mielessä pyörii ehkä tuhat ja sata asiaa. Jotkut ehkä hölmöjäkin. Ajattelinkin tähän listata muutamia mietteitäni, mitkä täytyisi klinikkakäynnillä muistaa kysyä:

• mitkä ovat klinikan kriteerit munasolun luovuttajia valitessa? Nämä voivat vaihdella klinikoittain jonkin verran.
• onko mahdollista toivoa luovuttajaa, jolla on jo om(i)a lapsi(a), tai joka on luovuttanut jo aiemmnin munasolujaan, joista on syntynyt lapsia? Olisi tieto siitä, että munasolut todellakin tomivat.
• olisiko mahdollista tehdä yhteistyötä jonkin omassa kotikaupungissani toimivan tahon kanssa omien ultrien yhteydessä? Tuntuisi jotenkin hassulta lähteä satojen kilometrien päähän vain parinkymmenen minuutin ultrauksen takia kun katsotaan, onko lääkitykset tehonneet niin kuin pitää ja kohtu vastaanottavaisessa tilassa.
• mitä alkiotakuu todellisuudessa tarkoittaa? Sähköpostitse asiaa kysyin ja sain vastaukseksi, että jos ei siirtoon päästä munasolusta johtuvasta syystä, ei tarvitse maksaa mitään luovuttajan maksuja / säilytämme paikkamme jonossa. Mistä ihmeestä voi tietää, johtuuko alkiokato munasoluista vai siittiöistä?
• onko lahjamunasoluraskaus riskiraskaus? Voiko kehoni jollain tapaa hylkiä "vierasta" solua, joka ei ole peräisin omasta kehostani?
• onnistumisen todennäköisyys meidän kohdallamme? Tilastolliset faktat on tiedossa, mutta kaipaan yksillöllistä arviota.
•  onko miten paljon tutkittu/seurattu lahjasukusolujen avulla syntyneitä lapsia, jotka ovat saaneet tiedon alkuperästään. Millä tavoin he ovat yleisimmin reagoineet? Huoli siitä, voiko tämä olla lapselle traumaattinen tieto ja voiko se vaikuttaa lapsi-vanhempi -suhteeseen. 

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Löysin muuten tänään aivan ihanan kirjoituksen Ovumian Perheklinikka-blogista. Siinä psykologi ja seksuaalineuvoja Mirka Paavilainen kirjoittaa löytämästään blogista, jonka videolla lahjamunasolun avulla alkunsa saanut nuori nainen kertoo taustastaan. Myös kyseinen video on linkattu tekstin loppuun ja pala kurkussa katselin ja kuuntelin sen. Sain hieman lisärohkaisua tuohon listani viimeiseen mietinnässä olevaan kohtaan. Tuo teksti kannattaa todellakin lukea ja video katsoa, jos tämä asia mietityttää. Tässä suora linkki Mirka Paavilaisen postaukseen "Syntymäni oli lähestulkoon ihme". Niisk!

Sarah Kayn piirtämä kuva haettu Googlen kuvahaulla

Mitä jos..?

Hei kaikki!

Muutama kuukausi on vierähtänyt edellisestä tekstistäni. Olen taas elänyt viime kuukaudet lapsettomuuskuplan ulkopuolella enkä ole tietoisesti halunnut olla juuri missään tekemisissä aiheen kanssa. Mutta eihän se unohdu. Kyllä sen muistaa jokainen päivä. Jos ei muuten, niin jokin tilanne tuo mieleen oman tilanteen. Ei sille mitään voi. Olen jopa tehnyt hieman luopumistyötä tässä. Pikkuhiljaa yrittänyt luopunut toivosta ja ajatuksesta äitiydestä. Tämä luopuminen sattuu. Se sattuu niin, että en kuitenkaan koe olevani valmis luovuttamaan vielä. En ennen kuin viimeinenkin keino on kokeiltu. En haluaisi joutua loppuikääni miettimään, että mitä jos...

Kirjoitinkin viimeisimmissä postauksissani lahjamunasoluhoito-ajatuksistani. Ja siitä, että miehen kanssa on ollut vaikeaa keskustella aiheesta ja hän on ottanut takapakkia asian suhteen. Nyt voin ilokseni kertoa, että meille on varattu aika huhtïkuun ensimmäiselle viikolle eräälle helsinkiläiselle lapsettomuusklinikalle. Ja vielä lääkärille, jota ainakin itse olen pitänyt yhtenä Suomen huipuista tällä alalla. Olemme siis menossa keskustelemaan lahjamunasoluhoidosta, eli lopullista päätöstä hoitojonoon liittymisesta ei ole vielä tehty. Minä olen sitä mieltä, että hoitoon lähdetään. Mies ei ole edelleenkään ihan varma. Siksi onkin hyvä, että pääsemme keskustelemaan asiantuntijan kanssa tämän prosessin eri vaiheista ja vaikutuksista elämäämme, tulevaisuuteemme ja mahdolliseen hoidosta syntyvään lapseen. Näihin ne miehen epäilykset liittyvät, ja tottakai minullakin on paljon mielessä.

Koko hoitohistoriamme sisältävä paperinivaska on kuitenkin jo tilattu vanhasta hoitopaikastamme, ja kyllähän niitä lukiessa tuli taas monenlaisia tunteita pintaan. Yllätyksekseni monelta käynniltä lääkäri oli kirjannut ylös myös henkisen voinnin. Päällimmäisenä jäi mieleen viimeiset kommentit viimeiseltä käynniltämme viime toukokuussa: "Surullisia tilanteesta". Niin. Sitä me todellakin olimme. Surullisia.

Mutta nyt minä olen onnellinen siitä, että uskallan taas toivoa. Niin kauan kuin on toivoa, ei peli ole menetetty. Olen uskaltanut taas haaveilla ja unelmoida. Pitkästä aikaa meillä on tällä viikolla miehenkin kanssa ollut heittoja tyyliin, että "jos meille sit tulee lapsi, niin mites sit tämä ja tuo...". Mies on jo sitä mieltä, että minusta tulisi samanlainen huolehtija lapsen ollessa teini-iässä kuin hänen äitinsä aikanaan oli ;D Taidan olla samaa mieltä! Lapsiaiheesta keskusteleminen on ollut jotenkin luontevampaa ja vapaampaa kuin pitkään aikaan eikä mies heti näytä synkältä ja yritä vaihtaa puheenaihetta. Itse olen yrittänyt hillitä innostustani ja yrittänyt pitää nämä pikku keskustelutuokiot suht lyhkäisinä, ettei miestä ala ahdistaa. Pakko oli kuitenkin miehelle tässä eräänä päivänä sanoa, että "arvaa miksi olen ollut tänään onnellinen?". Mies kysyi sitten syytä, jolloin vastasin "koska minusta on ihanaa taas pitkän ajan jälkeen kun meillä on taas ihan oikeasti toivoa omasta vauvasta. Voin taas toivoa edes hetken siitä, että minustakin voi vielä tulla äiti". Vähän pelkäsin, että mies tokaisee siihen jotain tyyliin "älä vielä toivo liikoja jos me ei koko hoitoon lähdetäkään", mutta ei hän sanonutkaan mitään. Minusta se oli rohkaiseva merkki.

Tulevaisuuden suurin unelma

Voi kyllä minä niin toivon, että se käynti olisi hyvä ja lopputulos olisi se, että liitymme lahjamunasolujonoon. En vielä tiedä miten reagoin, jos mies sitten päättää, ettei halua lähteä hoitoon. Nyt en toisaalta halua edes ajatella sitä, koska haluan nyt nauttia vielä vähän aikaa tästä toivontäyteisestä olosta, jota en tiennyt enää koskaan tuntevani tällä elämän osa-alueella.

Tällä hetkellä minulla on pää pilvissä eikä jalat lähelläkään maata!

Postauksen kuvat haettu Googlen kuvahaulla.

Lapsettoman paikka

SURU

 

Anteeksi, jos en jaksa iloita raskaudestasi.

Anteeksi, jos en jaksa iloita lapsesi syntymästä.

Anteeksi, jos en jaksa iloita lapsesi ensihymystä.

Anteeksi, jos en jaksa iloita lapsesi ensiaskelista.

 

Haluaisin.

 

Mutta se kaikki on otettu minulta pois. Kaikki nämä,

jotka haluaisin kokea ja tuntea.

Ja vain olla - äiti.

 

-Suvi Granroth (s. 55)

 



Lapsettoman paikka. 2013. Laura Isotalo (toim.)

 

KELVOTON HAIKARA 1.

 

Haikara asuu muita korkeammalla

Ei piikkien kipua

Ei hormoneita, selkeä pää

Ei tyhjyyden tuskaa, elämää

Se valikoi kylmästi, halpamaisesti

Antaa jo omaaville

Jättäen apeat yksin

Ääneti hedelmättömiksi

 

-Pirita Pyykkönen-Klauck (s. 57)

 

 

Luin ja itkin. Itkin ja luin. Kuinka sydäntaraastavaa. Kuinka puhdistavaa. Niin tuttua ja niin totta.

What's the Question?

Tämmöinen aamu taas. Ahdistaa! Pakko tulla purkamaan ajatuksia...

En ole tänne vielä juurikaan kirjoitellut ajauksistani lahjamunasoluhoidosta. Vielä viime keväänä olin ajatusta hieman vastaan, mutta asennoituminen on siis muuttunut. Minulle olisi tärkeintä saada kasvattaa lapsi omassa kohdussani ja kokea synnytys, biologialla ei ole niinkään väliä. Vaikka toki olen pohtinut noitakin ajauksia. Esimerkiksi, miten tapana on verrata lapsen ulkonäköä vanhempiinsa. Jos lapsi olisi tyttö, niin varsinkin silloin voisi olla vaikeaa, kun kuulisi kommenttia, ettei ole kyllä äidin näköä. Ei se lasta huononna, ei todellakaan, se on vaan näitä omia itsekkäitä ajatuksia. Minä haluan sen lapsen hänen itsensä vuoksi enkä siksi, että haluaisin siirtää välttämättä omia geenejäni eteenpäin.

Miksi tämä ei voi olla todellisuutta myös meille???

Eikä tämä tällä märehtimisellä miksikään muutu. Nyt kuitenkin mies on alkanut vähän puhua siihen suuntaan, ettei ole sittenkään varma, haluaako lähteä lahjasoluhoitoon. Ja minä en nyt ollenkaan tiedä, miten tähän nyt pitäisi suhtautua! Toisaalta olen kamalan vihainen, toisaalta ei minulla ole oikeutta olla vihainen. Koska tämä on yhteinen asia ja todellakin molempien pitää olla yhtä lailla mukana tässä. Ei sitä hoitoa edes tehdä, jos psykologi epäilee, etteivät molemmat ole hommassa mukana. Enkä tietenkään minäkään halua tähän ryhtyä, jos mies on oikeasti sitä vastaan. Miehen kanssa on vaan niin kauhean vaikea puhua tästä asiasta! Hän ei oikein haluaisi keskustella, aina on jotenkin huono aika. Tai jos jostain on saatu jo aloitettua, niin kohta tulee, että "eiköhän tää riitä jo tältä erää". Siis miten pitkään minun pitää roikkua löysässä hirressä miettimässä, mennäänkö me jonoon vai ei? Aiemmin mies on siis ollut enemmäm lahjasoluhoitomyönteinen, mutta nyt kuulemma ei olekaan oikein varma asiasta. Eihän tämä selviä kuin keskustelemalla, mutta kun se tuntuu olevan niin vaikeaa.

Voitte arvata, miten minua nyt ahdistaa tämä tilanne!

Feeniks kirjoittelikin siitä, miten nykyään tuntuu katkeralta jo heitäkin kohtaan, jotka ovat hoitojen avulla lapsen saaneet tai raskautuneet. Kun itse tuntuu, että jää ihan jokaisella asemalla junasta. Minusta kun tuntuu, ettei kunnon mahdollisuutta edes ole ollut, vaikka takana on niinkin monta ICSIä. Mutta vain kaksi siirtoa. Eihän se yleensäkään riitä raskautumieen, vaan siirtoja tarvitaan useampi. Ja aika monella hoidoissa epäonnistuneilla on kuitenkin sitten vielä ajatuksena se adoptio. Eli todennäköisesti heistä kaikista tulee äitejä joka tapauksessa jossain vaiheessa. Minusta vaan ei tule, jos sitä raskautta ei millään saada alkamaan. Meillä kun se adoptio on ollut poissuljettu juttu alusta asti.

Minä en vain tiedä, miten kestän ajatusta, jos se lahjasoluhoito jää kokeilematta. Miten voin elää itseni kanssa loppuelämän miettien, että sitä viimeistä oljenkortta ei sitten edes kokeiltu? Miten se tulisi vaikuttamaan avioliittoomme, voisinko katkeroitua vuosien varrella miehelleni tästä? Kun kuitenkin jatkuvasti lähipiirissäkin lapsia syntyy ja kasvaa ja me saamme olla vain sivustaseuraajia. Ja kun taas toisaalta tämä on asia, missä ei todellakaan voi toista painostaa päätöksentekoon. On kyse niin isoista asioista. Ja sitten se kello samalla tikittää eikä me tästä enää nuorruta.

That's the Question!

Jotta tällaisin miettein kohti viikonloppua.

Kuulisin mielelläni kokemuksia tällaisesta tilanteesta, ja muutenkin mietteitä lahjamunasoluhoitoa harkitsevilta, jonossa olevilta ja hoidon läpikäyneiltä!

(postauksen kuvat Googlen kuvahausta)

Lumilapsi

Haluan jakaa lukijoille lukukokemukseni, joka teki minuun melkoisen vaikutuksen. Kyseessä on Eowyn Iveyn (kyllä, kirjailija on saanut nimensä Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta) esikoisteos Lumilapsi (The Snow Child), joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna.



Kirjan kaunis kansi

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Alaskaan, jonne lapseton pariskunta Jack ja Mabel muuttavat etsimään omaa, onnellisempaa elämää; kotia, johon asettua. Heitä on kohdannut suuri suru, kun he eivät ole saaneet koskaan omaa lasta, vaan heidän ainokaisensa oli syntynyt kuolleena. Alaska näyttäytyy jylhänä ja kauniina, mutta erittäin ankarana seutuna, jota hallitsevat lumihuippuiset vuoret, mustakuusimetsät sekä kylmänä virtaava Wolverine-joki. Tuohon jokeen muuten liittyvät mielestäni eräät tarinan sekä lohduttomimmista että riemastuttavimmista kohtauksista! Villieläimet ovat olennainen osa tuota karun kaunista maisemaa, tarinan kannalta olennaisimpina kettu, hirvi, ahma ja joutsen.

Seuraavana iltana satoi hämärän tullen lunta. Ensimmäiset hiutaleet takertuivat toisiinsa taivaalta kieppuessaan ja maahan leijaillessaan. Ensin niitä oli vain jokunen siellä täällä, sitten ilma oli sakeanaan putoavaa lunta, jonka ikkunan valo vangitsi unenomaisina pyörteinä. Mabelin mieleen muistui, millaista oli pikkutyttönä käydä polvilleen sohvalle ikkunan ääreen katselemaan, miten talven ensimmäiset lumihiutaleet siivilöityivät taivaalta katulamppujen valossa.

 

Jack ja Mabel saavat eräänä iltana päähänsä rakentaa lumilapsen, pienen tytön, jonka kasvonpiirteet Jack muovailee huolellisesti, ja jolle Mabel värjää punaiset huulet ja antaa punaiset lapasensa. Seuraavana päivänä lumilapsi onkin poissa ja pihalta löytyy pikkuiset jalanjäljet. Eikä aikaakaan, kun metsässä puiden lomassa viilettää vaaleahiuksinen, sinisilmäinen pikkutyttö punaisine lapasineen kettu kannoillaan. Kuka on tuo tyttö? Onko hän vastaus Jackin ja Mabelin elämänpituiseen toiveeseen omasta lapsesta vai onko karu erämaaelämä tehnyt pariskunnan mielille tepposiaan?

He olivat puhuneet siitä kovin usein naimisiin mentyään, laskeneet leikkiä, että saisivat lapsia leipurin tusinan, mutta olivat tosissaan harkinneet vain kolmea tai neljää. Miten hauska joulu olisikaan, kun talo olisi täynnä pikkuisia, he sanoivat toisilleen ensimmäisenä yhteisenä hiljaisena talvenaan. Vallitsi juhlallinen tunnelma, kun he avasivat toisiltaan saamansa lahjat, mutta he uskoivat, että jonain päivänä heidän jouluaamunsa raikuisivat lasten juoksua ja naurun pyrskeitä. Mabel ompeli pienen sukan heidän esikoiselleen, ja Jack luonnosteli keinuhevosta, jonka rakentaisi. Ehkä esikoinen olisi tyttö, vai olisiko se poika? Mistä he olisivat voineet tietää, että kahdenkymmenen vuoden päästä he olisivat yhä lapsettomia, vain vanha mies ja vanha nainen kaksin korvessa?

Pariskunnan suru lapsettomuudesta tuntuu hyvin läheiseltä. Kenelläpä meistä ei olisi ollut unelmia ja haaveita siitä kaikesta, mitä me omien lastemme kanssa tekisimme sitten kun... Kuinka joulutkin ovat taas täynnä iloa ja odotusta sitten kun... Kuinka vielä vähän aikaa sitten toiveikkaana ajateltiin, että ehkä jo ensi jouluna... Ei enää. Mutta tässä tarinassa kaiken surun, haikeuden ja särkyneiden sydänten keskelläkin toiveikkuus ja lähimmäisenrakkaus ovat niitä kantavia voimia, jotka auttavat ylitse pahimmatkin sudenkuopat. Jackin ja Mabelin sitoutuneisuus toisiinsa ja yhteiseen elämäänsä sekä ystävällisten naapureisen vilpitön halu auttaa, ovat kuin lämmintä hehkua talven pimeydessä. Sekä tietenkin Faina, pieni lumilapsi, joka olemassaolollaan antaa ja ottaa Jackin ja Mabelin elämään sen, mitä vain kauan toivottu lapsi voi. Tarinan maaginen realismi kietoo lukijansa tiukasti otteeseensa, ja saa sekä itkemään että nauramaan. Vaíkuttavin lukemani kirja pitkään aikaan, ja tämä pitää lukea juuri tähän vuodenaikaan. Keskellä kesähelteitä tarina tuskin olisi aivan yhtä lumovoimainen.

 

Katsokaa ihmeessä tämä lyhyt kirjan esittelyvideo ja sitten kipinkapin kirjastoon!